Olin päättänyt jo 2024 vuoden lopussa, minkälaisen vaelluksen haluaisin tehdä missäkin kuussa. Maaliskuun kohdalle olin suunnitellut hiihtovaelluksen ja alkuperäisen suunnitelman mukaan se oli tarkoitus toteuttaa jonkun luonto- ja eräopaskoulun käyneen kaverini kanssa. Kun maaliskuun alussa alkoi muille tulemaan esteitä ja alkoi näyttämään siltä, että olen lähdössä reissuun yksin, päätin miettiä helppoa kohdetta. Olin vaeltanut Hetta-Pallas reitin kesällä 2020 kaverini kanssa ja tiesin, että siellä kulkee myös talvireitti. Tiheä tupaverkosto, merkitty reitti ja paljon muita kulkijoita tuntui turvalliselta vaihtoehdolta lähteä yksin liikenteeseen. Talvivaellusta olin päässyt harjoittelmaan koulussa ja oloni tuntui tarpeeksi varmalta lähteä sitä tällä kertaa yksin kokeilemaan. Tavoitteenani oli nimenomaan harjoitella teltassa nukkumista ja bensakeittimen käyttöä. Autiotupiin turvautuisin vain hätätapauksessa.

Reissun kirpaisevin osuus oli varusteiden hankinta. Koulussa oli käytössä koulun varusteet ja suksina käytin silloin liukulumikenkiä, jotka soveltuivat hyvin esimerkiksi Hossan maastoihin. Nyt jouduin ostamaan ahkion, tunturisukset, monot, talviteltan sekä muita pienempiä varusteita ja rahaa meni PALJON. Tutkin varusteiden vuokrausmahdollisuutta, mutta se tuntui hankalalta järjestää ja rahaa olisi siinäkin mennyt useampi satanen, joka olisi poissa taas omien varusteiden hankinnasta. Päätinkin sitten pohdintojen jälkeen satsata kerralla ja tiedän, että varusteet tulevat palvelemaan minua monta vuotta eteenpäin.

Tarkoituksenani oli alunperin tehdä yhden yön harjoitusvaellus lähimaastoihin uusilla kamppeilla, mutta homma kuivui kokoon, koska etelässä ei yksinkertaisesti ollut lunta. Siispä reissua ennen koepystytin teltan sisälle, leikkasin sinne sopivan kokoisen routamaton, tein talvikiilat (osan ostin) ja teippasin kaaret ja valmistelin teltan telttapussiin oikeissa olosuhteissa valmiiksi pystytettäväksi. Pakkasin ahkion siihen malliin, mitä se tulisi olemaan vaelluksella, viritin jarrunarun ja aisat sekä säädin vetovaljaat oikean kokoisiksi. Suksiin laitoin nousukarvat valmiiksi, sovittelin monot suksiin ja leirikengät lumikenkiin. Puhdistin ja testasin bensakeittimen sekä varmistin talvikaasun toiminnan. Ruuat olin koonnut valmiiksi jo hyvissä ajoin ja viimeisenä iltana ennen lähtöä keräsin vaatteet ja loput varusteet kasaan. Talviretkeilyssä on paljon mietittäviä asioita ja tavaraa tulee mukaan enemmän kuin kesävaellukselle. Olen koonnut itselleni varustelistan, jonka käyn joka kerta tarkasti läpi ja jos vaelluksella tulee jotain havaintoja tarpeellisista asioista, lisään ne listaan. Tällä tavoin voin olla varma, että kaikki tarvittava on mukana. Lista on myös erittäin arvokas apu, jos pakkaaminen pitää tehdä jostain syystä väsyneenä tai muuten aivot jumittaa. Hyvän listan sekä paljon lisätietoja talvivaeltamisesta löydät esimerkiksi Jouni Laaksosen kirjasta Talviretkeilijän opas.

Ajoin etelästä samoilla silmillä lähes perille asti. Olin lähtenyt töiden jälkeen perjantaina ajamaan ja Kolarin kohdalla noin puoli viiden aikaan aamulla hyydyin totaalisesti ja nukuin nelisen tuntia autossa kirkon pihassa. Siitä ajelin Muonion kautta Hotelli Pallaksen pihaan, josta vaelluksen oli määrä alkaa ja loppua. Kävin hotellilla kyselemässä reittiolosuhteista, mutta aika vähän sain mitään irti. Vaihdoin vaatteet, söin eväitä, pakkasin ahkion, napsautin sukset jalkaan ja etsin reitin alkupään.

Ensimmäinen vaelluspäivä: Hotelli Pallas – Nammalakuru

Olin ladannut puhelimeeni offline-kartan reitistä ja mukanani oli myös GPS-laite hätätilanteita varten. Vaikka aikomuksenani oli seurailla merkittyä reittiä, halusin ottaa varman päälle. Mukana oli tietenkin myös paperinen kartta ja kompassi, joita alkuun tutkinkin tarkkaan, mutta vaelluksen edetessä ne jäivät repun pohjalle ja kuljin vain reittimerkintöjä seuraillen. Talvireitti oli siis ajettu latukoneella ja leveä baana salli sekä perinteisen että luisteluhiihdon. Itse en hiihtänyt ladulla, sillä halusin antaa tilaa kuntoilijoille ja kuljinkin baanan toista reunaa ahkiota vedellen. Leveä ura oli helppokulkuinen ja suksi luisti mukavasti.

Heti ensimmäisissä alamäissä olin yllättynyt siitä, miten mukavasti uusi Fjellpulkenin ahkio pysyi takanani. Koulussa olimme käyttäneet Paljakan ahkioita ja ne änkesivät pienissäkin alamäissä ohi. Paljakoissa aisat menevät ristiin, joka helpottaa kyllä ahkion ohjailua esimerkiksi metsämaastossa, mutta suorat aisat olivat todella paljon käytännöllisempi ratkaisu tunturissa. Fjellpulken ei myöskään kaatunut reissun aikana kertaakaan.

Olin lähtenyt iltapäivällä hiihtämään kohti Nammalakurua ja olin innoissani, mutta myös todella väsynyt onnettomien unien jäljiltä. Matka oli yhteensä 15 kilometriä ja kymmenen kilometrin jälkeen olo oli heikko ja lihakset hapottivat. Pysähtelin syömään ja laskin metrejä jatkuvista ylämäistä. Lopulta sain näkyviini autiotuvan ja viimeisen nousuponnistuksen jälkeen päätin käydä heti leirin tekoon, jotta pääsisin mahdollisimman nopeasti nukkumaan. Tamppasin teltanpohjan kovettumaan ja purin tavaroitani valmiiksi. Oli todella navakka tuuli ja jouduin miettimään haperoilla aivoillani teltan pystytyksen vaiheet todella tarkkaan. Onnistuin mielestäni siinä hyvin ja heti kun teltta oli pystyssä, aloitin veden keittämisen. Olin helpottunut, että bensakeitin toimi täydellisesti. Olo oli suorastaan karmea, mutta menin autiotupaan vielä syömään lämpimän ruuan ja jäin sinne juttelemaan siellä yöpyneiden vapaalaskijoiden kanssa. Tuvan seinällä oli kehystettynä lumivyöryssä menehtyneiden äidin ja pojan viimeinen kirjoitus ennen turmaa ja se sai mielen apeaksi. Sitten kömmin telttaan ja olin niin väsynyt, etten edes heti saanut unta. Ajatukset poukkoilivat ja tuuli paukutti telttaa, mutta lopulta nukahdin pätkittäiseen uneen. Jossakin vaiheessa heräsin telttaa kiertelevän riekon ääneen.

Toinen vaelluspäivä: Nammalakuru – Hannukuru

Suosin yleensä liikkeelle lähtemistä hyvissä ajoin, mutta annoin luvan itselleni nukkua pitkät unet, jotta saisin levättyä kunnolla. Aamulla laitoin vedet kiehumaan ja hieman huurteisen makuupussin ulos tuuleen kuivumaan. Kävin autiotuvalla syömässä aamupuurot, jonka jälkeen pakkasin tavarat. Tuntui, että kaikki sujui tosi hitaasti ja vasta ikuisuuden jälkeen olin viimein suksilla valmiina jatkamaan matkaa. Kello oli tässä vaiheessa jo 11. Matka Hannukuruun olisi 17 kilometriä ja edelliseen päivään verraten olin kuitenkin aikaisemmin liikenteessä. Matka alkoi nousulla ja jäin kuvailemaan taakse jäävää Nammalakurua. Nousun jälkeen alkoi lasku Montellinmajalle ja tässä vaiheessa olin jo aivan haltioissani upeista maisemista. Ensimmäinen isompi alamäki sujui hienosti ja itsevarmuus kasvoi. Uskalsin laskea alas kovempaa luottaen siihen, että ahkio tulee nätisti perässä. Montellinmajalta alkoikin todella pitkä alamäki ja moikkailin vastaantulevia ylämäkeen ponnistelevia hiihtäjiä. Alamäen loppuvaiheessa kaaduin ja ensimmäisenä huolestuin, ettei vain ahkion aisa olisi vääntynyt. Kampesin itseni ylös ja kaikki näytti hyvältä. Ei muuta kuin loppulasku alas ja sitten alkoikin pitkä suora Vuontisjärven rantaa pitkin. Aurinko porotti ja pysähdyin laittamaan aurinkorasvaa. Nammalakurulla piipahtanut poromies kurvasi moottorikelkalla juttusille ja pyysi kahville, en lähtenyt. Hiihtäminen alamaastossa tuntui paikoin tylsältä ja kaipasin jo tässä vaiheessa takaisin tunturiin. Pysähdyin lounaalle Varkaanjärven kodalle ja jatkoin aika pian matkaa. Juttelin välillä vastaantulevien kanssa, enimmäkseen niiden kanssa, kenellä oli myös ahkio perässä. Hannukurulle oli taas pidempi nousu ja lihakset tuntuivat edelleen väsyneiltä. Punnersin mäen kuitenkin suhteellisen nopeasti ylös. Kesken ylämäen kuulin epämääräisiä ääniä metsästä ja pysähdyin katsomaan, mikä peto rinteessä rymyää. Siellä oli pari vapaalaskijaa, jotka omien sanojen mukaan vain päästelivät riemunkiljahduksia.

Hannukurulla olin noin kuuden maissa ja siellä oli odotetusti muutakin porukkaa, jopa pari telttakuntaa. Leirin pystytyin nopeasti ja aloitin heti veden keittämisen ruokaa varten. Tavoitteenani oli päästä taas ajoissa nukkumaan. Hannukurussa on kuuluisa sauna, mutta siellä oli sen verran porukkaa, etten jaksanut tunkea mukaan. Olin vasta myös aloittanut vaellukseni, joten välitöntä tarvetta puhdistautumiselle ei vielä ollut. Illan aikana en jäänyt jutustelemaan kenenkään kanssa, vaan vetäydyin telttaani mussuttamaan herkkuja ja olo tuntui nautinnolliselta.

Kolmas vaelluspäivä: Hannukuru – Pyhäkero

Suhteellisen hyvin nukutun yön jälkeen ja rutiininomaisten aamutoimien jälkeen pääsin matkaan kello 10. Tästä päivästä tulikin yksi vaelluksen ikimuistoisimmista. Reitti nousi heti tunturiin ja maisemat olivat kertakaikkisen mahtavat. Tuuli oli kova, noin 21 m/s, mutta onneksi se puhalsi takaapäin. Joissakin kohdissa jouduin sivutuuleen ja se horjutti menoa. Irtolumi kulki tuulen mukana upeasti hangen pintaa pitkin ja jäin kuvailemaan maisemia, vaikka tuuli meinasi jäädyttää näpit. Lämpötila oli lähellä nollaa ja aurinko paistoi täydeltä terältä. Tunsin kulkevani kuun pinnalla tai jossakin ihan toisessa maailmassa. Olin aivan järjettömän onnellinen ja rakastin sitä tuulta, joka antoi näytteitä luonnon voimasta. Tuuli tuntui vievän mukanaan kaiken, mikä ikinä oli mieltä joskus painanutkin.

Tämä talvi on ollut Lapissakin poikkeuksellisen vähäluminen. Talvireitille oli tehty kiertoteitä ylemmäksi tunturiin, sillä paikoin kivet ja maasto pilkottivat lumen alta. Kiertoreitti oli merkitty punaisin aurauskepein ja jollei eräs vastaantulija olisi maininnut asiasta, olisin saattanut luulla, että reitti erkanee ja lähtee jonnekin ihan muualle. Tuuli kinosti reitille dyynejä, jotka kovettuivat nopeasti ja hidastivat matkantekoa.

En ollut aamulla vielä päättänyt, jäänkö yöksi Sioskuruun vai etenenkö jopa Pyhäkerolle asti. Saavuttuani Sioskurulle oli iltapäivä ja virtaa oli vielä jäljellä. Tuuli oli kova ja mietin, aiheuttaako se liikaa haasteita loppumatkalle. Söin lounaan tuvalle saapuneen ranskalaispariskunnan kanssa ja päätin jatkaa matkaa. Heti matkaan lähdettyäni jäin seuraamaan riekkoja, jotka lentelivät tuulen mukana miten sattuu. Reitti alkoi hieman laskeutumaan ja pahimmat tuulet jäivät taakse. Lumi oli kinostunut kurujen reunoille lipoiksi ja jännitti mennä ohi niiden alapuolelta. Tunsin samalla täydellistä vapautta ja taas aivan järjetöntä onnen tunnetta ollessani siellä. Olin tammi-helmikuun vaellusten jälkeen kaivannut kovasti takaisin etelään ja mietin, mitkä fiilikseni tulisivat olemaan pohjoisessa, kylmän ja lumen ympäröimänä. Mutta sillä hetkellä en olisi halunnut olla missään muualla kuin siellä.

Hannukurusta Sioskuruun oli noin 12 kilometrin matka ja Sioskurusta Pyhäkerolle 8 kilometriä. Jälkimmäinen taival meni alamäen takia kuitenkin todella nopeasti ja olinkin yllättynyt, miten nopeasti Pyhäkeron tupa tuli vastaan. Täälläkin tuuli, mutta hieman eri tavalla. Hämmästelin hetken, että olin ainut ihminen tuvalla, mutta koska reissuun oli tultu telttailemaan, päätin myös jatkaa sillä linjalla. Pystytin innolla teltan tuvan taakse hieman tuulen suojaan. Iltavalmistelujen aikana paikalle pyyhälsi vaellusporukka, jotka olivat aloittaneet reissunsa Hetan päästä. Söin taas illallisen tuvassa seurustellen porukan kanssa reiteistä, varusteista ja suunnitelmista. Illalla telttaan kömpiessäni päätin pitää välipäivän. Halusin käydä Hetassa, jotta saisin kokea reitin kokonaisuudessaan, mutta ei ollut mitään järkeä raahata ahkiota mukana, mikäli tulisin samaan paikkaan takaisin ja aloittaisin paluumatkan.

Neljäs vaelluspäivä: munkkiostoksille Hettaan

Yöllä satoi lunta ja aamulla heräsin latukoneen ääneen. Aamupalan yhteydessä toivottelin vaellusporukalle hyvää matkaa ja valmistauduin päiväretkeeni. Olipa hauskaa lähteä välillä ilman ahkiota liikkeelle. Otin mukaan ruokatermokseen valmistetun lounaan ja ajattelin käydä Hetassa kaupassa. En sinänsä tarvinnut sieltä mitään erityistä, sillä ruokaa oli jäljellä ylimääräiseksi päiväksikin ja herkkujakin oli yllin kyllin jäljellä.

Lähdin hiihtelemään auringonpaisteessa ja suksi luisti mukavasti metsäisessä maastossa. Hettaan oli matkaa noin seitsemän kilometriä ja se sujahti nopeasti. Latuvaihtoehtoja oli paljon ja valitsin itäisen ladun, joka ajautuikin nimensä mukaisesti kolme kilometriä Hetan keskustasta itään. Tuulisen järven jään ylitettyäni saavuin Hetan päähän ja hiihtelin keskustaa kohden rannan myötäistä latua pitkin. Koska lunta riitti, hiihdin suoraan kaupan eteen ja mielitekona ostin munkkeja. Koska nälkä ei vielä ollut, päätin lähteä hiihtelemään takaisin ja syödä lounaan jossain kivassa paikassa matkan varrella. Lähdin seuraamaan Hetan keskustasta järven yli suoraan menevää latua ja tuuli tuiversi kylmästi. Koska kilometrit vilahtelivat taas vauhdikkaasti ohitse, hiihdinkin suoraan takaisin Pyhäkeron tuvalle. Vastaan tuli tuttuja vaeltajia, jotka olivat viimeistä päivää liikenteessä. Olin iloinen, että itse olin vasta puolessa välissä matkaani ja saisin nautiskella vielä monta päivää.

Pyhäkerolle saapuessani söin myöhäisen lounaan ja jälkkäriksi ostamani munkit. Maistuipa ne taivaallisilta! Istuskelin autiotuvan lämmössä ja jutustelin siellä piipahteleville päivähiihtelijöille. Illan tullessa tupa hiljeni kokonaan ja luin aikani kuluksi koko vieraskirjan läpi. Kaikenlaista kulkijaa tupa on vuosiensa varrella nähnytkin. Tuvalle ei saapunut siksi yöksi ketään. Kuljeskelin pihapiirissä, nautin hiljaisuudesta ja ihailin taivaalle ilmestyneitä revontulia. En yleensä onnistu näkemään niitä, koska menen suhteellisen aikaisin nukkumaan ja teen kaikkeni, ettei minun tarvitsisi nousta makuupussista pois keskellä yötä. Tämä yö oli reissun kylmin, noin 9 astetta pakkasta, mutta en palellut.


Viides vaelluspäivä: Pyhäkero – Hannukuru

Aamulla olin taas energiaa täynnä. Purin leirini ja aamupalan jälkeen pääsin aloittamaan paluumatkani. Ensimmäiset hiihtäjät saapuivat jo tuvalle ja sain latutietoja, jotka muuttivat suunnitelmiani. Olin ajatellut hiihtää Sioskuruun tällä kertaa Onnasvaarojen kautta, mutta koska kuulin, että latu-uraa ei ole ajettu, ajattelin pätkän olevan liian haastava tuiskunneen lumen takia. Lähdin siis takaisin samaa reittiä, jota olin tullutkin. Jo heti alkumatkasta huomasin, miten toissayönä satanut lumi ja tuuli oli tehnyt tästä tutustakin reitistä hitaammin kuljettavan. Matka eteni kuitenkin siedettävää tahtia ja noin kolmen kilometrin jälkeen oli latukone käynyt avaamassa reittiä ja kulku nopeutui huomattavasti.

Sioskurulla söin melko pikaisen lounaan ja jatkoin matkaa Hannukurulle. Nyt haaveet saunomisesta olivat heränneet. Hiihdellessäni minua ei yhtään haitannut saman reitin kulkeminen uudestaan, sillä pääsin vielä kerran noihin upeisiin tunturimaisemiin. Tämä pätkä on mielestäni ehdottomasti reitin paras osuus. Täällä on myös vähemmän päivähiihtelijöitä ja harvat vastaantulijat ovat vaeltajia.

Noin 20 kilometrin hiihtelyn jälkeen saavuin taas Hannukurulle ja pystytin teltan suhteellisen samaan paikkaan kuin edellisellä kerralla. Tällä kertaa Hannukuru olikin hyvin hiljainen. Varaustuvassa oli neljän hengen porukka ja kävin kyselemässä heiltä saunakuvioista. Leirin pystyttämisen ja päivällisen jälkeen olikin odotetun saunan vuoro. Siellä heräsi mielenkiintoiset keskustelut Alpeilla toimivan oppaan kanssa ja juttelimme koko saunomisen ajan reiteistä, alan työkuvioista ja kaikenlaisista vaellushaaveista. Oli todella kivaa ja saunan jälkeen kömmin telttaan pää täynnä kaikenlaisia tulevaisuuden suunnitelmia.


Kuudes vaelluspäivä: Hannukuru – Nammalakuru

Varaustuvassa yöpyneet lähtivät jo aikaisin matkaan ja jäin yksin purkamaan telttaani. Halusin lähteä nyt läntistä reittiä takaisin kohti Nammalakurua. Aurinkoiset päivät olivat takana ja tälle päivälle oli luvattu räntä- ja vesisadetta. Ilma oli harmaa ja kostea. Olin katsonut paperikartastani reitin nousut sekä laskut ja lähdin kiireettömästi matkaan. Heti alkuun huomasin, miten tahmealta lumi tuntui ja eteneminen ei ollutkaan kauhean sujuvaa. Tasaisessa maastossakin ahkio tuntui raskaalta ja suksi ei liukunut, vaan meno oli enemmän kävelyä. Melko nopeasti saavuin Suaskurulle, jonka lähettyvillä suksen pohjaan tarttui kunnon lumimöykky ja hiihtäminen meni mahdottomaksi. Hiihdin ontuen kodalle, jossa poistin pohjiin tarrautuneet lumet ja voitelin pitokarvat. Söin lounaan tyhjässä kodassa keinuen hienossa veistetyssä kiikkutuolissa. Paikka oli jotenkin tosi kiva ja olisin hyvin voinut hyvin viettää tässä pihapiirissä yön.

Voitelu auttoi siihen, ettei lumi tarttunut enää suksiin kiinni, mutta ei se kauheasti auttanut suksen liukumiseen. Matkanteko oli tahmeaa ja jossain vaiheessa se alkoi huolella tökkimään niin fyysisesti kuin psyykkisesti. Tulin poroaidalle ja mietin, että kohta reitin pitäisi erkaantua kohti Montellinmajaa ja Nammalakurua. Mitään risteystä ei kuitenkaan ikinä tullut ja offline-karttaa tutkiessani tajusin, että joudun tekemään ihan kauhean kierroksen päästäkseni Nammalakuruun yöksi. Tässä olikin reissun yksi suurimmista opeista: älä luota paperikartan latumerkintöihin, vaan tarkista ajetut reitit info.gis -palvelusta. Tämä oppi on kuitenkin mahdoton toteuttaa, mikäli puhelimessa ei ole kenttää. Vuodet eivät ole veljiä keskenään ja kuulin jo aiemmin hotellilta, että normaalisti huhtikuun alussa latukoneella ajettu kesäreittikin jää avaamatta huonon lumitilanteen takia. Eli suunnittelemaani reittiä ei ollut olemassa. Tai oli se varmasti jossain lumen alla ja ehkä jopa jotenkin merkattunakin, mutta märkään umpihankeen en voinut kuvitellakaan lähteväni ahkion kanssa.

Reitti oli tälläkin puolella Lumikeroa tasaista alamaastoa ja kohtasin reissun ainoan hetken, jolloin olin huonolla tuulella. Hiihtäminen tuntui raskaalta ja reitti loputtomalta. Saavuin viimein risteykseen, josta Nammalakurulle olisi vielä viisi kilometriä matkaan. Tämä sama risteys oli ollut ensimmäisen päivän reittini varrella, joten löysin itseni tuskailemasta taas sitä samaa reittipätkää aivan väsyneenä. Hammasta purren nousin reittiä kilometri kerrallaan ylös Nammalakurulle. Olin hiihtänyt noin 22 kilometriä ja nihkeässä lumessa se tuntui todella suoritukselta.

Nammalakurussa oli todella repivä tuuli ja tyhjä autiotupa tuntui kutsuvalta. Päätin kuitenkin pitää viimeiseen saakka telttalinjastani kiinni ja nukkua ulkona. Pystytin teltan ja tein rutiininomaiset lapiohommat ja kokkailut, nyt reissun viimeistä kertaa. Autiotupaan oli saapunut pari opasta, joiden kanssa oli hyvät keskustelut ruuan lomassa. Viimeistä kertaa reissun aikana pakkauduin makuupusseihini ja yritin saada unta. Tuuli oli kuitenkin niin voimakas, että koko teltta heilui. Ei ollut epäilystä siitä, etteikö se kestäisi, mutta oli se kuitenkin vähän jännittävää. Vasta puolen yön jälkeen tuuli heikkeni hieman ja sain unen päästä kiinni. Viimeiset unet tunturissa tuntuivat haikeilta, mutta toisaalta matka oli tullut päätökseen. Mietiskelin kokemaani ja kaikkia vaelluksen aikana tapaamiani ihmisiä vuorotellen. Miten tuntuikin, että yksi tämän reissun kohokohdista olivat juuri ihmiset?


Seitsemäs vaelluspäivä: Nammalakuru – Pallas

Aamupäivälle oli luvattu aurinkoista ja halusin tehdä pienen huiputusretken, jotta saisin viimeiset muistot tunturista tallennettua mieleeni ennen lopullista lähtöä. Jätin pakatun ahkioni tuvalle ja lähdin hiihtämään tuvan takana nousevalle Jäkäläkerolle. Huippua pidemmälle hiihtäessäni tulivat Pallastunturit yhä kauniimmin horistontissa esiin. Nautiskelin, kuvasin ja yritin painaa upeaa aaltoilevaa tunturimaisemaa mieleeni. Olo oli voitonriemuinen. Olin selvinnyt ensimmäisestä hiihtovaelluksestani yksin todella hienosti.

Iltapäivälle oli luvattu räntäsadetta ja halusin päästä ajoissa takaisin autolle, vaikka sillä hetkellä aurinkoinen sää houkutteli jäämään huipuille pidemmäksi aikaa. Lumi huipulla oli hyvinkin jäistä ja jännitin, miten pääsen sieltä alas. Loivaa siksakkia laskeuduin alas tunturin reunaa kuitenkin oikein mallikkaasti ja kävin tuvalla poimimassa ahkion kyytiin. Nappailin vielä viimeisiä kuvia ja sitten vain hiihtoa takaisin hotellille. 15 kilometriä tuntui pitkältä, sillä ura oli edelleen pehmeä ja tahmea. Autolle tullessani pakkasin heti tavarat kyytiin, söin ennallistetun lounaani ja lähdin ajamaan kohti matkan varrella olevaa yöpaikkaani. Olin väsyneempi, mitä ajattelinkaan ja vasta muutaman tunnin viiveellä tulivat kaikki reissun tunnelmat mieleen ja välitön ikävä takaisin tunturiin. Koin jopa surua siitä, että tämän talven osalta omat talvivaellukset olisivat ohi ja joutuisin odottamaan seuraavaa hiihtovaellusta ensi talveen.


Jälkipuinti:

Reissu oli oikein onnistunut. Maisemat olivat upeita ja ehdottomasti etenkin tunturimaasto oli se, mikä säväytti eniten. Metsämaastot olivat ihan kivoja, mutta siellä ei ollut samanlaista vapauden, avaruuden ja seikkailun tuntua, jonka tunturit tarjosivat. Kaikki varusteeni toimivat hienosti. En ollut unohtanut mitään ja olin tehnyt hyvät esivalmistelut. Erityisen ylpeä olin siitä, miten kovassa tuulessa sain teltan niin upean oppikirjamaisesti pystyyn. Yhtenäkään yönä en palellut, eikä kamat kastuneet. Monoissa käytin sukan ja villasukan välissä muovipusseja, joten kuivatettavia varusteitakaan ei ollut. Kosteat alussukat sain kuivaksi aina öiden aikana, kun sujautin ne makuupussiin kuumavesipullojen viereen. Siellä yönsä viettivät myös päivän aikana kostuneet hanskat.

Mitä opin reissussa? Voisin ehkä syödä enemmän ja ruokaan voisi lisätä vielä enemmän rasvaa. Tunsin itseni usein nälkäiseksi, vaikka söin joka päivä kolme lämmintä ateriaa ja näiden lisäksi patukoita ja herkkuja. Ruokaa olisi ollut mukana kyllä reilusti, mutta jostain syystä venytin taukoja ja säästelin ruokia. Toinen oppimani asia liittyi jo aiemmin mainitsemaani paperikartan latumerkintöihin, jotka eivät välttämättä pidä paikkaansa. Lisäksi sain oppia, miltä tuntuu, kun lumi tarraa kiinni suksiin ja luisto loppuu totaalisesti, sekä siitä, miten suksien siteet saattavat jäätyä niin, että kantapää ei mene enää alas. Opin voitelemaan pitokarvoja ja totta vie ymmärsin niiden funktion ahkion kanssa liikkuessa.

Reitti oli mielestäni sellainen, jota voin lämpimästi suositella, jos miettii ensimmäistä hiihtovaellusta yksin. Toki silloinkin täytyy olla jonkunlaista kokemusta talvivaeltamisesta. Kelit voivat olla mitä vain ja vaikka reitti on miten helppo ja tuttu, aina voi tulla välinerikkoja ja muita yllätyksiä, jotka voivat dramaattisesti vaikuttaa matkantekoon. Alueella ei ole joka paikassa kenttää ja esimerkiksi Hannukurussa kenttä on todella heikko, samoin Nammalakurussa. Pyhäkerolla oli selkeästi reitin parhaimmat yhteydet, jos puhutaan tupien ympäristöistä. Menisinkö uudelleen? Voisin mennäkin, mutta jotenkin haluaisin maksimoida oleskelun tuntureissa. Luulenkin, että mieleni halajaa jo uusiin kohteisiin ja seuraava talvivaellus tuleekin mahdollisesti suuntautumaan ensi vuonna Haltille.

Haluan vielä kerran mainita asian, jota en todellakaan osannut ajatella yksin hiihtovaellukselle tunturiin lähtiessäni. Ihmiset! Itse asiassa ihmisiä oli paljon vähemmän, mitä olin odottanut. Luulin kohtaavani useampia opastettuja hiihtovaellusryhmiä, mutta en nähnyt kuin yhden isomman porukan. Mutta tosiaan, ne ihmiset, ketä matkan varrella tapasin, ja kaikki keskustelut heidän kanssaan, jäivät lämpiminä muistoina mieleeni. Rakastan näitä syrjäisiä kohtaamisia, joista puuttuu tittelit, aatemaailmat ja ennakkoluulot, ja ihmiset kohtaavat toisensa vain ihmisinä ja jakavat hetken yhteistä kokemusta tämän saman avaruuden alla.


Piian pisteet: 5/5

“Nappivalinta ensimmäiselle soolohiihtovaellukselle: upeita tuntureita, turvallisia tupia, merkitty reitti ja sopivasti muita kulkijoita.”