Hitonhauta, Laukaa

Elokuussa 2023 Peurunka-patikan jälkimainingeissa lähdimme ystäväni kanssa seuraavana päivänä tutustumaan Laukaan luontokohteisiin. Listallamme oli Saraakallio, Hallalähde, Hietasyrjänkangas sekä viimeisenä Hitonhauta. Ensimmäiset kolme kohdetta sijaitsivat kohtuullisen lähellä toisiaan, Hitonhaudalle oli enemmän matkaa.

Pitkien hiekkateiden jälkeen saavuimme Hitonhaudan parkkipaikalle. Retkeilijöitä oli useampia liikenteessä ja osa oli selkeästi yöpynyt parkkipaikalla. Lähdimme kävelemään metsätien tapaista leveää reittiä. Matkalla tuli vastaan järvi ja siitä jonkun matkaa eteenpäin oli viitta Hitonhauta vasemmalle. Kävelymatka oli jollakin tavalla yllättävän pitkä. Luin myöhemmin, että jossain olisi toinenkin parkkipaikka, josta matka kanjoniin olisi lyhyempi.

Matka jatkui alaspäin viettävänä polkuna, joka oli kivistä ja juurakkoista. Yhtäkkiä olimme kanjonin alkupäässä ja seinämät alkoivat kasvamaan, mitä pidemmälle etenimme. Kanjonin pohja oli vaikeakulkuista. Vaikka olimme liikenteessä kesällä, oli pohjalla vettä, jonka ympäri piti löytää reitti. Askel kerrallaan, kiveltä toiselle, ei mikään heikompijalkaisten unelmapaikka.

Paikkahan oli aivan mahtava. Jos jostain paikasta saisi tarinoita, niin se olisi tämä. Korkeat kallioseinämät ja alhaalla kanjonissa sikinsokin lepäävät kivenlohkareet saivat mielikuvituksen liikkeelle. Jonkun matkaa edettyämme vastaan tuli pieni kivien keskellä oleva tumma lampi. Toinen kallionseinämistä oli märkä, joka paljasti veden alkulähteen. Hitonhauta on kuuluisa myös jääseinämistään ja voisin kuvitella, että tämä olisi yksi paikka, johon massiiviset jääpuikot syntyisivät muodostaen kokonaisen seinämän.

Kanjonin pohja ei ollut mitenkään pimeä ja kuollut, vaan ainakin kesäaikaan vihertävä sammaleista ja saniaisista. Kivenlohkareiden lisäksi kanjonin pohjalla oli puunkappaleita. Ylöspäin katsoessa kallioseinämien päällä sekä erilaisilla kivihyllyillä kasvoi puita: koivua, kuusta ja mäntyä. Kallioista löytyi myös halkeamia, kuka ties niissä asusti.

Lammen läheisyydessä oli hauskasti kivi jäänyt kallioiden väliin ja sen alta pystyi kävelemään. Kivi tuntui olevan niin tukevasti kiinni sijoillaan, ettei liiskaantumista tarvinnut pelätä. Kiven alta pääsi kävelemään kivisiä portaita alas kivien valtakuntaan.

Kanjonin pohja ei ollut mitenkään tasainen, vaan lohkareiden lisäksi eteneminen oli myös vaihtelevaa ylä- ja alamäkeä. Kanjonin loppupäässä alkoi isompi ylämäki, josta lähdimme seuraamaan polkua kallioiden päälle. Olin lukenut Retkipaikka -kirjasta, että ylhäällä olisi jotain hienoja kalliopaaseja, mutta emme ikinä löytäneet niitä. Vastaan tuli suo, jota yritimme ylittää, mutta koska näköpiirissä ei ollut mitään selkeää suuntaa, luovutimme ja lähdimme kävelemään kallioiden päällä polkua pitkin kohti lähtöpistettä. Ylhäältäpäin näimme kallion seinämässä luolan, joka oli jäänyt meiltä huomaamatta alhaalla kävellessämme. Emme jaksaneet enää lähteä takaisin, joten luolan tutkiminen sai jäädä seuraavaan kertaan.

En rehellisesti tiedä, olisiko kallion päällä saanut kävellä. Säännöt kieltävät rinteille nousun, mutta itse tulkitsen sen kallion seinämillä kiipeämiseksi. Seurasimme olemassa olevaa polkua ylös, mutta arvoitukseksi jää, rikoimmeko lakia. Ylhäältä näkymät rotkoon eivät olleet mitenkään esteettömät ja ei oikein tehnyt mieli mennä edes lähemmäksi reunaa kuikuilemaan alas.

Hitonhaudasta tuli muuten mieleen Ruotsissa sijaitseva Skurugata, jonne kannattaa ehdottomasti poiketa, jos ajelee Jönköpingin lähistöllä.

Piian pisteet: 5/5

“Upea kanjoni täynnä mystistä tunnelmaa, loputtomia tarinoita ja salaperäisiä piilopaikkoja. Tällaisten luonnonmuodostelmien edessä tuntee itsensä hyvin pieneksi.”

Kohde löytyy kirjoista:
Retkipaikka – Seikkailuja Suomen luonnossa
Suomi 321