En ollut ennen tätä reissua ikinä käynyt Skotlannissa, joten täysin uudet maisemat kutkuttivat kovasti mieltä. West Highland Wayn reitti oli tullut esiin useaan otteeseen ihanissa matkakirjoissani ja se tuntui olevan yksi vaellusreittien klassikoista. Suosituin aika reitillä on touko- ja kesäkuu, joten ajattelin olla hieman edellä varsinaista sesonkia ja kulkea reitin jo huhtikuun puolella. Reitti on 154 km pitkä ja yleisin kulkusuunta on etelästä pohjoiseen, Milngaviesta Fort Williamiin. Reitin kesto on 6–8 päivää kulkuvauhdista ja mahdollisista reitiltä poikkeamisista riippuen. Itse käytin varsinaiseen reittiin kuusi päivää, yhden ylimääräisen päivän käytin Ben Lomondin ja toisen Ben Nevisin huiputtamisiin. Reitti on perustettu vuonna 1980 ja tänä vuonna oli siis reitin 45-vuotis syntymäpäivä.

Alun perin vaellukselle piti lähteä mukaani parikin eri tyyppiä, mutta erinäisten vaiheiden jälkeen lähdinkin yksin matkaan. Se ei haitannut yhtään, olin kuitenkin jo tämän vuoden puolella tehnyt kolme vaellusta yksinäni ja nautin omien valintojen vapaudesta. Vaellukset ovat myös omalla tavalla aina matka itseen, omaan pärjäämiseen ja niiden aikana tulee tehtyä erinäisiä oivalluksia. Suosittelen siis lämpimästi lähtemään matkaan, vaikka kaveri joutuisikin perumaan.

Lensin Amsterdamin kautta Glasgowiin ja koska olin vasta lähempänä puolta yötä perillä ja oli pääsiäinen, jouduin turvautumaan taksiin päästäkseni majoitukseen. Matka lentokentältä Milngavieen kesti hieman alle puoli tuntia. Yövyin Milngavien Premiere Innissä, joka sijaitsee parin kilometrin etäisyydellä West Highland Wayn aloituspisteeltä.

Ostin tätä reissua varten uuden kolmen vuodenajan makuupussin sekä yhden hengen teltan. Vanha makuupussini olikin jo aika päivittää uuteen ja päädyin ostamaan joululahjaksi saadulla lahjakortilla Marmotin keinokuitupussin, joka oli reissussa oikein toimiva. Koska olin käyttänyt aika paljon rahaa talvivaellusvarusteiden hankintaan, oli nyt pärjättävä pienemmällä budjetilla. Ostin Naturehiken 1,3 kg painavan teltan, joka oli aivan ihan näppärä edullisemman hintaluokan teltta. Tykkään nukkua tarpin alla ja alkuvuoden La Gomeran vaelluksella käytin tarpin lisäksi mesh-telttaa. Halusin kuitenkin varautua Skotlannin märkiin sekä tuulisiin säihin ja tälle reissulle otin mukaan kiinteäpohjaisen tiiviin majoitteen.

Kantamuksena käytin edelleen ikivanhaa käytettynä ostettua rinkkaani, jonka lähtöpaino ruokien ja litran vesipullon kanssa oli noin 18 kg. Rinkan painoa nosti kymmenen päivän ruuat sekä rinkan suojaksi ruumaan tarkoitettu rinkkakassi ja erinäiset matkailuun liittyvät asiat, esimerkiksi puhtaat vaatteet paluulentoa varten. Päivärepun otin mukaani ensisijaisesti käsimatkatavaroita varten, mutta se oli tietenkin toimiva ratkaisu myös huiputuspäivinä, jolloin olin liikenteessä pelkästään päiväkamoilla. Kaikki tavarat lämpimistä vaatteista ensiapupakkaukseen tuli tarpeen. Pieni määrä ruokaa jäi yli, kun muutaman kerran oli kiva nautiskella muitakin aterioita kuin retkiruokia.

Ensimmäinen vaelluspäivä 28km (Milngavie – Conic Hill),

Olin saapunut edellisenä yönä Milngavieen ja yövyin hotellissa lähellä West Highland Wayn aloituspaikkaa. Heti yöllisellä taksimatkalla törmäsin hassuun ongelmaan: oli todella vaikea ymmärtää skotlannin aksenttia. Piti todella keskittyä, mitä kuski sanoi ja sama toistui hotellivirkailijan kanssa. Muutaman tarkennuksen jälkeen asiointi kuitenkin hoitui mallikkaasti ja aamulla jätin hotellin taakseni hyvien yöunien, viimeisen suihkun ja huolellisen tavaroiden pakkailujen jälkeen. Ensimmäinen tehtäväni oli löytää kaasua keittimeeni sekä jonkunlainen West Highland Wayn kartta, jota en ollut ehtinyt tilata valmiiksi kotiin ennen reissua.

Muutaman myymäläsekoilun jälkeen kaasupatruunat ja kartta löytyivätkin aika yllättävästä paikasta, nimittäinen lemmikkitarvikeliikkeestä nimeltä Creature Comforts, joka sijaitsee aivan nurkan takana aloituspisteestä. Oli pääsiäinen ja onnekseni kaupat olivat pyhänäkin auki. Tunsin itseni hieman vaivaantuneeksi kulkiessani rinkan kanssa ympäri kaupunkia, tuntui että otsassa luki isolla: “Hei, olen turisti, joka aikoo vaeltaa West Highland Wayn”. Vaikka ei tässä sinänsä mitään ihmeellistä ollut, paikalliset ovat varmasti niin tottuneita vaeltajiin, sillä reitillä kulkee vuosittain noin 120 000 ihmistä, joista noin 36 000 vaeltajaa kulkee koko reitin.

Aloituspisteessä oli kolme englantilaista kaverusta, joiden kanssa juttelin suunnitelmista reitin suhteen. Nappailimme pakolliset aloituskuvat ja toivottelimme toisillemme hyvää matkaa. Kello taisi olla noin 11, kun pääsin vihdoin aloittamaan reitin ja se tuntui helpottavalta.

Ensimmäinen päivä sisälsi paljon puistomaista kävelyä. Reitti kulki Milngavien vehreiden puistoalueiden läpi ja vähitellen reitti siirtyi maaseudulle lampaiden täplittäessä vihreätä maisemaa kuin kukkaset. Vettä ripotteli pitkin päivää, mutta se ei ollut missään vaiheessa kovinkaan kastelevaa tai häiritsevää. Tie oli suurimmaksi osaksi helppoa kävelytien tyylistä baanaa, mutta välillä käveltiin asfaltilla sekä hieman mutaisimmillakin poluilla. Heti alkuun tuli selväksi, että reitti on erittäin hyvin merkitty. Merkintöinä oli West Highland Wayn ohdakelogo sekä erilaiset metalliset ja puiset viitat. Olin ladannut puhelimeeni myös AllTrailsin offline-kartan, josta pystyin tarkastelemaan halutessani reittiä vielä tarkemmin.

Keltainen kasvi, joka on ilmeisesti euroopanpiikkiherne, reunusti monessa paikassa tietä ja se antoi hienon väriläikän kumpuilevaan harmaanvihreään maisemaan. Erilaisia karjaportteja oli matkan varrella paljon ja jotenkin oli hienoa, että niin suuri määrä ihmisiä vaeltaa aitausten läpi ja ilmeisesti aiheuttamatta sen suurempia ongelmia. Noin viiden mailin ja kahdeksan kilometrin jälkeen pidin lounastauon. Mietiskelin heti alkuun, että vaikka reitti on niin suosittu ja hyvin hoidettu, varsinaisia taukopaikkoja, esimerkiksi pöytiä, penkkejä tai katoksia, oli todella vähän. Moni varmasti vaeltaa reitin käyttäen kaikkia matkan varrelta löytyviä palveluja ravintoloista majoituksiin ja se on katsottu riittäväksi. Tällaiselle suomalaiselle omatoimikuljeskelijalle konsepti ei ole niin tuttu, koska laavuja tai muita taukopaikkoja löytyy kotosuomesta lähes jokaiselta lyhyemmältäkin retkeilyreitiltä, mutta ei niinkään baaria tai hotellia.

Ensimmäisenä päivänä ajatukset poukkoilivat eritasoisissa vaellusreiteissä. Toki tiesin, millaiselle reitille olin tullut, mutta kaipailin enemmän haastetta jo ennen kuin olin kulkenut edes puolikkaan päivän. Reitti kulki niin lähellä teitä ja asutusta, että aloin mielessäni haaveilemaan jo Kalottireitin vaeltamisesta. Päivän edetessä kuitenkin tajusin leipovani helposta reitistä haasteellisemman omien valintojeni kautta. Suositus ensimmäisen päivän etapista oli vaellus Drymeniin (19 km), josta löytyisi sekä maksullista majoitusta majataloista leirintäalueisiin sekä heti Drymenin taajaman jälkeen “wild camping” vaihtoehto läheisissä metsissä. Olin kuitenkin lukenut netistä, että tästä vielä reilun 8 kilometrin kävelymatkan päässä sijaitseva Conic Hill tarjoaisi hienon telttapaikan näkymineen Loch Lomond järvelle ja ei muuta kuin sitä kohti.

Nappasin leirintäalueen vesipisteestä mukaani täyden lastin vettä (3,5 litraa) ja lähdin kävelemään eteenpäin kohti Conic Hilliä. Jaloissa alkoi jo tuntumaan parinkymmenen kilometrin kävely ja rinkka painoi hartioita. Drymenin jälkeen alkaneella metsäalueella näin useamman teltan jo pystyssä ja vaeltajat alkoivat selkeästi hakemaan jo omaa leiripaikkaa tulevalle yölle. Ennen Drymeniä reitti oli saapunut Loch Lomond & The Trossachsin kansallispuistoon, jossa on tiettyjä rajoituksia leiriytymisen suhteen, mutta ne eivät ulottuneet vielä tänne. Kuljin metsätietä pitkin ja sää oli tihkusateinen ja pikkuhiljaa hämärtyvä. Laskeskelin etenemisvauhtiani ja mietin, ehtisinkö Conic Hillille ennen pimeän tuloa. Yksi erittäin houkutteleva leiripaikka tuli vastaan ja pohdin pitkään, jäisinkö sinne yötä. Jalat olivat tosi hellänä, oli nälkä ja väsytti. Lopulta päädyin pitämään vain lyhyen tankkaustauon ja lähdin puskemaan eteenpäin.

Pitkä metsätie loppui viimein ja tulin lammasaitaukseen, josta avautui avoimet, mutta hämärät maisemat läheisille kukkuloille. Vai olivatko nämä jo vuoria, en osannut sanoa. Olin aivan poikki ja eteneminen oli suoraan sanottuna tuskaista. Puhelin itselleni ääneen, tsemppasin ja laskeskelin askeleita, jota harrastan silloin, kun olen aivan puhki. Conic Hill häämötti tummana edessäni ja yritin kannustaa itseäni sitä kohti. Näin yhden teltan hienolla paikalla mäen alapuolella ja hetken jo mietin laittaisinko oman telttani sen viereen. Haikailin kuitenkin vielä ylemmäs ja hämärässä tarvoin kivisiä portaita huohottaen eteenpäin. Vielä vähän, vielä vähän ja lopulta näin alapuolella avautuvan lumoavan järvimaiseman edessäni. Olin niin naatti, etten olisi jaksanut ottaa enää askeltakaan, mutta maisemat sumupilvineen veivät mukanaan ja innostuin kuvailemaan sen verran, mitä se hämärässä oli mahdollista. Määräsin itseni mielessäni leiriytymään heti ensimmäiselle vastaantulevalle tasanteelle, ettei tulisi enää yhtään pimeämpää. Sopiva tasanne löytyi onneksi nopeasti ja ähkäisten heitin rinkan pois selästäni ja värisevin käsin kaivoin otsalampun esiin ja aloitin teltan pystyttämisen. Olin aivan kamalassa energiavajeessa ja joudin antamaan itselleni käskyjä, mitä tehdä seuraavaksi: “Teltta pystyyn, pumppaa makuualusta, levitä makuupussi, vesi kiehumaan, vaihda kuivat vaatteet” ja niin edelleen. Pyyhin märät ja likaiset jalkani puhtaaksi, laitoin rakkolaastarin päkiän alla tykyttävän rakon päälle ja asettauduin telttaan. Syömisen jälkeen hyvän olon tunne levisi kehoon sekä mieleen ja äskettäin väsymyksestä tyhjän pään täytti taas erilaiset ajatukset onnellisuudesta kiitollisuuteen. Tähän oli hyvä lopettaa ensimmäinen vaelluspäivä. Kellon kilometrit näyttivät 34:ää, joka sisälsi varmaan Milngaviessa kävellyt ylimääräiset kilometrit. Helposta reitistä olin vääntänyt itselleni melkoisen suorituksen jo heti ensimmäisenä päivänä.

Toinen vaelluspäivä 15 km (Conic Hill – Rowardennan)

Sikeiden unien jälkeen heräsin pirteänä aamulla jo kuuden maissa. Kurkkasin teltasta ulos ja mikä upea maisema lepäsikään silmieni edessä. Maisema oli auringonnoususta vaaleanpunainen, pilvet leijuivat läheisen vuoren rinteillä ja alhaalla kimmelsi vuorten ympäröimä Loch Lomond -järvi, joka oli kauttaaltaan pastellinsävyinen. Telttapaikkani oli melko lähellä reittiä ja halusin pakata leirini ennen aamun ensimmäisiä kulkijoita. Söin aamupuurot ja nautiskelin vielä hetken maisemista. Jalat olivat tönköt ja erityisesti pohkeet olivat todella kipeät, suorastaan kosketusarat. Päkiän alla rakko kirvelsi, mutta siedettävästi.

Pakkasin tavarani ja hetken mielijohteesta halusin kiivetä Conic Hillin huipulle, joka oli käytännössä melkein yläpuolellani muutaman sadan metrin kävelyn päässä. Jätin rinkan alas ja lähdin kipuamaan kasteen peittämää rinnettä nelivedolla ylös. Maisemat avautuivat ylhäältä kaikkiin ilmansuuntiin ja oli kyllä todella kaunista. Hetken nautiskeltuani palasin alas ja aloitin päivän etapin.

Laskeuduin Conic Hillin kivilaattaista polkua alas ja napsin kuvia. Päiväretkeilijöitä alkoi tulla vähitellen vastaan ja aurinko nousi lämmittämään kulkijoita. Reitti vei pienen metsän kautta alas vierailukeskuksen parkkipaikalle. Keskus ei tarjonnut mitään sen ihmeellisempää tietopakettia kansallispuistosta ja jatkoinkin matkaa aika pian. Reitti vei Loch Lomondin rantaan, jossa se luikerteli välillä kauempana ja välillä lähempänä rantaa. Ihmisiä oli todella paljon liikkeellä.

Rinkka tuntui nyt toisena päivänä painavan enemmän kuin ensimmäisenä. Hartioita kiristi ja yritin siirtää rinkan painoa vyötärölle. Pohkeiden kipu teki kävelystä hidasta ja oli pakko ottaa lyhyttä askelta. Päätin, että tästä päivästä tulee lyhyempi ja kevyempi kuin aloituspäivästä. Muita retkeilijöitä ja vaeltajia tuli vastaan ja ohitti minut tasaista tahtia. Pidin lounastauon järven rannalla ja nautin kauniista maisemista ja hyvästä säästä. Reitti oli toisenakin päivänä helppokulkuista ja kulki mukavilla pikkuteillä ja poluilla. Olin suunnitellut huiputtavani Rowardennanin lähellä sijaitsevan Ben Lomondin ja tajusin, etten ehtisi tekemään noin kuuden tunnin ylimääräistä kierrosta enää tänä päivänä. Ainoa vaihtoehto oli majoittua johonkin Rowardennanin läheisyyteen ja tehdä retki aamulla.

Kansallispuiston alueella on tosiaan rajoitusosia telttailulle ja telttailu on sallittu joko erityisen luvan kanssa tai sitten maksullisilla leirintäalueilla. Lupia per yö on hyvin vähän tarjolla ja ne kannattaakin varata hyvissä ajoin, jos on tarve majoittua juuri rajoitusosalle. Luvan tarvitsema rantakaistale on kuitenkin aika kapea ja Rowardennaniin saavuttuani päätin kiivetä vain yksinkertaisesti rinnettä ylöspäin poistuakseni lupa-alueelta ja etsiäkseni itselleni yöpymispaikan. Kipusin samaa polkua ylös, joka veisi minut seuraavana päivänä Ben Lomondin huipulle. Metsä oli täällä paikoin tiheää ja maasto epätasaista, joten tutkin karttaa aika pitkään ennen sopivan paikan löytämistä. Jalat olivat todella hellät ja halusin vain pian lepuuttamaan niitä. Möngersin rinnettä ylös kohti lupaavaa tasannetta, joka ei kuitenkaan ollut ihan sitä, mitä luulin. Lopulta aivan sattuman kautta osuin tasaiselle ruohikkoaluelle juuri sopivan etäisyyden päässä polusta ja bonuksena vielä kauniit maisemat. Teltta pystyyn, ruuan tekoon ja sitten nautiskelin loppuillan makoilusta ja auringosta ennen kuin se hävisi illan tullen vuorten taakse.

Kolmas vaelluspäivä 4 km ( + Ben Lomondin päiväreissu 12 km)

Aamutoimien jälkeen pakkasin päiväreppuni ja piilotin rinkan päiväksi metsään. Kirjoitin erillisen postauksen Ben Lomondin reitistä, joten käsittelen vain kolmannen päivän iltaa. Huiputus vei kaiken kaikkiaan noin seitsemän tuntia ja päätin tehdä vain pienen kävelyn varsinaista West Highland Wayn reittiä eteenpäin. Halusin pois rajoitusalueelta ja tiesin, että telttailukielto loppuu aika pian Rowardennanin pohjoispuolella. Oli ollut virkistävää olla liikenteessä pelkästään päivärepun kanssa, vaikka pohkeet olivatkin edelleen aivan tukossa. Tiesin kuitenkin jo kokemuksesta, että se tulee lähipäivinä helpottamaan. Rakko ei myöskään tuntunut jalkapohjassa enää ollenkaan, mistä olin hyvin iloinen. Melko pian rajoitusalueen loppumisen jälkeen tulin ihanalle rannalle, johon paistoi aurinko kutsuvasti. Istahdin evästauolle ja harkitsin leiriytymistä. Päivää olisi vielä jäljellä kävellä reittiä eteenpäin ja oikeastaan minun olisi otettava kiinni aikataulua, mikäli halusin säästää lopussa kokonaisen päivän Ben Nevisin huiputtamiseen. Ranta vei kuitenkin voiton. Siellä ei ollut ketään muita ja peseytymismahdollisuus houkutteli kovasti. Tiesin myös, että seuraavana päivänä järvi jäisi taakse ja tämä yö olisi ainut mahdollisuus yöpyä rannalla.

Kello oli vasta viisi iltapäivällä, kun pystytin jo leirin. Kävin uimassa, venyttelin ja nautiskelin pitkästä illasta. Sain nauttia omasta rannasta koko illan ja yönkin, sillä sinne ei ilmestynyt ketään muita, vaikka muutamia vaeltajia reittiä pitkin ohi kulkikin.

Neljäs vaelluspäivä 24 km (jossain kohtaa Loch Lomondin rantaa – Derrydaroch Farm)

Olin käynyt aikaisin nukkumaan ja heräsin aamulla hyvissä ajoin. Olin iloinen jokaisesta syödystä ateriasta ja snäksipatukasta, sillä tiesin rinkan kevenevän samaa tahtia. Vielä tänään rinkka tuntui painavalta. Rantaa seuraileva polku muuttui pikkuhiljaa vaikeakulkuisemmaksi. Poikkesin noin tunnin kävelyn jälkeen Rowcoish Bothylla, joka on skotlantilainen versio autiotuvasta. Skotlannissa autiotuvat rakennetaan kivestä. Täällä oli myös tulisija ja puut valmiina seuraavalle tulijalle. Mitään erillistä puuvarastoa tai -huoltoa ei ollut, vaan puita on sallittua kerätä maasta. Tuvan ympärillä oli kyllä paljon ohuita kantoja, joten veikkaan, että polttopuuta on myös kaadettu. Jätin nimmarin vieraskirjaan ja jatkoin matkaa. Kävelin kohti Inversnaidia ja polku kulki ylös ja alas kohtuullisen jyrkästikin. Eteneminen oli aika hidasta ja vähän väliä päästin nopeampia kävelijöitä ohi. Pohkeet olivat edelleen kipeät ja varsinkin alamäet menin hitaasti ja varovaisesti. Vaellussauvat olivat hyvä apu kulkemisessa.

Inversnaid paikkana käsitti hotellin ja vesiputouksen. Täydensin hotellilla vesiä, vaikka olin jo alkanut juomaan myös suoraan puroista. Hotelli jäi pian taakse ja seuraava kohde oli legendaarisen lainsuojattoman Rob Royn luola. Polku oli käytännössä lohkareiden välissä pujottelua ja niiden yli kiipeämistä. Kartalla reitti näytti helppokulkuiselta, mutta oli kaikkea muuta. Luolaa etsiessäni paikalle osui myös muita vaeltajia ja selvittelimme yhdessä oikean luolan sijaintia sekä Rob Royn tarinaa. Seurue jatkoi matkaa ja jäin itse pitämään lounastaukoa luolalle.

Olin pikkuhiljaa saavuttamassa vasta kolmannen päivän etappia ja matkaa olisi vielä jatkettava, jotta voisin päivä päivältä kuroa umpeen edellisen päivän lähes olematonta etenemistä ylimääräisen huiputusreitin takia. Vastaan tuli täydellinen hiekkaranta, jossa olisi ollut mahtava yöpyä, mutta lyhyen tauon jälkeen päätin tylysti jatkaa matkaa. Ohitin reitin toisen autiotuvan, Doune Bothyn ja vähitellen Loch Lomondin noin 35 kilometriä pitkä järvi alkoi saavuttaa pohjoista pohjukkaansa. Polku oli muuttunut helpommaksi ja eteneminen oli huomattavasti vauhdikkaampaa kuin päivän alussa. Oli kuuma ja hikisiä vaeltajia piti taukoa pitkin reittiä. Monella oli päämääränään iso leirintäalue nimeltään Beinglas Farm.

Reitti kulki leirintäalueen läpi ja se oli alkuillasta kuin festarialue baareineen ja telttoineen. Ihmispaljous ei houkutellut, vaikka muiden vaeltajien kanssa olisi varmasti illan aikana syntynyt hyviä keskusteluja. Tiedossa oli taas muutaman mailin leirintäkielto, joten kävelemistä oli vielä jatkettava ainakin tunti ellei parikin. Tiedossa oli vaihteeksi tylsää tietä pitkin kävelyä, mutta onnekseni sain matkaseuraa toisesta vaeltajasta. Jutellessa aika kului kuin siivillä ja pian olimmekin rajoitusalueen ulkopuolella. Ongelmana oli vain se, ettei mitään houkuttelevaa leiripaikkaa näkynyt. Toisella puolen oli joki ja tien toisella puolen pelkkää laidunta. Kävelimme Darrydaroch Farmille, jossa tapasin myös saman kolmikon, jonka kanssa olin aloittanutkin vaellukseni. Farmi oli maatila, jonka pihapiirissä pyöri paljon lampaita. Asuintalo oli tyhjä ja reitti kulki aivan sen edestä. Ylitimme kivisen sillan, jonka toisella puolen oli pieni kutsuva lehto, joka voisi sopia telttapaikaksi. Ensimmäistä kertaa jaoin telttapaikan muiden vaeltajien kanssa, mutta mitään sen yhteisöllisempää kokemusta ei siitä syntynyt, sillä kaikki vetäytyivät melko pian omille teltoilleen syömään ja lepäämään.

Viides vaelluspäivä 25 km (Derrydaroch Farm – Bridge of Orchy)

Viides vaelluspäivä oli ehkä yksi reitin tylsimmistä. Reitti ei tarjonnut hirveästi mitään mielenkiintoista ja kävely tuntui vain suoritukselta. Toki mukava oli kävellä täysin uusissa maisemissa, mutta mietin, että tämän etapin voisi hyvin skipata, jos tänne joskus sattuisi tulemaan uudestaan. Reitillä oli paljon hakkuuaukeaa ja isompi valtatie kulki melko lähellä polkua. Reitti kiemurteli maatilojen läpi ja lampaita oli joka paikassa. Porttia portin perään ja tasaista puurtamista.

Saavuin Tyndrumiin, joka oli pieni kylä reitin varrella. Olin sometellut liikaa ja puhelimeni akku sekä varavirta olivat aika lopussa. Etsin jonkunlaista paikkaa ladata puhelintani ja päädyinkin vaeltajien ja paikallisten suosimaan kauppa-ravintolaan, joka tuntui sopivan hyvin tarpeisiini. Ostin reissun ensimmäistä kertaa muuta ruokaa kuin retkiruokaa ja söin hyvän linssikeiton sekä jälkkäriksi flapjackin. Juttelin hollantilaisen vaeltajan kanssa, joka oli reitillä toista kertaa, sillä oli joutunut edellisellä kerralla keskeyttämään vaelluksen valtavien rakkojen ja ruokamyrkytyksen takia. Juttelimme erilaisista reiteistä ja aika kului rattoisasti.

Tyndrumista matka jatkui ehkä vieläkin tylsempää reittiä eteenpäin kohti seuraavaa kylää, Bridge of Orchya. Tällä kertaa reitti oli vain ja ainoastaan tietä pitkin kävelyä. Kyseessä ei kuitenkaan ollut mikään varsinainen autotie, vaan hiekkatie, joka oli paikoin hankalakulkuinen isojen kivien sekä irtosoran takia. Vääntelehdin rinkan kanssa eteenpäin, sillä yksitoikkoinen eteneminen vei huomion hartioiden jomotukseen, vaikka rinkka tuntuikin jo hieman kevyemmältä.

Saavuin Bridge of Orchyn kylään, joka käsitti muutamia asuintaloja sekä hotellin. Täydensin veteni, sillä päivän aikana juominen laidunalueiden läpi kulkevista puroista ei houkutellut. Jäin tutkimaan hotellille karttaa, sillä kroppa ilmoitti, että voisi olla aika hyvä hetki leiriytyä. Kävelyä oli päivälle takana jo reilut 25 km.

Aivan hotellin takana oli nurmialue, jossa leiriytyminen oli sallittua. Emmin hieman, koska paikalla oli jo viitisen telttaa, mutta kartalta en löytänyt lähistöltä mitään paremmaltakaan vaikuttavaa paikkaa. Laitoin teltan pystyyn ja kaipasin omaa rauhaa. Tylsä päiväetappi väsytti ja ruuat kokattuani makoilin vain teltassa kaikenlaista mietiskellen. Muiden vaeltajien puheensorina häritsi ja hetken jopa harkitsin leiripaikan vaihtamista. Illalla käydessäni vielä pisulla ja pesulla, laskin telttoja olevan yhteensä jo viisitoista.



Kuudes vaelluspäivä 26 km (Bridge of Orchy – Devil’s Staircase)

Vaikka illalla olin sillä fiiliksillä, että halusin ihmispaljoudesta pois, olin aamulla reittiä kulkiessani tyytyväinen, että jäin nimenomaan sinne yöpymään. Maisemia katsellessani tajusin, ettei olisi ollut pitkään aikaan mahiksia löytää mitään järkevämpääkään leiripaikkaa. Kartalla näkynyt rinteessä oleva metsä oli muisto vain. Metsäkoneet olivat edelleen töissä kulkiessani raa’an hakkuuaukean läpi.

Päivän suunnitelmana oli pysähtyä jossain hotellissa tai baarissa ladatakseni taas puhelintani. Saavuttuani Inveroranin hotellille, palvelu oli kuitenkin melko tylyä ja pienessä kaupassa asioidessani sain vain vastauksen, ettei ole mahdollisuutta ladata puhelinta. Sivuhuoneessa oli kyllä pistorasioita, mutta ne oli peitetty teipeillä. Toisaalta ymmärrän, että sähkö maksaa ja varmasti aika moni vaeltaja kysyy samaa mahdollisuutta. Toisaalta siinä olisi pieni bisneksen paikka, sillä olisin ainakin itse ollut valmis maksamaan pienen summan saadakseni puhelimeeni lisää virtaa. Virtapankissani oli vielä muutama palkki jäljellä, mutta halusin säästää sen käyttöä mahdollisiin hätätapauksiin.

Niinpä seuraava mahdollinen paikka puhelimen lataukseen olisi vasta King’s House -hotellilla, jonne matka vei vanhaa sotavoimien käyttämää tietä pitkin. Tie muistutti lähinnä mukulakiveä ja se oli hieman hankala kävellä. Horisontissa siinsivät vuoret ja tiesin, että nyt lähestymme varsinaista ylämaata. Tuttuja vaeltajia näkyi reitin varrella ja kuin vahingossa olimmekin yhtäkkiä yhteisö, jolla oli sama päämäärä hieman erilaisilla varianteilla. Oli hauska vaihtaa kuulumisia ja huomata, että muidenkin jalkoja kolotti tietä pitkin kävely. Tosiaan osa kulkee reitin päivärepulla yöpyen majataloissa ja heidät erottaa jo pelkästään siitä, että he kulkevat nopeammin. Teltassa yöpyjät etenevät reittiä suunnilleen samaa tahtia ja sen takia naamat alkoivat pikkuhiljaa käydäkin tutuiksi. Tutustuin kuitenkin myös yhteen päiväretkeilijään, jonka kanssa meillä oli mukavat keskustelut parin tunnin yhteisen kävelyn aikana aina hotellille saakka.

King’s House on legendaarinen ja vanha hotelli. Se on upealla paikalla vuorten välisessä laaksossa keskellä ei mitään. Toki sen ohittaa melko vilkaskin tie, mutta jotain mystisen hienoa paikassa oli. Rantauduin hotellin baariin, joka oli täynnä vaeltajia. Tunnelma oli erittäin lämmin ja tervetullut. Kävin ostamassa sipsejä sekä juotavaa ja istuuduin samaan pöytään skotlantilaisen pariskunnan kanssa. Meillä oli hyvät keskustelut Skotlannin historiasta ja politiikasta. Paikkaan olisi voinut jäädä vielä pidemmäksikin aikaa, mutta puhelimen akun tullessa täyteen, oli aika jatkaa matkaa.

Pilvinen päivä muuttui vähitellen tihkusateeksi. Oli aika siirtyä pois hotellin läheisyydestä ja ajatus oli vaeltaa muutama kilometri eteenpäin vielä ennen leiriytymistä. Olin tyytyväinen etenemisestäni, sillä olin käytännössä ottanut yhden välipäivän kiinni. Lyöttäydyin hollantilaisen vaeltajan seuraan ja yhdessä etenimme hitaasti kuvaten paljon ympäröiviä upeita maisemia. Vuorten huiput olivat piilossa pilvien takana ja nuhruinen ilma teki maisemasta mystisen kauniin. Ohitimme kuuluisan Buachaille Etive Mór -nimisen vuoren ja kuvailin sen juurella olevaa valkoista taloa, joka on kuulemma yksi Skotlannin valokuvatuimmista taloista. Lähellä oli vilkas parkkipaikka ja paikalla oli paljon päiväretkeilijöitä.

Tavoitteena oli majoittua jonnekin ennen Devil’s Staircase -nimistä nousua ja tehdä nousu aamulla levänneillä jaloilla. Sopiva telttapaikka löytyikin juuri sopivasti “portaikon” alkupäästä ison puron virratessa aivan vieressä. Yöksi ja seuraavalle päivälle oli luvassa sadetta. Illan tihkusade ja kostea maasto oli jo kastellut kengät ja oli mukavaa taas kerran illan päätteeksi pujahtaa kuivaan ja lämpimään makuupussiin. Kokkasin myös ensimmäistä kertaa elämässäni tuulen ja sateen takia absidissa ja kaikki sujui hyvin.

Seitsemäs vaelluspäivä 27 km (Devil’s Staircase – Fort William)

Heräilin yöllä välillä sateen ja tuulen ääniin ja olin tyytyväinen, että valitsin tälle reissulle tarpin sijaan nimenomaan teltan. Aamulla herätessäni satoi edelleen. Makoilin makuupussissani ja kuuntelin sadetta, kunnes oli aika ryhtyä aamutoimiin. Raotin teltan ovea ja illan upeat maisemat olivat peittyneet sakeaan sumu- ja sadepilveen. Sateeseen lähteminen ei innostanut, mutta kun kamat oli pakattu ja rinkka taas selässä, olin taas hyvillä mielin valmis päivän haasteisiin.

Aamujumppana edessä oli paholaisen portaat eli Devil’s Staircase -niminen tiukempi nousu. Mielestäni se ei ollut millään tavalla liian haastava, tämän tyyppiset nousut olivat olleet ihan peruskauraa tammi- ja helmikuun La Gomeran vaelluksilla. Rinkka oli myös päivien kuluessa keventynyt mukavasti, joten askel tuntui kepeältä.

Vaelsin sateessa vuorten välisessä laaksossa ja koitin suojata kameraani sateelta. Maisemat olivat jylhät ja vuorossa oli vihdoin etappi, jolloin oltiin kauempana teistä ja asutuksesta. Sateen takia en kuitenkaan kauheasti kuvaillut, vaikka maisemat olivat omalla tavallaan todella dramaattiset. Vuolaita vuoristopuroja oli siellä täällä ja välillä kivinen tiekin tuntui olevan yhtä puroa. Kengät olivat märät jo eiliseltä, joten kävelin suoraan lätäköiden läpi. Joitakin kilometrejä käveltyäni sade kuitenkin lakkasi ja aurinko hieman pilkotti pilvien välistä. Maisemat olivat tässä kohtaa todella kauniit pilviriekaleiden leijaillessa vuorten rinteillä. Aloin laskeutumaan pikkuhiljaa kohti Kinglochlevenin kylää, jossa ajattelin pitää tauon kuivatellakseni hieman tavaroitani ja ladata puhelimen akkua. Oli sunnuntai ja kylä tuntui olevan tyhjä ja eloton. Etsin aikani jotain avoinna olevaa baaria tuloksetta, eikä silmiin osunut muitakaan vaeltajia. Päätinkin aika pian jatkaa vain matkaa ja selvitä varavirtani kanssa. Ohitin kylän ja lähdin taas nousemaan ylemmäs vuorille. Pidin lounastauon upeissa maisemissa ja nautin hetkittäisestä auringon lämmöstä.

Reitti jatkui vielä nousuna, kunnes eteen avautui toinen ylänkölaakso ja edessäni näkyi horisonttiin jatkuva lievästi mutkitteleva tie pilvisten vuorien välissä. Alkoi taas satamaan ja hieman kuivahtaneet kamppeeni kastuivat pian uudestaan. Olin pukeutunut kevyeen sadetakkiin ja kuorihousuihin, mutta päivän edetessä ja sateen jatkuessa vesi alkoi tunkeutumaan joka paikkaan. Kävelin ja kävelin loputtomalta tuntuvaa tietä. Olin iltapäivällä kohdassa, johon olin aamun suunnitelmissa miettinyt leiriytymistä, mutta märkä maasto ei houkutellut minkäänlaiseen yöpaikan hakemiseen. Pidin pieniä taukoja, mutta paleleminen alkoi heti, jos seisahdin. Niinpä vain päätin jatkaa matkaa ja toivoin sateen loppumista. Sää vaikutti jo vähitellen mielialaan ja aloin kyseenalaistamaan ylipäätänsä vaeltamisen mielekkyyttä. Miksi olen täällä ja mitä oikein haluan?

Kilometrit kuluivat toisensa jälkeen ja aloin lähestymään vähitellen jo Fort Williamia. Olin kohta kävellyt kahden päivän edestä. Rinkka painoi olkapäitä ja jaloissa tuntui pitkä päivä. Päätin kävellä niin pitkälle, että löytäisin jonkunlaisen majoituksen, jotta pääsisin lämpimään. Tarkoituksenani oli jäädä joka tapauksessa Fort Williamin ympäristöön viettämään viimeisiä matkapäiviä, jotta pääsisin huiputtamaan Ben Nevisin. Kuljin läpi lammaslaitumien ja tapasin aivan märkiä, rapaisia ja väsyneitä maastopyöräilijöitä. Väsymyksen jakaminen toisten kanssa antoi puhtia ja lisäsin vauhtia. Saavutin kolmea edessä kulkevaa vaeltajaa ja naurahdin, kun nuorin heistä paiskoi rinkkansa tielle ja meni pientareelle istumaan painaen päänsä käsien väliin täysin kyllästyneenä. Vaihdoin kohdalla kuulumiset poikien isän kanssa ja tsempattiin toisiamme.

Juuri ennen Fort Williamia ja aivan Ben Nevisin juurella sijaitsi leirintäalue, josta ajattelin kysäistä jonkunlaista mökkiä. Tunsin itseni aivan läpimäräksi ja kylmettyneeksi ja piiskasin itseäni viimeisiä satoja metrejä eteenpäin. Leirintäalueen mökkimajoitukset osoittautuivat liian kalliiksi omaan budjettiini ja päädyin ottamaan telttapaikan, vaikka siinä vaiheessa teltassa majoittuminen ei pahemmin houkutellut. Ajattelin, että pääsen kuitenkin lämpimään suihkuun , voin ladata laitteitani ja kuivatella mahdollisesti tavaroitani jossain. Telttapaikan hinta oli noin 15€/ yö. Telttaa pystyttäessäni tärisin kylmästä ja vaelluksen ensimmäisen illan tavoin käskytin itseäni, mitä tehdä. Kävin ostamassa leirintäalueen ruokakojusta itselleni burgeriaterian ja annoksen kimppuun pääseminen vauhditti leiriaskareita. Teltta oli nopeasti pystyssä ja vaihdoin kaikki vaatteeni kuiviin. Huomasin, että vaikka vaatteeni oli pakattu kuivapusseihin, oli pitkä altistuminen vedelle kuitenkin kostuttanut joitakin vaatteita. Sujahdin makuupussiin ja aloin nautiskelemaan taivaalliselta tuntuvaa ateriaani. Lämpö palasi kehoon ja olin liian väsynyt lähteäkseni enää suihkuun. Nyt sade ei enää haitannut, kaikki oli taas hyvin. Nukahdin ajatuksiin siitä, että vaellukseni West Highland Waylla oli käytännössä ohi.

Reissun loput päivät

West Highland Wayn päätepiste olisi muutamien kilometrien päässä, mutta päätin jäädä leirintäalueelle yhteensä kolmeksi yöksi. Seuraavanakin päivänä satoi ja olin tyytyväinen, että olin ahkeroinut edellisenä päivänä ja sain viettää lepopäivää leirissä. Kävin aamulla suihkussa ja makoilin teltassa tuijotellen kattoa ja mietiskellen kaikenlaisia asioita. Iltapäivällä sade lakkasi ja viritin telttani taakse pyykkinarun, jotta voisin kuivatella vaatteitani. Kävin myös tutustumassa Ben Nevisin vierailukeskukseen ja miten ihanaa oli vaihteeksi vain tallustella crocsien kanssa rennosti ympäriinsä ilman mitään taakkaa selässä.

Seuraavalle päivälle oli luvattu aurinkoista ja se olikin viimeinen kokonainen päivä reissua jäljellä. Pyhitin päivän kokonaan Ben Nevisin ja Carn Mór Deargin huiputtamisiin jännittävällä harjannereitillä.

Viimeisenä aamuna oli jäljellä muutaman kilometrin kävely Fort Williamin keskustaan ja West Highland Wayn viralliseen päätepisteeseen. Oli lämmin päivä ja keskustassa näkyi useampia vaeltajia, jotka olivat aloittamassa omaa vaellustaan WHW:ta etelän suuntaan. Päätepisteellä oli myös pari vaeltajaa, joista toinen oli jatkamassa vaellustaan suuntana Great Glen Way ja toisella suunnitelmissa oli Cape Wrath. Tuo jälkimmäinen reitti tuli monessakin kohdassa vaeltajien kanssa jutustellessa vastaan ja jäi kiinnostamaan mahdollisena seuraavana Skotlannin vaelluksena.

Vietin aamupäivän keskustassa ja paikka oli täynnä erilaisia mielenkiintoisia retkeilykauppoja. Fort William on Skotlannissa jonkunlainen ulkoilmaelämän mekka. Olin edellisenä päivänä ostanut valmiiksi jo bussimatkan, joka veisi minut suoraan lentokentälle. Matka kesti noin kolme tuntia ja bussi kulki samojen kylien läpi, joita olin juuri viikon aikana vaelluksellani ohittanut. Siinä samalla konkretisoitui, miten pitkän pätkän oli jalan kulkenut. Mietin bussissa, miten hyvin paikat jäävätkin mieleen, kun ne on kulkenut kävellen. Tuttuja paikkoja katsellessani muistin selkeästi kaikki tuntemukset ja ajatukset, joita olin siinä kohdassa päässäni käynyt läpi. West Highland Way oli tähän astisista vaelluksistani pisin, ei ajallisesti, mutta matkana, ja nyt se oli tullut päätökseen.



Yhteenveto

Mitä olin sitten reitistä mieltä? Lyhykäisyydessä vertaisin West Highland Wayta Suomen Hetta–Pallas -reittiin. Molemmat ovat suosittuja, hyvin merkittyjä, helppoja, mutta erittäin kauniita maisemiltaan, tosin WHW on yli kaksi kertaa pidempi ja varusteltuna erilaisilla palveluilla. Reitti ei ole myöskään erämainen, vaan kulkee lähellä teitä ja asutusta. Reitti koostui pääosin erilaisista tiepohjista, joista osa oli hieman hankalakulkuisia irtokivien takia. Polkua oli tarjolla ehkä noin 30% koko reitistä. Vain yksi polkupätkä Loch Lomondin rannalla oli mielestäni vaikeakulkuinen kivenlohkareiden, portaikkojen ja korkeiden askelmien takia ja eteneminen oli sillä osuudella hitainta. Nousumetrejä reitillä on lähteestä riippuen 3200–4800, joka verrattuna vaikka alkuvuoden La Gomeran vaelluksiin on melko maltillinen (siellä nousumetrejä oli noin 1000/päivä). Maisemat olivat upeat, mutta kaipasin enemmän erämaisuutta ja haasteita. Toki tiesin reitin luonteen jo etukäteen, mutta vaelluksen aikana asiat konkretisoituivat vielä paremmin. Sain kuitenkin järjestettyä itselleni enemmän haastetta kulkemalla pidempiä päivämatkoja ja tehdessäni ylimääräisiä huiputuspäiviä Ben Lomondille sekä Ben Nevisille.

Moni kulki reittiä pienillä ja kevyillä varusteilla. Osa käytti majoituksia hyödykseen joka yö, jotkut olivat välillä majoituksessa ja välillä teltassa maastossa tai leirintäalueilla. Reitti tarjosi jokaiselle jotakin. Koska kannoin kaikki ruuat mukanani, tunsin itseni välillä kömpelöksi ison rinkan kanssa. Suurin osa vaeltajista hyödynsi ainakin majatalojen ruokapalveluita, vaikkei niissä yöpynytkään. En ollut etukäteen varma, löytäisinkö miten hyvin itselleni kasvipohjaista ruokaa ja välipaloja, mutta ilokseni tarjontaa oli hyvin. Koska kuitenkin olin varautunut ruokavarastoin, söin pääosin omia retkiruokiani muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Tällä tavoin reissu oli myös mahdollista tehdä hyvin pienellä budjetilla, vaikka mielestäni hinnat eivät olleet baareissakaan pahat huomioiden reitin suosio ja kävijämäärät.

Kaikki, mitä kannoin mukanani, tuli kuitenkin käyttöön. Toki muutamia ruokia jäi ylitse, mutta käytin esimerkiksi kaikkia vaatteitani. Rinkka keveni mukavasti päivä kerrallaan, mutta huomasin, että kymmenen päivän ruuat on aika maksimi, mitä viitsin tulevaisuuden retkillä kantaa. Jos tarjolla on tämän tyyppinen vaellus, niin tulevaisuudessa aion enemmän hyödyntää reitin palveluita ainakin ruuan suhteen.

Vaellusta voisi kuvailla hyvin yhteisölliseksi. Tutustumista ihmisiin oli vaikea välttää, kun vähän väliä tuttu hahmo putkahti jossain vastaan. Reitin vaeltajista arviolta puolet oli “paikallisia”, eli englantilaisia tai skotlantilaisia ja noin puolet kansainvälisiä. Tapasin useamman hollantilaisen vaeltajan, pohjoismaalaisia en yhtään. Kaikkia ihmisiä yhdisti tietenkin halu vaeltaa ja oli hauska puhua kaiken maailman reiteistä, joista suurin osa oli kaikille ainakin nimenä tuttuja. Kaikilla oli erinäisiä haaveita ja suunnitelmia tuleviin vaelluksiin liittyen. Itsekin sain hyviä vinkkejä niille reiteille, joista olen kirjojeni kautta haaveillut. Jotkut vaeltajista olivat kokemattomampia ja heille reitin kulkeminen oli todella suuri saavutus ja haaveiden täyttymys. Vaikka en mikään super kokenut ole itsekään, niin vaellus oli kuitenkin tavallaan yksi muiden joukossa. Vaeltajamäärät reitillä on ihan eri luokkaa kuin Suomen kohteissa. Vaikka huhtikuu ei ole vielä pääsesonki, oli ihmisiä kuitenkin paljon. Tästä huolimatta yöpymisistä reitillä sai välillä nauttia ylhäisessä yksinäisyydessä, joka oli virkistävää.

Jos kulkisin reitin jossakin vaiheessa uudestaan, haluaisin tehdä sen syksyllä, kun lehdet ovat värikkäitä. Tai jopa talvella, kun vaeltajia on todella vähän. Voin kuitenkin kuvitella, että kulku reitillä syksyllä tai talvella on paikoin todella mutaista. Tietyt etapit olivat kuitenkin aika tylsiä, koska reitti kulki teitä pitkin ja tästä syystä en usko, että teen uudestaan paluuta West Highland Waylle. Haluan ehdottomasti Skotlantiin uudestaan vaeltamaan, mutta seuraavaksi aion valita jonkun haastavamman reitin (kuten Cape Wrath) tai sitten keskityn munrojen (skotlantilaiset huiput, jotka ovat yli 3000 jalkaa korkeita) valloittamiseen, joka on siellä tietynlainen keräilyharrastus. Munroja on Skotlannissa peräti 282 kappaletta ja reissullani onnistuin avaamaan munrotilini ja huiputtamaan näistä kolme.

Sain myös kokemusta Skotlannin säästä, mikä on arvokas oppi tulevia Skotlannin vaelluksia varten. Reissullani satoi käytännössä kolmena päivänä ja opin sen, miten vesi tunkeutuu joka paikkaan, kun tarpeeksi kauan sille altistuu ja miten kuorivaatteetkaan eivät ole riittävät, elleivät ne ole täysin vedenpitävät. Toki Suomessakin voi kastua samalla tavalla, mutta Skotlannissa vaihtelevat säät ovat vieläkin yleisempiä. Kunnon sadevaatteet ovat ainut järkevä valinta. Paikalliset retkeilijät pukeutuivat kurapukuihin, jotka he riisuivat autolla pois. Olin myös erittäin tyytyväinen pohjalliseen telttaani, sillä en sadepäivinä todellakaan kadehtinut vaeltajia, jotka nukkuivat ultrakevyen telttakankaan alla täysin läpimärässä maassa.

Pari havaintoa konkretisoitui reissuni varrella. Ensimmäinen on se, miten Suomen isot erämaa-alueet ovat upea juttu ja antavat huikean hienon mahdollisuuden hukata itsensä yksin luonnon helmaan todella kauas kaikesta. Euroopassa erämaa-alueet ovat tietenkin enemmän kortilla, koska asutusta on tiheämmässä. West Highland Wayn pari etappia olivat kauempana asutuksesta ja ehkä hieman huvitti, miten niiden syrjäisyydestä varoiteltiin. Kylteissä oli huomiota siitä, miten puhelimesta saattaa kadota kenttä ja pelastautuminen voi olla vaikeampaa, mitkä tuntuvat suomalaisille ihan perusjutuilta. Toki ymmärrän, että West Highland Way houkuttelee kaikentasoisia vaeltajia ja ihmisiä on todella paljon, joten ohjeistuksella on varmasti paikkansa. Toinen konkretisoitunut havainto: Suomesta puuttuu vuoret ja kaikki niihin liittyvät harrastusmahdollisuudet! Varsinkin päiväretkilläni sain kokea hienoja hetkiä kokeillessani ridge walkingia ja rock scramblingia eli harjannekävelyä ja vuoren valloitusta kaikkea muuta kuin valmiita reittejä pitkin. Skotlannissa harrastetaan ihan oikeata vuoristokiipeilyä ja siellä on hienot puitteet siihen.

Olen iloinen, että sain kokea West Highland Wayn ja päällimmäisenä mieleen jäi, että tämä oli alkusoittoa ja hyvää harjoitusta tuleviin Skotlannin vaelluksiin.

Piian pisteet: 4/5

”Mystinen Skotlanti tarjoaa upeat puitteet kaikentasoisille vaelluksille. West Highland Way on helppo klassikkoreitti, joka tarjoilee makupaloja kumpuilevasta maaseutumaisemista aina ylämaan upeisiin vuorimaisemiin Skotlannin vaihtelevaa säätä unohtamatta.”