Kanariansaariin kuuluvan La Gomeran saaren ympäri kiertää pitkän matkan vaellusreitti nimeltään Camino Natural Costas de La Gomera ja kansainväliseltä nimeltään GR132. Periaatteessa ympyräreitin voi aloittaa mistä tahansa, mutta kilometritolpat alkavat idästä, saaren pääkaupungista San Sebastiánista. Reitti kulkee virallisesti vastapäivään, mutta moni on kulkenut sen myös myötäpäivään, koska eteläosan osuutta reitistä pidetään tylsempänä. Reittiin on ilmeisesti tullut myös joitakin vuosia sitten muutoksia, sillä ennakkoon tilaamassani paperikartassa reitissä oli suuriakin eroavaisuuksia.

GR132 on pituudeltaan 120-140 km riippuen lähteistä. Pohjoisosassa reitille on kaksi vaihtoehtoa, itse seurasin niin kutsuttua virallista reittiä ja viimeinen kilometritolppa, jonka löysin, oli 127 km. Tästä oli kuitenkin ainakin vielä kilometrin matka takaisin kaupungin keskustaan, joten oma arvio reitin pituudesta on 128 km. Reitin aika-arvioksi annetaan 6–8 päivää, itse käytin siihen 7 päivää. Nousumetrejä reitillä on ainakin 7500.

Reitille lähtiessäni olin jo valmiiksi La Gomeralla, sillä olin kulkenut tammikuun vaelluksenani saaren sisäosien kautta kulkevan GR131:n, joka on tätä saaren kiertävää reittiä huomattavasti lyhyempi. GR132 oli helmikuun vaellukseni kohde ja edellisen vaelluksen jäljiltä palauttelin jalkojani puolitoista päivää ja lähdin sitten matkaan.

Olin tuonut kaikki ruuat mukanani Suomesta kuivattuna ja koska tarvitsin tälle vaellukselle enemmän ruokaa mukaan kuin ensimmäiselle vaellukselleni, oli minun pakko karsia painoa rinkastani. Pois lähtivät monitoimityökalu, pieni jesarirulla (tästä käärin osan vaellussauvojen varren ympärille), crocsit, varapatterit otsalamppuun, muutama naru ja kiinnike sekä iltalukemiseksi tarkoitettu lehti. Näistäkin yllättäen kertyi kilo painoa ja ainut asia, jota näistä tulisin ikävöimään, olisivat leirikengiksi tarkoitetut crocsit. Edellisellä vaelluksellani olin ollut iltaisin niin väsynyt, etten mitään lehdenlukua kaivannut, vaan pelkkää lepoa.

Vettä otin mukaan 3,5 kg, jonka arvion vuorokausitarpeekseni ja se oli ollut edellisellä vaelluksella riittävä määrä. Edellisellä reissullani vilustuin, koska palelin yhden yön. Tiesin nyt nukkuvani alempana, joten en lisännyt mukaan otettavien vaatteiden määrää. Parit vaihtosukat ja yhdet ekstra-alushousut saivat riittää.

Vaellussauvoja en pysty kylliksi kiittelemään, ne antoivat todella paljon tukea tuulisilla paikoilla ja kevensivät askelta erityisesti alamäissä olevilla portaikoilla.

Ensimmäinen vaelluspäivä

Edellisenä iltana minulla ei ollut täyttä varmuutta, mistä vaellusreitti lähtisi. Paperikartta näytti ihan eri lähtöpaikkaa, kuin AllTrails, Komoot ja muut polkusovellukset. Päätin luottaa sovelluksiin, koska niissä oli uudempaa tietoa. Onneksi luotin, sillä pitkän kaupungissa kuljetun ylämäen jälkeen näin ensimmäisen reittiviitan. Viitta löytyi Calle de la Orilla de Llano -nimisen tien päästä liikenneympyrän jälkeen. Tuulimyllyt ovat myös hyvä maamerkki. Olin lähtenyt seitsemän jälkeen aamulla matkaan, jotta pääsisin kaupungista pois ennen auringonnousua ja lisääntyvää liikennettä. Jalat tuntuivat erityisen hyviltä ja lihakseni olivat saanut ansaitun levon edellisen reitin jäljiltä. Tuuli oli taas todella navakkaa ja en yhtään ihmettele, että tälle alueelle oli laitettu tuulivoimaa. Maasto oli kuivakkaa ja polku kivikkoista. Saavuin Majonan suojelualueelle ja eroosio oli kaivertanut seinämiin erilaisia luolia ja muotoja. Okran värinen hiekka, vihreät kasvit ja paikoin vaaleat kivet tekivät maisemasta erityisen hienon. Taivaanrannassa näkyi Teneriffan Teide-tulivuori ja loputtomasti merta. Jossain vaiheessa laskeuduin korkeammalta alas hiekkatielle, jota seurattiinkin monta kilometriä loivasti ylöspäin. Olin noussut pilvien korkeudelle ja se toi maisemaan oman dramaattisen tunnelmansa. Saaren pohjoisosat ovat pilvisempää aluetta, sillä mereltä tuuli ohjaa sumusadetta ja pilviä nimenomaan etelää kohti. Sen takia saaren pohjoisosa on myös huomattavasti vehreämpi kuin eteläosa. Söin lounaan jossakin vaiheessa matkaa ja kuuntelin vuorilla liikkuvien vuohien ääniä. Tieosuus eteni reippaasti. Olin asettanut tavoitteeksi kulkea joka päivä vähintään 16 km, mutta ensimmäisenä päivänä napsin kilometrejä jopa 22.

Hiekkatie nousi lakipisteessään upealle näköalapaikalle, josta avautui pohjoisrannikon maisemat. Sieltä alkoi pitkä alamäki kohti La Caletan rantaa. Ajattelin rannan olevan tuulinen ja päädyin pystyttämään telttaviritykseni ennen rantaa sijaitsevalle alueelle, joka koostui pensaista ja penkereistä. Pensaat hillitsivät jonkun verran tuulen vaikutusta. Nukuin hyvin ja puhkuin intoa.

Toinen vaelluspäivä

Heräsin hyvin nukkuneena ja aamupalan sekä leirin kasaamisen jälkeen lähdin taas kävelemään. Mikään ei muuten voita sitä tunnetta, kun rinkan saa nostaa selkää ja pääsee taas matkaan. Tiedossa oli taas ylä- ja alamäkeä, mitäpä muutakaan. Reitti vei Hermiguaan ja sen tuuliseen rantaan, josta jatkui ylämäki kohti Aguloa, jota on tituleerattu La Gomeran kauneimmaksi kyläksi. Olihan se kaunis, mutta huhhuh, miten jyrkkämäkinen. Hiki puski pintaan kiivetessä teitä ja penkereitä aina vaan ylemmäksi. Olin katsonut etukäteen ravintolan, josta saisin vesitäydennystä, mutta koska oli sunnuntai, paikka oli kiinni. Myös kauppa oli kiinni ja kartasta löysin jostain kauempaa avoinna olevan minimarketin, mutta se tuntui olevan siinä hetkessä liian kaukana. Istuin varjossa syömässä energiapatukkaa ja tankkasin viimeisiä vesiä. Samaan paikkaan putkahti belgialainen isä kahden tyttärensä kanssa, jotka olivat myös vaeltamassa saarella. He päättivät kysyä vettä joltain paikalliselta auki olevan ikkunan kautta. Liityin mukaan ikkunakioskiin ja ystävällinen asukas täydensi vesivarastomme. Join siis koko La Gomeralla oloaikani vesijohtovettä, vaikka se maistuu vähän hassulle. Se on siis täysin käyttökelpoista, mutta paikalliset ja turistit käyttävät juomiseen pullovettä paremman maun takia.

Tauon jälkeen sokkeloinen Agulo jäi taakse ja taas alkoi ylämäki. Tällä kertaa reitti vei Garajonayn kansallispuiston vierailukeskukseen (Juego de Bolas), joka olikin iso ja mielenkiintoinen paikka. Täältä olisin saanut hyvin lisää vettä, joten raahasin turhaan täydessä painossa olevan rinkan ylös. Tämä saarta kiertävä reitti ei kulje kansallispuiston läpi, hieman vain paikoin sen reunamilla, joten jos haluaa tutustua tarkemmin puistoon, on parempi valita toisia polkuja. Paikka oli kirjaimellisesti aivan pilvessä, joten minkäänlaisia maisemia ei nähnyt.

Mukavan vierailukeskuksessa vietetyn tauon jälkeen lähdin kohti Las Rosasia, jossa oli aika tehdä päätös, kumpaa reittiä haluaa kulkea. Virallinen GR132 kulkee lähempänä merta, ja toinen, GR132.1 kulkee kohti Vallehermoson keskustaa ja oikaisee reitistä pienen pätkän pois. Valitsin virallisen osuuden, joka osoittautuikin aika vähän kuljetuksi. Polku oli paikoin niin minimaalinen ja umpeenkasvanut, että piti hieman arpoa, onko oikealla reitillä. En kuitenkaan eksynyt, vaan luotin siihen, että tässä nyt oikein mennään. Nyt apua ei tarjonnut AllTrailsin -sovelluksen reitti, koska sen luonut henkilö oli kulkenut oikoreitin Vallehermosoon.

Oma reittini kulkisi Vallehermoson rannan kautta, mutta tiesin, etten saavuta sitä ennen pimeää, joten aloin etsimään leiripaikkaa. Lupaavan oloinen tasanne löytyikin sopivasti, mutta sinne täytyi mennä pensaikoiden läpi. Piikkikasvin köynnös upposi reiteeni ja jouduin varovasti irroittamaan köynnöksen verta vuotavista pistohaavoista. Selvitin tieni pienelle tasanteelle ja putsasin haavat. Samaan aikaan alkoi yhtäkkiä vesisade ja heitin maavaatteen kamojen päälle ja itseni suojasin sadeviitalla. Puhelimessa ei ollut kenttää, joten ensimmäistä kertaa käytin GPS-laitettani. Laitoin vanhemmille tiedoksi leiripaikkani ja tilasin sääennustuksen. Ennustus näytti pelkkää aurinkoa ja kuuron mentyä ohi pystytin teltan ja juuri kun olin saanut sen kasaan, alkoi satamaan uudestaan. Yöllä sateli pariin otteeseen ja tuuli paukutti tarppikangasta, mutta nukuin ihan hyvin.

Kolmas vaelluspäivä

Aamulla laitoin leirin kasaan ja aamupuuron jälkeen lähdin kulkemaan kohti Vallehermoson rantaa, joka oli sama paikka, johon olin lopettanut neljä päivää sitten edellisen vaellukseni. Koska ranta on kolmen kilometrin päässä Vallehermoson kylästä, mietin, miten ihmeessä täydennän veteni, ettei minun tarvitse kävellä vain sen takia keskustaan. Rannalle päästyäni kyselin tietyömaalla töissä olleilta tyypeiltä vettä ja ystävällisesti yksi heistä antoi omista vesistään minulle litran täydennystä. Päätin luottaa siihen, että keksin matkan varrella keinon löytää vettä ja jatkoin matkaa. Edessä olikin ehkä reissun raskain ylämäki. Agulon mäet olivat hurjia, mutta tämä mäki oli todella pitkä. Merenpinnan tasosta kiivettiin käytännössä suoraan 800 metriin ja polku oli pelkkää siksakkia. Muutama kirosana taisi päästä, mutta maisemat olivat sentään upeat. En osaa edes arvioida, kuinka kauan kipusin mäkeä, mutta se tuntui ikuisuudelta. Huomasin mereltä saapuvat sateet ja ensimmäisten pisaroiden saapuessa kaivoin sadeviitan esiin.

Olin sateen saapuessa aika lähellä huippua ja kivikkoinen polku muuttui pehmeäksi ja liejuiseksi tieksi. Näkyvyttä ei ollut paljoakaan ja olin kirjaimellisesti sadepilven sisällä. Olin tyytyväinen selätetystä ylämäestä ja tiedossa oli pidempi pätkä tasaisempaa kulkua. Vastaan tuli opastettuja kävelyretkiryhmiä ja ihmisten ilmeet eivät olleet tyytyväisimmästä päästä. Minua lähinnä nauratti. Joitakin kilometrejä sateessa kuljettuani aloin etsimään edes jonkunlaista katosta, joka sopisi lounaspaikaksi. Olin alkanut myös palelemaan ja kenkäni olivat litimärät ja saven kuorruttamat. Yhtäkkiä näinkin katoksen jonkunlaisella näköalapaikalla, josta ei tietenkään ollut sään puolesta mitään näkymiä sillä hetkellä. Purskahdin nauruun, kun huomasin katoksen olevan täynnä porukkaa. Ei ihmisiä, vaan kissoja, kanoja ja kukkoja. Kaikki olivat kertyneet sinne sadetta pitämään ja tuijottivat minua tyynesti kuin ilmoittaen, että me emme aio väistää. Niinpä asettelin tavarani lintujen ja kissojen väliin, söin lounaani ja lisäsin vaatteita. Paikalle saapui skotlantilaispariskunta, joiden kanssa rupattelin tovin. Kerroin heille, että olen huhtikuussa menossa Skotlantiin vaeltamaan ja en tiedä vaikuttiko se asiaan, mutta he tarjoutuivat antamaan minulle yhteensä litran vettä lisää. Niinpä minulla ei ollut vesien suhteen enää kriittistä hätää. Ilman viiletessä oli vedenkulutuksenikin paljon pienempää.

Lähdin jatkamaan matkaa päästäkseni lähelle Epinan kylää, jonka liepeillä ajattelin majoittua. Alemmaksi päästyäni sadepilvet jäivät leijumaan yläpuolelle ja kuljin kauniiden kukkaniittyjen läpi. Epinan kylä oli pieni ja kuljin sen läpi kohti historiallista lähdettä Churros de Epinaa, joka on jonkunlainen nähtävyys. Tässä kohtaa myös edellisenä päivänä eronneet reitit kohtasivat uudestaan. Ilma oli kylmänkostea ja punnitsin vaihtoehtoja kulkea vielä alemmas kohti Alojeran kylää. Satuin kuitenkin kurkkaamaan lähteiden vieressä olevan rinteen taakse ja siellä oli hylätty talo, jonka katto oli tasainen ja siisti. Paikka oli hieman aavemainen, mutta päätin jäädä sinne yöksi. Kävin tutkimassa taloa sisältä, joka oli käytännössä täynnä vettä ja romua. Pystytin tarppitelttani kivien ja vaellussauvojeni avulla rakennuksen katolle ja siitä tuli ihan hyvä. Tein ruokaa ja yritin tehdä oloani mukavaksi. Kenkäni ja sukkani olivat litimärät ja päkiöissä tuntui polttelua ja ärsytystä. Hieroin ja rasvasin jalkojani ja laitoin päkiöihin varmuudeksi rakkolaastarit. Vielä kunnollisen tuuletuksen jälkeen laitoin kahdet sukat päällekkäin pitääkseni ne lämpiminä. Tämä oli se hetki, kun kaipasin majapaikkaan jätettyjä crocseja. Ennen nukkumaanmenoa oli pakko käydä pissalla, mutta en voinut kuvitellakaan laittavani märkiä ja likaisia kenkiä puhtaisiin sukkiin tai jalkoihin. Niinpä väkersin sukkien ympärille muovipussit ja kävin niiden kanssa puskassa. Yöllä taas palelsi ja jouduin varautumaan jätesäkkikikkaan, jossa on omat huonot puolensa. Kerroin tästä GR131 -postauksessani.


Neljäs vaelluspäivä

Huonommin nukutun yön jälkeen pääsin myöhempään liikkeelle, sillä aamulla uni sitten viimein tuli. Pakkasin kosteat kamani kasaan ja mietin, mitä teen kengilleni ja sukilleni. Puhtaita ja kuivia sukkia en halunnut litimärkiin kenkiin laittaa, joten laitoin samat märät sukat jalkaan ja irvistellen myös kengät. Päkiät olivat seisomaan noustessa todella ikävän tuntuiset. Samoin kantapäiden sivut. Tuntui kuin niissä olisi massiiviset ilmapatjat ja ne olivat tietyllä tavalla tunnottomat. Liikkeellelähtö oli kankeaa ja päkiöitä kirveli ja poltteli joka askeleella. Tiesin kuitenkin, että aurinko tulisi tämän päivän aikana kuivattamaan kaikki kengät ja varusteet, joten jatkoin vain sinnikkäästi matkaa.

Saavuin joidenkin kilometrien päästä Alojeraan, jossa suuntasin saarella yleiseen baarin ja kaupan yhdistelmään. Ostin vettä, hedelmiä ja leipää ja join cokista terassilla jutellen muiden vaeltajien kanssa. Aurinko lämmitti mukavasti, vaikka tauon jälkeen liikkeellelähtö oli yhtä tuskaa.

Reitti kipusi taas ylöspäin ja edessä olikin koko ympyräreitin hienoimmat maisemat. Alojerasta Arureen reitti kulkee huiman hienoissa maisemissa, korkealla rinnettä pitkin maisemien avautuessa laaksoihin ja merelle. Ylämäessä tuuli paikoin todella kovaa ja välillä jouduin seisomaan vain paikallaan kävelysauvoihin tukeutuen ja odottaen, että pahin puuska menee ohi. Reitin kiepsahtaessa tuulettomalle puolelle oli kulku melko tasaista, mutta ei ehkä korkeanpaikankammoiselle sopivaa. Täällä reitti kulki todella lähellä jyrkänteitä ja askeleisiin tuli keskityttyä entistä skarpimmin. Seurailin tuulihaukkoja ja poluilla kipittäviä vuohia, ihailin mahtavia maisemia, söin lounaan ja nautin auringosta. Jalat olivat todella kurjan tuntuiset, mutta olin ihan mahtavalla tuulella, koska tunsin olevani etuoikeutettu kulkiessani täällä ja kuitenkin kaikki muut asiat olivat todella hyvin. Kuljin hitaasti ja kuvasin paljon.

Reitti päätyi Aruren kylään, joka oli aika paljon korkeammalla kuin Alojera. Siellä näkyi muutama turistibussi ja paljon päiväretkeilijöitä, jotka olivat saapuneet Valle Gran Reystä tutustumaan kauniisiin maisemiin ylhäältäpäin. Aruren jälkeen oli pitkä pätkä tasaisempaa kulkua ennen Valle Gran Reyhin laskeutumista. Retkeilijöiden lisäksi maisemissa liikkui vuohia ja kanoja. Tässä vaiheessa oli syytä laittaa aurinkorasvaa, sillä varjottomalla pengeralueella aurinko porotti armottomasti. Katselin kelloa ja mietin, jäänkö ylös yöksi, jossa olisi tarjolla tasaista telttapaikkaa. Toisaalta voisin ehtiä Valle Gran Reyn ohitse, mutta reitti jatkuisi sieltä pelkällä ylämäellä, josta en ainakaan löytäisi mitään järkevää leiripaikkaa. Tempauduin juttusille saksalaisen päiväretkeilijän kanssa ja lähdin hänen kanssaan oikeastaan huomaamattani laskeutumaan pitkää ja jyrkkää siksak-mäkeä alas. Alhaalla kaupungissa olimme kuuden maissa ja olin hieman huolestunut nukkumapaikastani. Toki olin varautunut hätätilanteessa nukkumaan maksullisessa majoituksessa, mutta en nähnyt siihen vielä tarvetta. Pikaisten jäähyväisten jälkeen erosin saksalaismiehestä ja lähdin määrätietoisesti etsimään polkua, joka veisi minut pois kaupungista. Se ei ollutkaan ihan yksinkertainen asia, mutta lopulta löysin reittiviittoja.

Jalkani olivat tässä vaiheessa todella kipeät ja eteneminen hidasta ja vaikeaa. Varsinkin jos seisoin hetken paikallaan, oli liikkeellepääsy tuskaisaa. Laahustin kohti polun aloituskohtaa, joka alkoikin välittömästi nousemaan siksakkia ylöspäin. Harkitsin hetken nukkuisinko pienen kappelin seinustalla, jossa olisi tasaista, mutta vieressä olleet talot olivat sen verran lähellä, etten halunnut häiritä ketään. Oli jo hämärää, kun lähdin polulle ja yritin edetä niin nopeasti, mitä kykenin. Vastaani tuli jonkun matkan kuluttua pieni tasanne, jonne teltta ei mahtuisi, mutta patja juuri ja juuri. Olin niin poikki, että paiskasin kamani vain maahan ja kaivoin patjani esille. Asettelin sen maassa olevien palmunlehtien päälle ja mietin, että tässä on nukkunut ehkä joku muukin. Tein jaloilleni pikahoidon, pujahdin makuupussiin ja söin pari patukkaa, sillä olin liian väsynyt edes kokatakseni ruokaa. Olin aivan polun vieressä palmun alla ja kamani olivat aivan levällään, mutta en jaksanut välittää. Poluilla ei kuitenkaan kukaan kulje pimeässä ja koin olevani aivan turvassa. Taivas oli kirkas ja tämä oli ensimmäinen kerta, kun kokeilin cowboycampingia eli nukuin taivasalla. Katselin yläpuolella huojuvia palmunoksia, kuuta ja tähtiä sekä alhaalla näkyviä kaupungin valoa ja olin aivan käsittämättömän väsynyt, mutta niin onnellinen.


Viides vaelluspäivä

Nukuin pätkittäin, mutta sain ihan kohtuullisesti levättyä. Jalat olivat päkiöistä ja kantapäistä edelleen aivan hellänä, mutta ne eivät olleet muuttuneet pahemmaksi, eivätkä ihotyynyt muuttuneet kuitenkaan rakoiksi. Laitoin puhtaat sukat nyt kuiviin kenkiin ja tavarat pakattuani lähdin varovasti kipuamaan kesken jäänyttä rinnettä ylös. Vuorossa oli vaihteeksi hieman tylsempi etappi, sillä kuljin pitkän pätkän kuivaa hiekkatietä pitkin, eikä pengerretyillä tasanteilla kasvanut mitään. Maisemat olivat vain keltaista hiekkaa ja soraa. Hienoimmat maisemat olivat alhaalla sijaitsevaan Valle Gran Reyn -kaupunkiin ja loputtomaan valtamereen, joka sekottui jossakin kohtaa taivaaseen. Matkan varrella oli myös rouhea Playa de Igualan ranta, jota mietin mahdolliseksi peseytymispaikaksi, mutta merenkäynti oli sen verran kovaa ja ranta täynnä isoja kiviä, joten en turvallisuuden takia edes yrittänyt. Oli kuitenkin upeata istua tyrskyävällä rannalla, syödä lounasta ja tuuletella jalkoja. Rannalta pois lähti taas yksi loputtomilta tuntuvista nousuista ja aurinko porotti todella kuumasti, koska tuuli ei osunut tälle rinteelle. Heti kun löysin pienemmänkin varjopaikan, pidin juomatauon. Poskia punotti, olin aivan hiestä märkä ja olo oli pesemättömyyden takia todella limainen ja likainen. Jossakin vaiheessa minut saavutti ranskalaispariskunta, jotka olivat viettämässä välivuotta ja kiertämässä Eurooppaa nimenomaan vaeltaen. Heillä etenemistahti oli kuitenkin aika kova ja jättäydyin jonkun matkan päästä kulkemaan ominpäin. Reitti saapui La Daman kylään ja baarissa tapasin pariskunnan uudestaan. Siemailimme juomia ja ostin sieltä vesitäydennykset. Erkaannuimme taas, mutta alustavasti mietimme nukkuvamme läheisellä rannalla. Rantaan laskeuduttua huomasin heti sopivan tasaisen pation hylätyn rakennuksen luona ja paikka oli siinä mielessä erikoinen, että varmaankin ensimmäistä kertaa koko reissun leiripaikoista siellä ei tuullut yhtään. Aloin laittamaan leiriä heti pystyyn, vaikka yleensä odotan hämärän tuloon. Ilta oli kiireetön ja leppoisa. Kokkailin ruokaa ja huolsin jalkojani ja kamojani. Olin toiveikas jalkojeni suhteen. Tiesin, että ne menevät päivä päivältä parempaan kuntoon. Rannalle valui muitakin vaeltajia ja he löysivät teltoilleen paikan näköalatasanteelta. Rannan parkkipaikalla oli muutamia retkipakuja. Kävin pimeän tullen rannassa kääntymässä, mutta sekin soveltui aika huonosti pesytymiseen. Nukuin muuten hyvin, mutta tunsin itseni niin likaiseksi ja tahmeaksi hien, aurinkorasvan ja pölyn kuorruttaessa ihoa, joten nukuin x-asennossa, etteivät jalat tai kädet koskeneet toisiina. Yö oli niin lämmin, että käytin makuupussia vain kevyenä peittona.

Kuudes vaelluspäivä

Kohtalaisten yöunien jälkeen taas leirin purku, aamupalan syönti ja lounaan valmistaminen. Pidin vaelluksella mukanani ruokatermosta, johon tein joka aamu aamupalan jälkeen lounaan valmiiksi. Minulla ei ollut lautasta mukana, vaan söin kaikki ruuat termoksesta. Kaikki ruuat olivat sellaisia, että keitin vain veden ja lisäsin sen kuiva-ainesten kanssa termokseen. Kattilana oli puolen litran kokoinen titaaninen minikattila. Syömisen jälkeen ravistin vettä termoksessa ja join jämät. Luotin myös siihen, että kaadan termokseen päivittäin kiehuvaa vettä ja se pysyy tarpeeksi hygieenisenä. Minun ei siis tarvinnut koko vaelluksen aikana tiskata.

Ranskalaispariskunta meni omia menojaan ja minä omiani. Etenemisvauhtini oli vaelluksen ajan hyvinkin vaihtelevaa. Tasaisilla alueilla saatoin mennä hyvääkin tahtia, mutta ylä- ja alamäet etenin hitaasti ja varovasti. Upeissa maisemissa myös etenin hitaasti sen takia, että käytin kuvaamiseen paljon aikaa. Rannalta polku nousi ylös ja tylsemmän tiepätkän jälkeen reitti muuttui taas aivan sanoinkuvaamattoman upeaksi. Jylhien barrancojen eli laaksojen reunamia polku kiemurteli milloin alas-, milloin ylöspäin. Maisemat olivat hyvin mahtipontiset ja iloitsin niistä täysillä. Jalkani olivat jo paremmat, mutta päkiät polttelivat edelleen varsinkin liikkeelle lähtiessä. Matkan varrella oli paljon luolia ja yksi haaveistani olikin, että voisin kokeilla nukkumista sellaisessa. Ne eivät kuitenkaan aikataulullisesti sopineet suunnitelmiini ja päädyin vaan katselemaan ja kuvittelemaan, millaista niissä olisi nukkua ja miten niissä on aikojen alussa ennen taloja nukuttukin. Polku kulki paikoin taas todella lähellä jyrkänteiden reunoja, joten kulkemiseen oli syytä keskittyä 110 prosenttisesti.

Saavuin iltapäivällä viehkoon Alajerón kylään, jossa kävin kaupassa ostamassa taas vakiovarusteet: vettä, cokista, hedelmiä ja leipää. Istuskelin pitkän tovin viihtyisällä kirkkotasanteella puiden varjossa eväitä syöden ja jalkoja tuuletellen. Vastaantulleet päiväretkeläiset olivat palanneet kaupunkiin ja päätyivät juttelemaan kanssani toviksi. Olisin voinut ottaa penkillä vaikka torkut, mutta patistelin itseäni matkaan. Olin alun perin suunnitellut kulkevani reitin kahdeksassa päivässä, mutta laskujeni mukaan minulla olisi mahdollisuus selvitä siitä myös seitsemässä päivässä. Tämä ajatus johtui ennen kaikkea halusta päästä suihkuun, kiire minulla ei sinänsä ollut mihinkään. Olin jo valmiiksi edellä etapeissa, joten ajattelin pitää siitä kiinni. Mutkittelin Alajerón katuja kohti polun alkamispaikkaa ja olin hieman eksyksissä. Lopulta näin tuttuja merkkejä ja löysin reitin. Olin vielä asutusalueella, kun vastaani tuli hämmentävä risteys. Maalimerkit näyttivät, että reitti jatkuu oikealle, mutta kaikki sovellukset, josta tutkin reittiä, näyttivät vasemmalle. Kuljin jonkun matkaa oikealle, mutta polku pieneni, eikä uusia merkkejä hetkeen näkynyt. Päätin katsoa toisenkin vaihtoehdon ja sitä hetken kuljettuani tuli vastaan tuttu kilometritolppa, josta tiesin olevani taas oikealla reitillä. Veikkaan, että reittiä on tässä kohtaa muutettu. Kilometritolpat on siirretty, mutta kaikkia maalimerkkejä ei ole päivitetty. Tämä oli oikeastaan reitin ainut kohta maastossa, jossa en oikeasti tiennyt, mihin pitää mennä.

Sitten alkoikin tylsääkin tylsempi loiva laskeutuminen kohti Laguna de Santiagon kylää. Tie oli tavallaan hiekkatie, mutta kivinen ja yllättävän hankala kävellä. Se mutkitteli alaspäin läpi penkereiden, jossa ei kasvanut kuin pieniä traakkeja. Kello lähestyi taas kuutta ja oli aika miettiä leiripaikkaa. Maisemista tupsahti vastaan hylätty talo ja päätin käydä tarkistamassa sen kunnon. Talo koostui kahdesta huoneesta ja toisen huoneen katto oli romahtanut. Toinen oli siisti ja osittain lakaistu, joten päättelin jonkun muunkin nukkuneen siellä. Tiedossa olisi helppo yö, koska en tarvitsisi kuin patjan lattialle. Aurinko laski ja istuskelin lämpimässä illassa katsellen pastelliselle merelle ja syöden iltaruokaani. Orastava haikeus alkoi jo hiipimään, sillä kohta vaellus olisi ohi. Nukkumaan mennessä katselin avoimesta oviaukosta näkyviä tähtiä ja ruokokaton läpi siintävää kuuta.


Seitsemäs vaelluspäivä

Aamun koittaessa perusaskareiden jälkeen lähdin kävelemään kohti Laguna de Santiagoa. Jalat tuntuivat taas normaaleilta ja arvioin selviäväni pitkästä päivästä hyvin. Kävelin nyt reippaasti ja ohitin kylän, jossa olimme käyneet perheeni kanssa vuokra-autolla hengailemassa vaellusten välisenä päivänä. Täällä on uimakelpoinen ranta, mutta en käyttänyt siihen aikaa, sillä tähtäimenä oli päästä suihkuun illalla. Kävin kaupasta hakemassa pientä täydennystä ja jatkoin määrätietoisesti matkaani. En ollut ihan varma, tulisinko ehtimään ennen pimeää San Sebastiániin, mutta päätin tehdä parhaani. Reitti oli karu, kuuma, kuiva ja kivinen. Se kulki totuttuun tapaan ylös ja alas ja hikoilin valtavasti. Välillä reitti kulki isompien kivenlohkareiden keskellä ja reittiä oli todella vaikea erottaa. Mietin mielessäni, että onneksi en ole täällä pimeällä. Käytin sovellusta apuna monessa otteessa, kun en yksinkertaisesti erottanut maastosta, minne pitää kulkea. Täällä jos jossain kaipasin reittimerkintöjä.

Lounastauon pidin hylätyn talon luona kiven varjossa ja laskeskelin todennäköisyyksiä ehtiä perille ennen pimeää. Pidin sitä mahdollisena ja lähdin taas matkaan. Reitti kulki El Cabriton lomakylän ohitse ja seuraava ranta oli Playa de la Guancha. Olin tässä vaiheessa todella poikki sekä kuumuudesta, mutta myös fyysisestä pusertamisesta. Poluilla oli runsaasti irtosoraa ja yhdessä alamäessä yhtäkkiä kaaduin, ensimmäistä kertaa näiden kahden vaelluksen aikana. Sora liukui jalan alla ja sain onneksi vaellussauvoista tukea. Kaaduin selälleni ja onneksi rinkka pehmensi laskuani. Sauva vääntyi, kun olin nojannut siihen koko voimalla. Mitään ei käynyt, mutta kiinnitin entisestään suurempaa huomiota varovaiseen etenemiseen.

Kuljin eteenpäin ja pian vastaan tulivatkin viimeiset mäet. Tiesin pääseväni suihkuun ja samalla ylistin itseäni, miten sitkeä ja vahva olin ollut. Olin liikuttunut ja tunnemyllerryksessä yritin keskittyä vielä viimeiseen alamäkeen, etten kaatuisi uudelleen. Kuljin läpi hämärtyvän San Sebastiánin suoraan majapaikkaani ja voi että, se tuntui hyvältä. Ensimmäisenä menin suihkuun ja sen jälkeen alkoi herkkujen mättäminen. Olin tiputtanut ainakin pari kiloa reissussa ja kulutus oli ollut ihan valtava. En lakanoihin päästyäni kuitenkaan pystynyt nukkumaan sikeitä yöunia, koska kävin niin ylikierroksilla. Kaikki tapahtumat ja paikat pyörivät päässäni ja olin vain onnesta ymmyrkäisenä.

Jälkifiilistelyt

Seuraavat kaksi päivää vietin San Sebastiánissa ennen kotiin lähtöä. Jo vaelluksen jälkeisenä päivänä olo oli valtavan tyhjä. Tuijottelin vain kaupungin takana näkyviä vuoria ja haikailin takaisin poluille. Ihmiset valuivat ostoksille ja se kaikki tuntui niin turhalta. Ajatus Suomeen palaamisesta tuntui mahdottomalta.

Koska retkikaasua ei saa viedä lentokoneeseen, kävin palauttamassa vajaan kaasun kauppaan, josta olin sen ostanut ja toivoin, että se menisi kierrätykseen. Hengailin rannalla ja olin aivan omissa maailmoissani. Olin ennen tätä reissua käynyt kertaalleen La Gomeralla ja silloin jo päätin tulla joku kerta takaisin. Nyt mietin, miten voisin jäädä tänne. Velvollisuudet kuitenkin kutsuivat ja vielä tällä kertaa käytin paluulippuni. Toivon, että voin vielä joku kerta palata ja en nää mitään syytä, miksei näin voisi tapahtuakin. Se lohduttaa.


Huomioita reitistä

Tieosuuksia tällä GR 132:lla oli enemmän kuin saaren sisäosien kautta kulkevalla reitillä (GR131). Tiet eivät olleet liikennöityjä, vaan käytännössä hiekkateitä, mutta ajoittain kuitenkin mielestäni tylsempiä kulkea. Reittimerkintöjä oli huomattavasti vähemmän kuin toisella vaellusreitillä ja varsinkin kaupungeissa ja kylissä oli aika mahdotonta sanoa, missä reitti jatkuisi. Pelkästään reittimerkintöjen avulla pitäisin suunnistamista tällä reitillä aika vaikeana. Sovellukset olivat iso apu.

Puhelimessa oli kenttää suhteellisen hyvin, mutta oli myös paikkoja, joissa olin täysin pimennossa. Sen takia offline-kartta ja GPS olivat erityisen hyviä apuvälineitä. Käytin AllTrailsin offline karttaa puhelimella, koska en ollut ehtinyt ladata uuteen GPS-laitteeseeni kotona karttoja. Käytin laitetta viestittelyyn ja sääennusteen tilaamiseen. Mukanani oli myös netistä tilaamani säänkestävä paperikartta, mutta se osoittautui käytännössä täysin turhaksi.

Ainoat pakolliset tehtävät päivässä olivat veden täydentäminen ja kohtuullisen leiripaikan löytäminen. Reitti on suunniteltu siten, että sen pystyisi kulkemaan myös majoituksesta majoitukseen päivärepun kanssa. Mitään Bed and Breakfast -tarjontaa en kylissä nähnyt, joten jos tähän tapaan turvautuu, täytyy hyvissä ajoin varata majoitukset netin kautta. Leiripaikkojen löytäminen oli paikoin aika haastavaa, mutta kulkiessa oppi jo ennakoimaan korkeuskäyriä ja katsomaan kartasta sopivalta näyttäviä tasaisempia paikkoja. Telttailu on Kanariansaarilla kielletty, mutta se on siedettyä. Kiellolla on haluttu estää mahdolliset siirtolaisten, asunnottomien tai kiertolaisten pystyttämät telttaleirit. Vaeltajien kesken etikettinä oli se, että leiri laitetaan pystyyn hämärän tullen ja puretaan leiri heti aamunkoitossa, eikä jätetä jälkeen minkäänlaista roskaa.

Aurinko oli paikoin näin helmikuussakin todella kuuma, mutta pelkissä kesävaatteissa siellä ei pärjää. Lämpötilaerot saattoivatkin olla korkeudesta riippuen aika isoja. Vaellukselleni osui yksi sadepäivä, mutta pääosin talvet ovat hyvinkin aurinkoisia. Tuuli on asia, johon kannattaa kiinnittää huomiota. Se on läsnä leiripaikan valitsemisessa, mutta myös vaatetuksessa. Tuuli myös viilentää auringon porotusta ja tämä yhtälö voi johtaa helposti ihon palamiseen, jos auringolta ei suojaudu.

Ihmiset, sekä paikalliset että muut kulkijat, olivat äärettömän ystävällistä. Muutamat sanat espanjaksi oppii helposti ja niitä on mielestäni kohteliasta käyttää. Kinkkisimmissä tilanteissa käytin puhelimen kääntäjää, koska englantia osataan kohtuullisen huonosti. Koko saari huokuu yhteisöllisyyttä sekä turvallisuutta ja vaikka itse olen hieman uusissa paikoissa varautunut, uskalsin vailla huolia nukkua taivasalla tavaroiden ollen kenen tahansa saatavilla.

Pimeä tulee nopeasti ja mielestäni pimeässä liikkumista tulee välttää maaston haastavuuden vuoksi. Poluilla ei liikkunut yhtään ketään pimeän tultua, joten jos jotain sattuisi, joutuisi odottamaan apua aamuun saakka. En suosittele reittiä kenellekään, jolla on ongelmia polvien kanssa tai jotain muita vanhoja jalkavammoja, jotka rasituksessa muistuttavat itsestään. AllTrails -sovelluksessa reitti määritetään muodossa Expert Fitness Required. En itse ole Expert Fitness, mutta omaan urheilutaustaa sekä en kärsi mistään vammoista tai sairauksista. Ennen reissua treenasin salilla ja kävin lenkillä sekä tein mäkivetoja. Vähintäänkin tällä reitillä tarvitaan sitkeyttä. Joku vuorigaselli voi varmasti mennä reitin kuudessakin päivässä kevyesti, itselle tämä seitsemän päivää tuntui sopivalta.

Piian pisteet: 6/5

“Unohtumaton seikkailu, josta on vaikea päästää irti. Milloin pääsen takaisin?”

Kohde löytyy kirjoista:
Epic Hikes of Europe, Lonely Planet