Yksi vuoden 2024 parhaista elämyksistä oli kyllä ehdottomasti tämä Jokioisten museorautatie. Puhun Jokioisista, koska hyppäsimme sieltä junan kyytiin, mutta muut asemat ovat tosiaan Minkiössä sekä Humppilassa. Otathan huomioon, että kyseessä on museorautatie, joka on kapearaiteinen, eli esimerkiksi Humppilan asemalla täytyy mennä virallisen asemarakennuksen ohitse alikulkuväylää radan toiselle puolelle.

Käymme kerran kuukaudessa perheeni kanssa museoretkellä ja vaikka tämä kohde ei kuulunutkaan Museokortti-kohteisiin, olin pitkään haaveillut tänne pääsystä ja ehdotin tätä elokuun kohteeksemme. Kaikki tykkäsivät aivan valtavasti! Eläkkeellä oleva isäni on tehnyt uransa VR:llä ja oli liikuttava nähdä hänen tapaavan vanhoja tuttuja.

Jokioisten asemalla, josta museorautatie lähtee, on pieni odottelutila sekä lipunmyyntikoppi, joka on tietysti ajan henkeen sopiva. Liput ovat vanhoja pahvilippuja, jotka leimattiin junassa kiertävän konduktöörin toimesta. Ihan niin kuin silloin ennen vanhaan. Ostimme liput Minkiöön ja takaisin ja ne maksoivat 12 €/ henkilö. Juna olisi kulkenut Humppilaan asti, mutta halusimme viettää pidemmän aikaa Minkiössä, jossa on kapearautatiemuseo sekä ainakin sillä kerralla elonkorjuutori.

Alkumatka Minkiöön tehtiin dieselveturilla, takaisinpäin tulimme oikealla höyryveturilla. Junassa oli sekä umpivaunuja että avonaisia vaunuja, joissa ei ollut ikkunoita. Vaikka sää oli välillä sateinen, halusimme mennä avovaunuun, joka olikin hyvä valinta. Ihmisiä oli junassa juuri sopivasti. Nykyään ahdistun valtavista ihmismääristä, joten kokemus oli kaikkinensa hyvin pieni ja sievä.

Maalaismaisemat vilistivät ohitse mukavaa tahtia, vaikka junan vauhti ei tietenkään vastaa nykyaikaisia junia. Ikkunaan nojaillessa sai välillä varoa puiden oksia. Matka Jokioisista Minkiöön kesti noin 20 minuuttia. Perillä oli juhlallisuuksia liittyen rautatieomenapuiden istutusperinteeseen. Ihmisiä oli kourallinen, mutta paikalla oli lehdistöä, joka teki tunnelmasta vanhanaikaisen suloisen ja tunsin lähinnä tipahtaneeni paikalle avaruudesta tutkimaan mennyttä aikaa. Tutustuimme kapearaidemuseoon, joka olikin oikein mielenkiintoinen, koska vetureihin pääsi kiipeämään sisälle. Etuna museossa liikkuessa oli tietenkin perheenjäsenten joukosta löytynyt oma opas, joka osasi kertoa yksityiskohtia laitteista. Höyryveturia lämmitettiin pihalla ja kävimme sitä ihastelemassa sekä juttelemassa henkilökunnan kanssa. Itse sain paljon tietoa lisää höyryveturin toiminnasta ja jotenkin kaikkinensa ihmiset ja paikka oli niin maalaismaisen rento. En jotenkin jaksa uskoa, että Helsingissä vastaava juttelutuokio olisi onnistunut.

Minkiön asemalla oli muutama myyntikoju, kahvila ja ihanaa haitarimusiikkia, jota oli mukava kuunnella junaa odotellessa. Junan saavuttua Humppilasta veturi vaihdettiin ja saunamaisissa tuoksuissa lähdimme paluumatkalle. Juna kolisi eteenpäin ja kuuntelimme veturin pillin vislauksia, joka sai kaikki matkustajat nauramaan. Haitarinsoittjat lähtivät paluumatkalle kanssamme, joten vaunussa oli mukavan railakas tunnelma.

Olin päivän jälkeen vielä illallakin jotenkin todella liikuttunut. Katselin ottamiani videoita ja nyhersin itkua kotona. Tässä oli pala jotain sellaista, joka ei koskaan enää palaa. En voi muuta sanoa, kuin että mahtavat kiitokset niille ihmisille, jotka pitävät museorautatietä yllä ja antavat mahdollisuuden kokea jotain näin ainutlaatuista. Suosittelen tätä kokemusta lämpimin sydämin kaikille ikään katsomatta.

Piian pisteet: 5/5

”Elämys, jossa yhdistyy haikea lähdön tunnelma, nauru, suomalaisuus, tuttuus ja raastava haikeus ajoista, joka eivät enää koskaan palaa.”

Lisätietoja: https://www.jokioistenmuseorautatie.fi/fi/

Savu ei menoa haitannut, vaan antoi tunnelmaa. Tuoksu vastasi puusaunan lämmittämistä.