Jos haaveilet Ben Nevisin huiputtamisesta ja kaipaat jännitystä sekä fyysistä haastetta, on tämä reitti kuin sinulle tehty.

Ben Nevis on Britteinsaarten korkein huippu, jonka korkeus on 1345 metriä, vain noin 20 metriä Suomen Haltia korkeampi. Ben Nevis sijaitsee Fort Williamissa, Skotlannin ulkoilu- ja retkeilypääkaupungissa, tai koska vuorta on mahdotonta mahduttaa kaupunkiin, sanoisin mielummin, että Fort William on Ben Nevisin juurella. Noin kilometrin päässä keskustasta sijaitsee Ben Nevisin vierailukeskus parkkipaikkoineen ja suosituin reitti vuorelle alkaa opastuskeskuksen välittömästä läheisyydestä. Opastuskeskuksessa on myynnissä matkamuistojen lisäksi hieman retkeilytarvikkeita ja evästä. Keskuksessa on myös näyttely Skotlannin, Ben Nevisin ja ylämaiden historiasta.

Ben Nevisin huiputtaminen ei ole mikään mahdottoman vaikea tehtävä. Muutamaan asiaan on kuitenkin syytä kiinnittää huomiota. Reitti huipulle ja takaisin on pitkä (turistireitti pelkästään 16 km edestakaisin) ja pelkkä alastulo kestää lähemmäs kolme tuntia. Keskimääräinen aika kiipeämiselle ja laskeutumiselle yhteensä on noin 7-8 tuntia. Lähde siis jo aamusta liikkeelle. Ben Nevis saattaa olla vielä alkukesästäkin lumipeitteinen, joten varmista vierailukeskuksesta olosuhteet. Skotlannissa on paljon pilvisiä ja sateisia päiviä ja huiputus kannattaa ehdottomasti jättää aurinkoiselle säälle, muuten et näe ylhäällä yhtään mitään.

Varsinainen turistipolku on edestakainen eli tulet samaa reittiä alas, mitä menit ylös. Polulla on paikoin kiviportaita, sorapolkua ja muutamia tasaisempiakin pätkiä. Heikkojalkaiselle tai huonokuntoiselle reitti on kuitenkin liian vaativa. Nousumetrejä tulee pelkästään turistireitillä 1300 metriä ja se on todella yhden työpäivän mittainen urakka.

Jos kuitenkin haluaa lisätä seikkailumaustetta huiputukseen ja haastaa itseään vielä lisää, niin kannattaa valita Ben Nevisin huiputtaminen sen pohjoispuolelta Càrn Mòr Deargin huipun kautta. Luvassa on skotlantilaisten harrastamaa ridge walkingia (harjannekävelyä), rock scramblingia (kivien yli kiipeilemistä), märkiä jalkineita, mutta aivan huikean hienoja maisemia.

Olin lukenut matkakirjoistani tästä reitistä ja tutkin All Trailsin tarjontaa. Useimmassa reittiohjeessa tämä reitti aloitetaan ja päätetään Ben Nevisin pohjoiselta parkkipaikalta, jolloin kipuaminen aloitetaan joko kohti Càrn Mòr Deargia tai kohti vuoristomajaa, joka lepää laaksossa näiden kahden vuoren välissä. Reitti on niin kutsuttu hevosenkenkäreitti ja Ben Nevisin sekä Càrn Mòr Deargin huiput yhdistää niiden välissä oleva kapea harjanne.

Olin käytännössä loppumetreillä West Highland Way -vaellukseni kanssa ja olin haaveillut Ben Nevisin huiputtamisesta viimeisinä päivinä. Majoituin Ben Nevisin juurella sijaitsevalla leirintäalueella ja aloitin reitin Ben Nevis Youth Hostelin luota. Sadepäivien jälkeen oli luvattu huippuhienoa säätä ja minulla oli viimeinen kokonainen päivä Skotlannissa. Ben Nevisin huiputus olisi kuin kirsikka kakun päällä hienon vaellusloman päätteeksi.

Aloitin huiputtamisen seitsemältä aamulla. Pakkasin mukaan päiväreppuun lisävaatteita ja paljon evästä, sillä tiesin päivästä tulevan pitkä. Lähdin harppomaan hyvällä vauhdilla ylämäkeen ja ihailin aamuauringon värittämiä heleitä maisemia. Muutama muukin oli innostunut lähtemään ajoissa liikkeelle ja ohittelin heitä hyvää tahtia. Eteneminen tuntui rinkan kantamisen jälkeen niin kevyeltä ja helpolta.

Minulla oli kaksi vaihtoehtoa: joko menisin suoraan Ben Nevisin huipulle ja kulkisin huipun läpi laskeutuen sen jälkeen harjanteelle. Ajattelin ensin, että tämä voisi olla hyvä vaihtoehto, olisin tuoreemmilla jaloilla vaativammalla harjanteella ja koska sää vaikutti niin hyvältä, en missaisi mahdollisuutta nähdä Ben Nevisin maisemia täydessä loistossa. Jostain syystä halusin kuitenkin jättää korkeimman kohdan viimeiseksi ja polun haarautuessa erkanin turistireitiltä ja lähdinkin kiertämään Ben Nevisiä sen länsipuolelta.

Tätä reittiä ei suositella kuljettavaksi yksin ja alunperin minun pitikin lähteä reitille yhden vaelluksellani tapaamani toisen vaeltajan kanssa. Hän perui kuitenkin edellisenä iltana tulonsa ja päätin lähteä matkaan luottaen siihen, että hiljaisemmalla reitillä on kuitenkin myös muita kulkijoita. Olin myös kysellyt edellisenä päivänä olosuhteista vierailukeskuksen henkilökunnalta ja he kertoivat, että reitti on nyt lumeton.

Kuljin tasaista polkua lauleskellen ja maisemia kuvaillen auringon lämmittäessä mukavasti. Olin tällä pätkällä aivan yksin. Ben Nevis kohosi oikealla puolella ja alempana näkyi Fort Williamin kaupunki. Hyvällä säällä näki todella pitkälle. Halusin käydä vuorten välisessä laaksossa sijaitsevalla vuoristomajalla, vaikka opas vierailukeskuksessa oli ehdottanut oikoreittiä. Polun alkaessa viettämään alas kohti laaksoa, oli maisemat aivan uskomattoman hienot. Pilvenriekaleet leijailivat alhaalla laaksossa, jossa erottui virtaava joki, toisella puolella massiivinen Ben Nevis ja laakson toisella puolen vuoriharjanne, joka teki laaksosta kurun. Hihkuin ääneen, että voiko tällaista näkyä olla ja nautin alkaneesta retkestäni täysin siemauksin.

Polkua laskeutuessani jouduin välillä pilven sisään, mutta polku pysyi selkeänä edessäni, vaikka sumu peitti ympäröivät maisemat kokonaan. Sitten taas yhtäkkiä maisemat olivat kaikessa komeudessa edessäni. Reitti laskeutui joen luokse ja opas oli ehdottanut oikoreittiä joen yli toiselle puolen kulkevalle polulle. Jatkoin kuitenkin polkua eteenpäin, nyt vaihteeksi ylöspäin vuoristomajalle. Maja kuuluu vuorikiipeilyseuralle, joka käyttää sitä tukikohtana kauemmas ulottuville retkille. Maja on lukossa, mutta oli mielenkiintoista tutkia sitä ja tirkistellä ikkunoista sisään. All Trailsin reittiehdotukset neuvovat jatkamaan vuoristomajalta nousua suoraan ylös Càrn Mòr Deargille, mutta hyvin nopeasti totesin, etten lähde yksin jyrkkään kivikkoon. Nousu olisi ollut todella jyrkkä. Niinpä eväiden syönnin jälkeen lähdin laskeutumaan vuoristomajalta taas kohti jokea, mutta nyt valitsin polun, joka kulki joen toisella puolen. Polku oli helppokulkuinen ja siinä vaiheessa muutama lisäkilometri ei haitannut. Ihailin jyrkkää Ben Nevisiä ja olin tyytyväinen reittivalintaani.

Sitten alkoi varsinainen jumppa. Tulin risteyskohtaan, josta pääsisi alas pohjoiselle parkkipaikalle ja toiseen suuntaan reitti vei ylöspäin. Olin hevosenkengän toisessa reunassa, josta alkaisi kipuaminen kohti harjanteita. All Trailsissa näkynyt polku hävisi kuitenkin hyvin äkkiä. Maasto oli suomaista, märkää, upottavaa ja liejuista. Alkuun yritin pitää kenkiäni kuivana ja kiertää märkiä kohtia, mutta totesin sen pian toivottomaksi ja painelin vain suoraan kohti huippua. Nousu oli raskas ja tuntui, etten edennyt yhtään. Pysähdyin välillä vetämään henkeä ja ihailemaan maisemia takanani. Edessäni oli vain puuton rinne, jota vuorotteli kivet ja suo.

Näin kaukaa edessäni jonkun vaeltajan ja jossain vaiheessa myös kaukana alhaalla jonkun. Tiesin, että tulevalla harjannekävelyllä olisi muitakin osallistujia ja se oli helpottavaa. Kiipesin ja pysähtelin vuorotellen. Ikuisuudelta tuntuvan nousun jälkeen maasto alkoi hieman muuttumaan kantavammaksi ja soraisemmaksi. Saavutin pikkuhiljaa ensimmäisen huipun, joka oli nimeltään Carn Deag Meadhonach. Oli helpottavaa olla ylhäällä, ja vaikka reitti jatkaisi nousuaan, oli pahin takana. Tai niin luulin.

Juttelin huipulla nelihenkisen seurueen kanssa, jotka olivat muistaakseni hollantilaisia. Kello taisi olla tässä vaiheessa noin yksi iltapäivällä, eli olin kävellyt tässä vaiheessa jo kuusi tuntia, ja halusin jatkaa matkaa, koska reittiä oli vielä paljon jäljellä. Lähdin kulkemaan kivikkoista harjannetta eteenpäin. Tämä harjanne oli toiselta puolen jyrkkä ja kulkeminen oli mahdollista vain loivalta puolelta. Jätin reilun etäisyyden reunaan, mutta tunsin kyllä sisuksissani jyrkänteen olemassaolon. Reitti kulki ylöspäin ja maisemat olivat kertakaikkisen upeat. Toisella puolen hevosenkengän reunaa kohosi Ben Nevis ja kengän ulkopuolella skotlantilainen ylämaamaisema levittäytyi jalkojen juureen. Niin paljon huippuja ja laaksoja. Virtaavat joet ja vuoristopurot muistuttivat suonia. Ja kaiken tämän valaisi aurinko, yksittäisten pilven varjojen lakaistessa maisemaa.

Saavuin Càrn Mòr Deargin huipulle, jossa huipun merkkinä oli kivikasa. Iloitsin hetken toisesta munrostani eli skotlantilaisesta huipusta, joka on yli 3000 jalkaa korkea (914 metriä). Näitä huippuja on Skotlannissa kaiken kaikkiaan 282 kappaletta, joten tekemistä riittää. Kirjoitin edellisessä postauksessa ensimmäisestä munrostani, Ben Lomondin huiputuksesta.

Sitten alkoi reitin jännittävin vaihe. Edessä avautui kapea ja kivinen harjanne, joka ensin laskeutui alaspäin ennen nousemistaan ylöspäin kohti Ben Nevisin huippua. Harjua pitkin kulki muutamia vaeltajia ja mittasuhteeltaan he olivat tuskin erottuvia pieniä tikkuja, eli mistään lyhyestä ponnistuksesta ei ollut kyse. Ylhäältä katsottuna harjanne näytti todella kapealta. Nielaisin ja lähdin laskeutumaan kohti kiviharjannetta askel kerrallaan.

Heti alussa tuli selväksi, että kyseessä oli vaativa reitti, joka ei sopisi korkeanpaikankammoisille. Ylitin lohkareita nelivedolla kuin hämähäkki. En katsonut alas kuin niissä kohdissa, jossa oli tasainen seisoma-alue turvallisesti kivien välissä. Aika pian tuli vastaani mies, joka istui kivellä puntaroiden uskaltaisiko jatkaa. Tarjouduin kulkemaan hänen kanssaan, mutta hän epäili, että isokokoisempana hidastaisi kulkemistani liikaa. Toivotin tsempit ja jatkoin matkaa. Aloin ensihuolestumisen jälkeen tykätä tästä touhusta. Paikoin isommat lohkareet pystyi ohittamaan pienen pientä polkua pitkin, joka kulki kärjen sivussa, paikoin halailin lohkareita punniten mielessäni seuraavaa askelmaa. Eteneminen vaati täyden keskittymisen.

Pieniä maisemataukoja pitäen harjanteen kulkeminen eteni ihan hyvää tahtia. En voi kylliksi kehua sekä maisemia, että sitä fiilistä, jonka sopiva määrä adrenaliinia aiheutti. Kivi kiven jälkeen etenin harjannetta määrätietoisesti. Vaikka suunta on selkeä, jokainen kulkija muodostaa oman reittinsä kivien yli. Lopulta tulin tasaisemmalle alueelle, jossa pidin lounastauon. Oli aivan karmea nälkä. Juttelin muutaman kiipeilijän kanssa ja he olivat tulleet ylös vuoristomajalta köysien kanssa. Onneksi en siis lähtenyt edes yrittämään ylös sitä kautta.

Edessä näkyi viimeinen nousu Ben Nevisille, joka oli hyvin kivikkoinen sellainen. Kivet eivät olleet mitään valtavan suuria, mutta sellaisia, että piti miettiä, mihin astuu, ja varmistaa, ettei kivi heilu jalan alla. Eteneminen oli tässäkin kohtaa käytännössä nelivetoa ja olin tyytyväinen, etten ollut huiputtanut Ben Nevisiä ensin, sillä silloin tämä vaikea kivikko olisi pitänyt tulla alamäkeen. Raskas huohotus ja hikoilu tahdittivat menoa, mutta niin huippu alkoi kuin alkoikin pikkuhiljaa lähestymään. Huipulle saapuessani olin niin helpottunut ajatuksesta, että ainoa asia, mitä minun piti enää sinä päivänä tehdä, oli kävellä turistireittiä polku vuorelta alas.

Saapuessani Ben Nevisin huipulle, se oli pilvessä. Tiesin kuitenkin, että pilvi ei ollut pysyvä ja hetken aikaa vaelleltuani ympäri huippua, näkymät aukenivat joka suuntaan. Huippu on yllättävän laaja ja siellä on entisen vuoristohotellin sekä sääaseman rauniot. Ihmisiä oli tässä vaiheessa huipulla jo ainakin parikymmentä. Vietin huipulla aikaa istuskellen, syöden eväitä ja ihaillen maisemia. Lopulta oli aika lähteä laskeutumaan alas.

Turistireitti oli alkuun yllättävän tasainen, mutta muuttui jossakin vaiheessa siksakiksi, joka ei tuntunut päättyvän koskaan. Reitillä oli paljon irtosoraa ja oli käveltävä varovasti. Onneksi sain pian matkaseuraa puolalaisesta retkeilijästä ja tylsähkö laskeutuminen sujui vauhdikkaammin. Ikuisuudelta tuntuva lasku tuli viimein polkujen risteykseen, josta olin aamulla lähtenyt toiseen suuntaan. Jatkoin laskeutumista nyt yksinäni ja se tarkoitti vain tossua toisen eteen. Olin takaisin majapaikassani noin seitsemän aikaan illalla. Olin siis käyttänyt seikkailuuni täydet kaksitoista tuntia. Kelloni näytti kuljettua matkaa 27 kilometriä.

Jos siis suunnittelet tätä reittiä, varaa paljon aikaa. Ota mukaan varmuudeksi myös otsalamppu, mikäli alastulo viivästyy ja pimeys ehtii yllättää. Vaikka olin varannut paljon evästä sekä lämpimän lounaan mukaan, olin todella nälkäinen alas saavuttuani. Enkä yhtään ihmettele, veikkaan että kulutuksen taso oli aikamoinen. Tämä päivä jää mieleeni upeana huiputusseikkailuna ja olen iloinen, että uskaltauduin tarttumaan haasteeseen.

Piian pisteet: 5/5

”Ben Nevisin huipulta voit ihailla, miten Skotlanti levittäytyy jalkojesi juureen. Harjannereitiltä voit ihailla, miten Ben Nevis asettuu tähän maisemaan. Tämä reitti sopii fyysistä haastetta kaipaaville retkeilijöille, älä sorru aliarvioimaan sen haastavuutta, pituutta tai Skotlannin vaihtelevaa säätä.”

Reitti löytyy kirjoista:
Epic Hikes of the World – Lonely Planet