Paimionjoki -melontavaellus

Kun aloitin suunnittelemaan tämän vuoden vaelluskimaraa, halusin listalle ulkomaisten kohteiden lisäksi myös kotimaisia reittejä sekä jonkun todellisen lähiluontokohteen. Halusin suunnitella vuoteen myös pari melontavaellusta, joten Paimionjoki toukokuussa kuulosti hyvältä vaihtoehdolta yhdistäen parikin näistä kriteereistä. Asun itse Somerolla, joten luontevaa oli aloittaa reissu Paimionjoen alkulähteiltä, Somerniemeltä.

Olin ostanut edellisenä vuonna loppukesästä oman kajakin (käytetty Wilderness Systems, Tsunami 135) ja ehtinyt tehdä sillä vain pari lyhyempää päiväretkeä. Tämä reissu olisi siis ensimmäinen vaellus sen kanssa. Ennen reissuani hankin kajakkiin aukkopeiton, melanarun (tämä oli kätevä!) ja kannelle asetettavan drybagin. Loput kamat matkustivat kansien alla ja olinkin yllättynyt, miten ilman sen suurempia ongelmia sain neljän päivän tavarat mahtumaan kyytiin. Mukaan olisi mahtunut itse asiassa vielä enemmänkin. Parilla kerralla olin lainannut peräkärryä kajakin kuljettamiseen, mutta nyt sijoitin auton kattotelineiden hankintaan, jotta pystyisin siirtelemään kajakkia vielä vaivattomammin omien aikataulujen mukaisesti. Harjoittelin kerran kajakin katolle nostamista, sen kiinnittämistä sekä alas ottamista ja totesin, että ponnistellen suoriudun hommasta myös yksin.

Tiesin, että reitistä on tehty opasvihkonen ja kyselin sitä Someron kaupungilta. Sitä ei valitettavasti ollut sitä kautta enää saatavilla, joten tiedustelin asiaa Paimionjoen varressa sijaitsevalta Silver River -kanoottivuokraamosta, jossa vaikutti myös oppaan laatija Jouni Nummila. Ajelinkin pari päivää ennen vaellusta ostamaan kuusi euroa maksaneen oppaan ja sitä voin lämpimästi suositella, vaikka se onkin jo parikymmentä vuotta vanha.

Lähdin liikkeelle myöhään sunnuntai-iltana pitkän työpäivän jälkeen. Vanhempani lupautuivat auttamaan auton siirrossa ja kuskasimme kajakin ensimmäisenä Somerniemen kirkon rantaan ja sen jälkeen veimme autoni Paimion Teboilille odottamaan vaellukseni päättymistä. Kävin kysymässä ja sainkin luvan huoltamon henkilökunnalta auton seisottamiseen huoltoaseman pihassa neljän päivän ajan. Olin alunperin tutkaillut kartasta vaelluksen päätepisteeksi Paimion seurakunnan omistamaa leirikeskusta, mutta jostain luin, että on kiellettyä käyttää sitä nousu- tai laskupaikkana (rantautuminen ok, jos käynnissä ei ole leiriä tai muuta ohjelmaa), joten päädyin huoltoasemaan, jonka läheisyydessä vanha 1-tie ylitti sillan, jonka alla oli sopiva rantautumis- ja lastauspaikka.

Somerniemen kirkon rannassa oli lukollinen puomi sekä kyltti, jossa mainittiin alueen olevan yksityisomistuksessa ja että veneen säilytys ja vesillelasku oli sallittua vain luvan saaneille. Ajattelin tämän koskevan nimenomaan veneitä ja trailerilla vesillelaskua, joten ohitin puomin ja vein kajakin rantaan pakattavaksi. Toukokuun kelit eivät tänä vuonna ole olleet mitenkään aurinkoisia, mutta lähtöillalle osui kaunis sää. Pakkasin kamat kyytiin ja sanoin heipat vanhemmilleni ja lähdin melomaan järvelle tarkoituksenani löytää leiripaikka jostain hyvin läheltä, sillä kello oli jo lähemmäs puoli kymmenen illalla. Meloin Painion lounaisrantaa pitkin ja reilun kilometrin päästä saavuin paikkaan nimeltä Kallioinen. Olin käynyt täällä joskus rantoja pitkin samoilemassa ja tiesin, että paikka voisi sopia leiriytymiseen ketään häiritsemättä. Koska kello oli paljon, päätin tarttua tilaisuuteen, rantauduin ja etsin kallioilta sopivan paikan teltalle. Sellaisen löysinkin kivoilla näkymillä järvelle ja purin kajakista tavarat ja pistin leirin pystyyn. Vielä viimeiset työviestit ja sitten saatoin sulkea puhelimen ja nautiskella sekä alkaneesta vaelluksesta että kesälomasta.

Ensimmäinen (kokonainen) melontapäivä, n. 40 km Somerniemi – Koski tl

Nukuin pitkään, koska unet edellisinä öinä olivat jääneet vähiin. Päivän ohjelmassa oli leppoisaa järvimelontaa ja asetin jonkunlaiseksi tavoitteeksi Koskelle saakka pääsemisen, sillä Kosken koski on todella kaunis koski ja olisi hienoa yöpyä sen rannalla. Pääsin liikkeelle vasta kymmenen jälkeen aamulla. Suurin reitin järvistä, Painio, joka toimii myös Paimionjoen alkulähteenä, jäi nopeasti taakse ja jatkoin matkaa Hirsjärvelle. Oli hauska bongailla maista tuttuja paikkoja nyt vedestä käsin. Ohitin kartanot ja Hovimäen leirintäalueen ja tulin Someron keskustaan, josta oli siirtymä kapean kohdan kautta Kirkkojärvelle. Sen loppupäässä päätin pitää tauon ja rantauduin lenkkimaastoista tutulle laiturille, jonka omistajasta ei ole tietoa. Söin lounaan ja jäin makoilemaan toviksi laiturille nauttimaan auringon lämmöstä. Matka jatkui Saarentaan-, Rautelan-, Pusulan-, Åvik-, ja Pitkäjärven läpi rauhallisesti meloen. Mökit ja ihan vakituisetkin asumukset täyttivät rantamaiseman. Pitkäjärven loppupäässä oli ensimmäinen pato, Hovirinnankoski. Tämäkin oli tuttu paikka maasta käsin, joten tiesin suunnilleen, millainen paikka on kyseessä ja missä sijaitsee uimaranta, josta olisi tarkoitus jatkaa matkaa.

Rantauduin ennen patoa sillan alle oikealle puolelle. Siinä oli puinen tasanne, mutta se oli niin korkea, ettei siihen pystynyt kajakista käsin nousemaan, joten ainut vaihtoehto oli nousta jyrkälle penkereelle. Purin kajakin nyssäkät kantokasseihin ja vedin tyhjän kajakin korkeammalle vedestä. Lähdin kiikuttamaan tavaroita edeltä ja samalla tarkistamaan reittiä. Sillan alta johti ylös jyrkät puiset rappuset, joita pitkin pääsi tielle. Tietä pitkin piti edetä noin 50 metriä ja sitten olikin viitta vasemmalle uimarannan merkiksi. Reitti laskeutui alas rantaan, joka on parhaat päivänsä nähnyt jo aikapäiviä sitten. Jätin tavarat sekä melan rannalle ja lähdin hakemaan kajakkia. Kävellessäni takaisin kajakin luokse alkoivat mieleen hiipiä epäilykset, että miten mahtaisin saada kajakin ylös padolta ja kannettua sitä koko matkan rantaan. Kajakkini painaa noin 20 kiloa, joka ei kuulosta paljolta, mutta muoto tekee siitä hankalan kannettavan. Edellisillä melontavaelluksillani olimme käyttäneet apuna siirtämiseen tarkoitettua kärryä, joka oli valmiiksi rannassa ja muutenkin porukassa vesipelien siirto oli huomattavasti helpompaa. Nyt olin kuitenkin yksin ja jollain ihmeen ilveellä kajakki oli saatava siirtymään eteenpäin. Nappasin kajakin olkapäälle ja tuntuivatpa aukon reunat ikävän teräviltä olkapäässä ja kyljessä. Tutisten nousin jyrkät rappuset ylös ja hivutin kajakkia portaiden mutkissa varovasti eteenpäin. Tielle noustessa piti ylittää kaide ja sitten hoipertelin kajakki olalla tien reunaa pitkin. Olisin paiskannut kajakin maahan jo aiemmin, ellei tiellä olisi ollut muita liikkujia. Hammasta purren menin katseilta piiloon ja heivasin kajakin heti puskien takana maahan. Pyyhin hikeä ja samalla mietin, että olinko tehnyt karmean virheen lähtiessäni tälle reissulle yksin. Edessä olisi monta ohituspaikkaa ja en ollut yhtään huomioinut, miten raskasta kajakin kantaminen oikeasti oli. Oppi tuli nyt kantapään kautta.

Matkaa rantaan vielä riitti ja kokeilin erilaisia nosto- ja kantotekniikoita. Taisin hädissäni etsiä netistäkin jotain vinkkivideoita tehtävän suorittamiseen. Kajakki päätyi kuin päätyikin lopulta rantaan pitkän painiottelun jälkeen. Pidin evästauon ja olo oli pettynyt. Tunsin itseni heikoksi ja huonoksi ja mielessä jyskytti, miten ihmeessä selviän loppumatkasta, kun siirtymiä maata pitkin on luvassa useampia päivässä. Päätin edetä siirtymä kerrallaan ja hetken motivaatiotauon jälkeen lähdin jatkamaan matkaa.

Järvet vaihtuivat nyt joeksi ja rantaa täplittivät edelleen useat kesämökit. Katselin kelloa ja laskeskelin ehtiväni vielä illan aikana suunnittelemaani leiripaikkaan Koski tl:n kosken rantaan. Joella oli helppo meloa ja matka taittui hyvää vauhtia. Joen vieressä oli hevosia aitauksessa ja ne seurasivat kiinnostuneina kulkuani hännät pystyssä. Iltasella saavuin Karjakosken padolle, jossa oli tiedossa taas rantautuminen. Olin etukäteen jännittänyt koski-, pato- ja voimalaitoskohtia ja pelännyt, että jotenkin holtittomasti ajaudun niihin. Pelko osoittautui kuitenkin turhaksi, sillä vedenpintaa tarkkailemalla sekä kuuntelemalla kohinaa, tietää kyllä, että koski on vastassa. Virtauksesta riippuen voi kosken suulla käydä haistelemassa kosken kivikkoisuutta, mutta parhaiten sen tietenkin näkee ylempää rannasta.

Karjakosken padon rantautumisohje oli oppaan mukaan ennen patoa vasemmalle. Siinä nökötti hylätyn näköinen laituri, joten päätin käyttää sitä hyödyksi. Rantauduin laiturille ja nousin ylös penkereelle tutkimaan kajakille sopivaa kantoreittiä. Koska näytti siltä, että en ole menossa kenenkään pihan poikki, hain kajakista tavarat ja jatkoin pidemmälle etsien sopivaa vesillelaskupaikkaa. Sellainen löytyikin alajuoksulta, vaikka edessä olikin vielä kosken rippeitä jäljellä. Tavaroiden jälkeen oli taas aika painia kajakin kanssa. Päätin edetä lyhyt etappi kerrallaan, mutta myöhäinen ajankohta lisäsi aikataulupaineita. Yritin viritellä jonkunlaisia pehmusteita kelluntaliivistä olkapäälle sekä laittamalla housun vyötärönsuuhun kyljen kohtaan istuinalustan. No ne liikkuivat tietenkin pois paikaltaan ja kipu lyhensi etenemistä vain kymmeniin metreihin. Otti päähän ja rajusti. Yritin suojata mustuneita käsivarsiani kajakin reunoilta ja lopulta kajakki saavutti tavarakassit ja kosken rannan. Tarvittiin taas pieni eväs- ja motivaatiotauko. Laitoin kamat kajakkiin ja mittailin koskea rannalta käsin etsien sopivaa reittiä virtauksessa. Virtaus tuntui aika kovalta, mutta uskoin selviäväni.

Kivet kolahtelivat kajakin pohjaan ja yritin ohjailla kajakkia järkevistä väleistä niillä hatarilla tiedoilla ja taidoilla, mitä koskista olin kuullut, ja välttää sen, etten ajaudu virtaan poikittain. Kivikkokohta oli onneksi lyhyt, mutta sitä seurasi vielä toinen virtauspaikka. Pidättelin hengitystä ja tästäkin koitoksesta selvittiin muutamilla kolinoilla. En missään vaiheessa nauttinut koskien vauhdista, vaan ennen kaikkea tunsin oloni epämukavaksi. Ja lukijalle huomio, että kosket olivat todella pieniä, mutta kokemattomalle nekin tuntuivat haastavilta.

Toisen kosken jälkeen näin laiturilla miehen kylpytakissa. Pysähdyin juttelemaan, sillä hän oli seurannut koskenlaskuani. Hän kertoi, että koskia oli ennallistettu tuomalla niihin lisää kiviä, jotta ne imitoisivat vielä enemmän kalojen reittejä. Tämä oli hyvä muistutus itselle siitä, että vaikka ohjevihkonen melontareitistä tarjosi suosituksia koskenlaskulinjoihin, ovat kosket voineet ajan myötä muuttua. Ja tietenkin kaikki riippuu siitä, miten paljon vettä koskessa milläkin hetkellä on. Eli oma arviointi täytyy tehdä aina ensin.

Kello taisi olla jo lähemmäs kymmenen illalla, kunnes lyhyen melontapätkän jälkeen saavutin Koski tl:n kosken, Patakosken. Vanhan kivisillan alituksen jälkeen tuli ottaa jyrkkä käännös oikealle heti sillan kupeeseen, niin välttyi joutumasta kosken kivikoihin. Tätä koskea ei voi laskea edes koskenlaskija. Olen käynyt ihastelemassa koskea monet eri kerrat, joten paikka oli täysin tuttu. Opasvihkonen suositteli tätä telttapaikaksi ja roudasinkin kamani pienen tulipaikan ja evästelypöydän viereen noin pari sataa metriä sillalta alavirtaan. Pystytin teltan ja hain kajakin siihen viereen ajatellen, että se puolittaisi mukavasti seuraavan päivän kantourakan. Tein iltaruuan ja kömmin makuupussiini. Jossain vaiheessa yötä heräsin pieneen sateeseen, mutta nukuin muuten sikeästi.

Toinen melontapäivä, n. 20 km Koski tl – Palainen

Hyvät unet päättyivät kuudelta aamulla, kun heräsin teltan ulkopuolelta kuuluvaan huutoon: “No camping! No camping!” En edes ehtinyt kunnolla tajuta, mitä oikein tapahtuu, saatikka vastata huuteluun, kun huutaja onnekseni lähti jo pois. Torkuin hetken sen jälkeen, mutta halusin nousta ajoissa ylös, mikäli sama huutelija ilmaantuisi uudestaan paikalle. Söin aamupalan ja laitoin tavarat kasaan. Lähdin kartoittamaan paikkaa, josta saisin kajakin takaisin vesille ja heinikossa sekä pusikoissa rämpimisen jälkeen löysin viimein sopivalta vaikuttavan kohdan. Hain tavarat ensin ja hermostuneena mietin, miten ihmeessä pystyisin kantamaan kajakkia taas näin pitkän matkan. Kantoreitillä oli kaatuneita puita, liukkaita savisia kohtia ja epätasaista maastoa. Eipä oikein ollut vaihtoehtoa, joten riuhtaisin kajakin olkapäälle kivun saattelemana ja painelin menemään. Etenin noin 50 metriä kerrallaan ja vaihdoin jossain vaiheessa kantoasentoa käsivarsille. Lopulta kajakki oli tavaroiden luona ja kauhulla mietin, miten paljon tulevina päivinä olisi vielä kajakin kantoa edessä.

Jätin kajakin pakattuna rantaan ja lähdin hakemaan vesitäydennystä Kosken keskustasta. Oli virkistävää tehdä vaihteeksi pieni kävelylenkki. Olin ottanut lähtiessäni kuusi litraa vettä mukaan, josta olin käyttänyt noin 3,5 litraa. Mukanani oli myös vedensuodatin, mutta Paimionjoen vesi ei houkutellut juomiseen edes suodatettuna. Täytin vesipullot ja kävin ostamassa muutamia herkkuja, jonka jälkeen palasin kajakin luokse ja sitten olikin aika jatkaa matkaa. Vuorossa oli onneksi pidempi pätkä melontaa ennen seuraavaa rantautumista.

Patakosken jälkeinen jokipätkä oli mielestäni todella kaunis, yksi reitin parhaista. Mökkejä ei näkynyt, vaan sai meloa metsän siimeksessä täysin luonnon keskellä. Matka taittui muuten mukavasti, mutta tuuli oli todella kova ja sen osuessa joelle joutui melomaan voimalla eteenpäin. Jossain vaiheessa maisemat muuttuivat taas aukeammiksi. Rannassa näin ihan pienen bambin emonsa kanssa ja se ilahdutti suuresti.

Saavuin muutaman tunnin kuluttua Raunion sahalle, jossa oli tarkoitus rantautua ennen siltaa. Siltaa ei kuitenkaan joelle näkynyt, mutta vedenpinta kertoi, että nyt ei kannata jatkaa eteenpäin. Hyvä ja selkeä rantautumispaikka oli vasemmalla puolella jokea. Kiskoin kajakin rantaan ja kävelin niittyä hieman ylöspäin, jolloin näin sillan ja sitä kautta myös kantoreitti alkoi hahmottumaan. Pidin evästauon ja hetken makoilin nurmikolla nauttien auringosta ja keräten voimia seuraavaan painiotteluun kajakin kanssa. Sitten alkoi tavaroiden siirto ja päätin edetä niidenkin kanssa etappi kerrallaan. Eli ensin tavarat jonkin matkaa eteenpäin ja sitten kajakki perässä, noin 50-100 metriä kerrallaan. Kajakin kantaminen sattui ja ärsytti. Välillä se tipahti minulta maahan ryminällä, mutta onneksi pehmeälle alustalle. Niittyä seurasi jyrkkä alamäki tielle, jota pitkin pääsi ylittämään sillan. Sillan kohdan kannoin kertaheitolla ähkien ja puhkien, sillä pelkäsin, että joku autoilija tulee tuijottamaan siihen urheilusuoritustani. Saatuani kajakin sillan toiselle puolen jouduin pitämään pitkän tauon ja keräilemään voimiani. Pitkä alamäki johti niityn ja pusikon läpi rantaan kosken alapuolelle sahalaitoksen äänten ryskyttäessä taustalla. Olin huonolla tuulella, miten tämä voi olla näin vaikeaa ja raskasta? Aikaa kului, mutta lopulta kajakki oli rannassa. Istuskelin kivellä väsyneenä etsien motivaatiota, sillä ei aikaakaan, kun joutuisin taas rantautumaan ja retuuttamaan kajakkiani maitse.

Lähdin melomaan Raunion Sahan alapuolelta ja seuraani liittyi äänekäs joutsenpariskunta. Ihmettelin, mikseivät ne lähde pois edestäni, kunnes tajusin, että niiden kaksi poikasta oli jäänyt taakseni. Pitkällisen venkoilun jälkeen perhe oli kuitenkin taas yhdessä ja pystyin jatkamaan matkaa normaalilla vauhdilla.

Sitten saavutin melontaoppaan mainitseman hankalan osuuden, jossa olisi useampi koski peräkkäin ja samalla useampi siirtymä maitse. Ensimmäinen koski oli nimeltään Purhalankoski, jota ennen piti rantautua vasemmalle puolelle. Samalla kantomatkalla ohittaisin myös toisen kosken, Krouvinkosken. Olin kartasta katsonut jo valmiiksi mahdollisen yöpaikan ja siten pystyisin taas puolittamaan kantomatkan, joka olisi tällä kertaa opasvihkosen mukaan noin 800 metriä. Olin huomannut, että oppaan arviot olivat monessa kohtaa aika optimistisia, oppaan 50 metriä saattoi olla ennemminkin 150 metriä. Tässä kohtaa kuitenkin tuo arviolta 800 metriä piti hyvinkin paikkansa.

Opas neuvoi kantamaan kajakin Härkätien kautta, mutta en halunnut lähteä sinne kahdesta syystä. Yksi oli se, etten kaivannut katsojia kantourakalleni ja toisekseen mahdollinen yöpymispaikka olisi toisella puolen jokea. Jätin tavarat ja kajakin rantaan ja lähdin tiedustelumatkalle. Kuljin tien yli pellon reunaa metsäosuudelle, jonka totesin soveltuvan yöpymispaikaksi. Sinne ei ollut näkyvyyttä taloista tai tieltä ja saisin olla rauhassa. En kaivannut enempää ulkopuolisia huutelijoita aamuihini. Kävelin metsikön läpi toiselle niitylle ja seurailin sen reunoja rantaan saakka. Täältä pystyisin seuraavana aamuna jatkamaan matkaa kajakin kanssa, yöpaikan jäädessä sopivasti puoleen väliin.

Niinpä lähdin hakemaan kamppeitani. Tiellä oli pari mopopoikaa kalassa ja pyysin heiltä apua siirtämään kajakin tien yli, sillä penkereet molemmin puolin olivat hurjan jyrkät. Kiittelin heitä kovasti, sillä kaikki apu oli kotiin päin. Etenin pellon laitaa noin 100 metriä kerrallaan pidellen pitkiä hengähdys- ja motivaatiotaukoja aina välissä. Vihdoin saavutin metsikön ja viimeisen rutistuksen jälkeen kajakki oli paikassa, johon halusin leirini pystyttää. Yö meni rauhallisesti ja nukuin hyvin.

Kolmas melontapäivä n. 20 km, Palainen – Prusila

Tiedossa oli sadepäivä. Hyvistä unista huolimatta heräsin aamulla todella apeana sekä väsyneenä ja harkitsin koko vaelluksen keskeyttämistä. Tuntui, etten tule selviämään kajakin siirroista, sillä olin fyysisesti todella poikki. Aamutoimet eivät huvittaneet ja matelin askareissani. Lopulta laitoin tavarani kasaan ja lähdin viemään niitä edeltä käsin rantaa kohden. Selkeästi kuitenkin lepo oli auttanut ja kajakki siirtyi siedettävästi olalla eteenpäin metsikössä risuja väistellen. Niityllä heitin sen taas maahan lepotauon ajaksi ja mietin, että voisin kokeilla sen vetämistä alamäkeen. Niityllä ei ollut mitään kiviä tai multaa näkyvissä, vain pehmeää voikukkaa. Niinpä lähdin vetämään kajakkia etunarusta ja voi, miten näppärästi se siirtyikin alamäkeen kohti rantaa. Mieliala koheni, sillä etenin yhtäkkiä normaalia kävelyvauhtia. Kiskoin kajakin rantaan saakka ja päätin hyödyntää samaa tekniikkaa myöhemminkin.

Tavarat kyytiin ja suhteellisen hankalan kajakkiin nousun jälkeen pääsin melomaan huiman kilometrin eteenpäin. Sitten tuli vastaan Rounanpato, jossa oli taas pakko rantautua. Rantautuminen tapahtui aivan sillan kupeeseen vasemmalle puolen, josta siirtymä olisi siltaa pitkin oikealle puolen rantaa. Siirtymä ei ollut tällä kertaa pitkä, mutta maasto oli sitäkin haastavampi ja jouduin aika pitkään miettimään sopivaa reittiä kajakin kantamiselle. Tavarat vietyäni meinasi motivaatio loppua totaalisesti. Tästä kohdasta selvittyäni olisi puolen kilometrin päässä edessä taas uusi koskipaikka. Koska penger oli todella jyrkkä, en olisi pystynyt kantamaan kajakkia ylös. Niinpä kiskoin sen narulla lähelle tietä ja kannoin kajakin sillan yli. Lepotauon jälkeen jalat vapisten kuljetin kajakin olalla ryteikön läpi rantaan. Taas kamat kyytiin ja vesille.

Edessä oli tosiaankin pian taas uusi koski, Koskenpäänkoski. Rantauduin ennen sitä oikealle puolen kivikkoon ja meinasin kaatua, kun liukaspintaiset kivet luistivat jalan alta. Alkoi myös satamaan. Oppaassa oli mainittu mahdollisuus uittaa kajakkia, mutta koska ranta oli niin epämääräinen kivien ja heinikon vuorotellessa vedenrajaa, päätin taas kerran kantaa kajakkiani. Vetäminen ei onnistunut, sillä tällä kertaa pohjana ei ollut heinikkoa vaan jopa jonkunlainen polku. Niinpä taas edettiin metri kerrallaan kiroillen. Märkä heinikko ja sade kasteli kaikki paikat ja vedin päälleni kunnon sadetakin. Paikka oli sinänsä oikein nätti ja siellä kulki jonkunlainen luontopolku. Mieleni oli kuitenkin väsynyt ja musta, enkä oikein löytänyt iloa mistään. Ja lopulta olin taas pisteessä, että sain kamani kajakkiin ja jatkoin melomista. Lähellä oli Marttilan keskusta ja rantauduin vanhalle uimarannalle mennäkseni herkkuostoksille. Läpsyttelin sateessa kaupalle ja ostin kasan kaikenlaista hyvää. Edessä oli onneksi nyt vaihteeksi pidempi pätkä melontaa.

Sade ei yltynyt missään vaiheessa kauhean kovaksi. Aukkopeiton alla jalat tuntuivat lämpimältä, vaikka housut ja kengät olivatkin litimärät. Sadetakki päällä sade ei juuri haitannut. Onneksi tuuli oli tyyntynyt eiliseltä ja eteneminen oli sen suhteen helppoa. Käsivarteni olivat väsyneet ja meloin tasaisen rauhallista tahtia eteenpäin. Maisemat olivat niittypenkereitä pienillä metsäosuuksilla. Paikoin pelloilta kantautui sianulosteen haju, joka ei tehnyt joen vedestä yhtään houkuttelevampaa.

Tavoitteeni oli edetä päivän aikana Juntolan voimalaitokselle saakka, riippuen seuraavien ohitusten kestosta. Ensin oli kuitenkin vuorossa Juvan voimalaitos ja matkalla sinne ohitin Silver Riverin seikkailukeskuksen, josta olin pari päivää ennen reissua käynyt hankkimassa Paimionjoen opasvihkosen. Täällä tapasin myös reissun harvat muut vesilläliikkujat, porukan, joka oli vuokrannut kajakit Silver Riveriltä.

Saavuin Juvan voimalaitokselle, joka oli reitin ensimmäinen voimalaitos. Jännitin hieman melomista voimalaitoksen läheisyydessä, mutta pian huomasin, ettei ollut mitään syytä pelätä. Piti vain pysytellä pois patoluukkujen edestä. Opasvihkosessa oli myös mainittu varapato, joka oli ennen virallista voimalaitosta ja en ihan ymmärtänyt, mitä se tarkoittaa. Se tarkoitti kuitenkin vain maakasoja ja rakenteita keskellä jokea, jotka saataisiin tarvittaessa suljettua. Niiden ohitse pystyi helposti melomaan ja siihen ei liittynyt minkäänlaista virtausta.

Vasemmalla puolella ennen patoa oli selkeä rantautumispaikka. Siirtymä tapahtui tietä pitkin, tosin toisella puolella oli edessä paha portaikko. Tällä kertaa kantaminen tuntui sujuvan jo hieman paremmin ja otteet kajakista alkoivat löytää paikkansa. Pelkäämäni portaikko sujui myös parin lepotauon saattelemana yllättävän hyvin. Siirtymä oli sujunut ennätysvauhtia ja olin tyytyväinen.

Pidin rannassa lounastauon ja ihastelin samalla voimalaitosrakennelmaa. Korkeahkolta rantapenkereeltä saattelin kajakin taas vesille. Pian oli vastassa uusi koski, Tapanaisenkoski, jonka kohdalla päätin kokeilla kajakin uittamista ensimmäistä kertaa elämässäni. Se ei voinut olla kauhean monimutkaista, joten narusta kiinni pitäen lähetin kajakin matkaan. Ongelmana oli se, että kajakki ajautui jatkuvasti rantaan ja jäi siihen kiinni. Jouduin lykkäämään sen useamman kerran eteenpäin, ennen kuin se lähti virran vietäväksi. Kokemus oli oikeastaan hauska ja hyvää vaihtelua kantamiselle, sillä kerrankin kajakki liikkui tavaroineen ilman mitään pinnistelyjä ja ponnisteluja. Kosken ohi päästyäni ohjasin kajakin sopivaan kohtaan ja hyppäsin kyytiin. Koski kuitenkin jatkui pienen suvannon jälkeen ja rannat muuttuivat uittamisen kannalta vaikeiksi, niin ei ollut muuta vaihtoehtoa, kuin rantautua ja raahata kajakki taas maitse ohi.

Jouduin hetken etsimään sopivaa rantautumispaikkaa. Oikealla puolella oli asutusta ja ainut vaihtoehto olisi kulkea vasemman rannan kautta. Rannassa oli metsäkaistale, joka nousi jyrkästi ylös pellon reunaan. Lähdin tavaroiden kanssa kartoittamaan reittiä ja koskiosuus olikin yllättävän pitkä. Kuljin kauniin keltaisen rypsipellon reunaa ja tutkin samalla Karttaselaimesta kosken kulkua ja päättelin, missä kohtaa suunnilleen voisin poiketa alas rantaan. Jyrkkä rinne metsän läpi vei heinikkoiseen rantaan, josta pääsisin jatkamaan matkaani. Kaaduin muutaman kerran tavaroiden kanssa rähmälleni ja se ei lisännyt millään tavalla intoani touhuun. Oli taas urheilusuorituksen aika. Nyt päädyin vetämään kajakkia lähes koko matkan ja se oli nopeampaa kuin kantaminen. Oli vain todella raskasta saada se jyrkkää rinnettä ylös pellon reunaan. Rypsipellolla alkoi touhu jo vähän naurattamaan. Vetäessäni kajakkia rinnettä taas alas, jouduin väistelemään sitä, koska se tuli niin vauhdilla päälle.

Edessä oli lyhyen matkan päässä Killalankoski, joka osoittautui sekin maata pitkin ohitettavaksi. Päätin tässä vaiheessa leiriytyä, vaikka en ollut päässyt tavoitteeseeni edetä Juntolan voimalaitokselle saakka. Olin jo sen verran väsynyt ja oli tullut ilta.

Rantauduin hyvissä ajoin ennen koskea ja leiriydyin vasemman puolen vinolle rantaniitylle, jossa kasvoi kuitenkin puita mukavan suojaisasti. Paikka vaikutti rauhalliselta, vaikka toisella puolen kulkikin Härkätie. Sitten vastarannalle ilmaantui nuoria kalastajia, jotka eivät onneksi piitanneet touhuistani. Kokkasin iltaruuan ja vaikka tässä vaiheessa tiesin selvittäväni reitin loppuun, en kuitenkaan hihkunut ilosta. Olin yksinkertaisesti liian väsynyt nauttiakseni mistään.

Neljäs melontapäivä n 24 km, Prusila – Paimionlahti

Sääennuste lupaili sekä aurinkoa että sadetta. Leirin purettuani edessä olisi taas siirtymä maata pitkin ennen kuin pääsisin vesille. Kajakki siirtyi taas tuttuun tapaan pellon reunaa hinaten. Reittioppaassa ei ollut mainittuna seuraavaa koskea, Kättylänkoskea, joka oli hyvin pian Killalankosken jälkeen. Se oli kuitenkin onneksi enemmänkin virtapaikka ja selvisin siitä helposti.

Matka jatkui ja nyt saatoin ensimmäistä kertaa huokaista helpotuksesta, sillä reissu olisi kohta ohi. Meloin Juntolan voimalaitokselle ja siellä ohitus sujui aika pienellä siirtymällä. Rantauduin voimalaitosta ennen sen vasemmalle puolen selkeälle hiekkarannalle ja siitä siirryin tietä pitkin voimalaitoksen ohi. Kajakin kantaminen sujui nyt jo oikeasti paremmin. Päästäkseni voimalaitoksen jälkeen takaisin rantaan, jouduin pahoinpitelemään kajakkiani vetämällä sen narulla alas jyrkästä rinteestä, sillä en olisi mitenkään pystynyt kantamaan sitä ilman kaatumista. Pääsin kuin pääsinkin kallioiselta rannalta taas vesille ja matka jatkui. Aurinko paistoi ja oli lämmin. Enää edessä olisi yksi voimalaitos ja yksi koski. Maisemat Juntolan voimalaitoksen jälkeen olivat hienot. Rannat olivat puistomaisia katajineen ja yksittäisine puineen. Oikealla puolen rantaa oli myös Paimion isoin tammi.

Saavuttuani Askalan voimalaitokselle oli edessä pidempi siirtymä. Lähdin kantamaan tavaroitani tietä pitkin ja ihastelin keltaista voimalaitosrakennusta. Täällä oli myös pieni suojeltu alue, jossa kulki lyhyt ketopolku. Lähdinkin tutustumaan polkuun, joka oli mukavaa vaihtelua kajakin raahaamiselle. Riippusillan toisella puolen oli söpö Metsähallituksen omistama punainen talo, jonka pihapiirissä oli nuotiopaikkoja. Omenapuut kukkivat, voikukat loistivat keltaisina ja näky oli kuin postikortti Suomen suvesta. Kuljin ketoalueen läpi ja pienen metsikön jälkeen saavuin takaisin rantautumispaikalle. Sitten taas kajakki olalle. Huomasin pystyväni kantamaan sitä yhä pidempiä matkoja ja varsinkin tietä pitkin käveleminen oli mukavan helppoa verraten pusikoissa rymyämiselle. Pidin voimalaitoksen luona lounastauon ja juttelin muutaman retkeilijän kanssa. Padon takana oli aika voimakas virtaus, joten jouduin suunnittelemaan melanvetoni jo etukäteen, etten joutuisi poikittain virtaan. Siirtyminen sujui kuitenkin hyvin ja matka jatkui kohti Orellinkoskea. Virtaus oli Askalan voimalaitoksen jälkeen huomattavaa ja muutamissa paikoissa jännitti, onko pinnan alla kiviä. Orellinkoski puolestaan yllätti, sillä minun ei tarvinnut rantutua, vaan pääsin laskemaan sen kohtuullisen hyvin. Matkalle osui kuitenkin virtapaikkoja, jotka olivat epämiellyttäviä kivien kolahdellessa kajakkiini. Yksi virtapaikoista oli sen verran kivikkoinen, että päätin uittaa kajakin sen ohi.

Olin loppusuoralla. Pääsin Paimioon ja rantauduin puistoalueelle käydäkseni kaupassa ostamassa jäätelöä ja juhlistaakseni suoritustani. Sen jälkeen oli enää viimeinen etappi kohti merta, eikä enää yhtään siirtymää maitse. Matkalle osui tuleva maihinnousupaikkani vanhan ykköstien alla, mutta halusin tehdä kierroksen merenlahdella. Täällä vastaan tuli myös muutamia kanootteja.

Joki leveni jo Paimion kohdalla huomattavasti ja lahdella se leveni vielä lisää. Ihailin merikotkaa ja yhtäkkiä saukko kurkisti kajakkini edestä. Se hävisi pian uudestaan pinnan alle, mutta ilahdutti mieltäni todella paljon. Jäin hetkeksi kaislikkoon odottelemaan, näkyisikö saukkoa uudestaan ja seurasin samalla kaislikossa käynnissä olevaa kalojen kutukuhinaa. Saukkoa ei näkynyt ja meloin toisella puolen lahtea olevalle lintutornille, josta seurasin rannan läheisyydessä reittiä Fuilan rannalle, johon opaslehtisen reittiselostus päättyi. Meri oli ehdottomasti tämän reitin parhaita paloja, liekö myös kohentunut mieliala vaikuttanut siihen. Päätin, että tänne lahdelle pitää tulla joku kerta uudestaan vain tarkkailemaan eläimiä.

Käänsin Fuilan rannan jälkeen kajakin takaisin jokea kohti ja meloin sillalle, jonne reissu päättyisi. Vedin kajakin rantaan ja lähdin hakemaan autoa lähellä sijaitsevalta Teboililta. Auto oli onneksi säilynyt kunnossa ja ajoin sen rantaan, pakkasin tavarat kyytiin sekä kajakin katolle ja kotimatka alkoi. Olipahan reissu.

Loppupäätelmät

Luulin tosiaan lähteväni leppoisalle maakuntamatkalle, mutta tein läksyni huonosti. En ollut harjoitellut kajakin siirtämistä tarpeeksi etukäteen ja kaikki painiottelut kajakin kanssa teki reissusta todella raskaan.

Melontaosuudet järvi- ja jokiosuuksineen olivat helppoja ja leppoisia. Koskenlaskuun minulla ei ole taitoja, joten joistain kohdista taitavampi meloja olisi voinut selvittää tiensä läpi ilman siirtymiä maitse. Reittiä ei sinänsä millään tavalla ylläpidetä, joten siirtymät rantaa pitkin ovat todellakin paikoin pusikoissa rämpimistä. Reittivalinnat joutuu tekemään itse, mitään vinkkejä rantautumisiin tai vesillelaskupaikkoihin ei maastossa ole. Opasvihkonen oli tässä kuitenkin todella hyvä apu ja antoi paljon ohjeita ja vinkkejä reitille. Siitä näki myös kätevästi eri etappien kilometrimäärät ja se sisälsi hauskoja yksityiskohtia paikallishistoriasta. Kartta oli riittävän tarkka tällaiseen jokimelontaan, jossa eksymisen vaaraa ei ollut, apuna käytin lisäksi Karttaselain -sovellusta. Yleensä aika kultaa muistot, mutta nyt parin päivän päästä ei edelleenkään ole tullut sellaista oloa, että voi kun pääsisin takaisin, mitä olen kuitenkin kokenut kaikkien muiden tämän vuoden vaellusten jälkeen.

Maisemat reitillä olivat tyypillistä suomimaisemaa, peltopengertä höystettynä metsäosuuksilla. Alue on maisemallisesti arvokas, mutta se ei valitettavasti minussa aiheuttanut mitään suuria ihastuksen huokaisuja. Reitillä tykkäsin eniten metsäisistä osuuksista.

Reitin parhaita puolia olivat eläimet. Rauhalliset rantapenkereet jäävät esimerkiksi autoilijoilta piiloon ja ne pääsee näkemään vain joelta käsin. Linnunlaulu oli jatkuvaa ja nautinnollista. Näin pienen bambin äitinsä kanssa, lukuisia telkänpoikasia emojensa kanssa, joutsenperheen, merikotkia, saukon, rusakoita, kaloja, harmaahaikaroita, kurkia ja monia muita lintuja, joita en kaikkia edes tunnistanut.

Paras oppi reitiltä oli se, että tulevilla vaelluksilla osaan ottaa huomioon siirtymät maata pitkin ja pystyn jo etukäteen arvioimaan reitin raskautta. Opin myös jotain koskista. Koska olin yksin liikkeellä, en halunnut ottaa turhia riskejä. En kuitenkaan voi varauksetta suositella reittiä. Jos haluaa rymyreissun, niin siihen tämä kohde on hyvä. Niillekin on aikansa ja paikkansa, mutta en ollut tälle reitille lähtiessäni lähtökohtaisesti sellaiseen varautunut. Ne olisikin kiva toteuttaa ensisijaisesti kaverin kanssa. Tällä reissulla nimenomaan kaipasin melontakaveria, sillä olisi ollut kiva miettiä yhdessä, mitä reittiä pitkin kajakkeja kannetaan ja jakaa urakka ja epätoivon hetket jonkun kanssa.

Piian pisteet: 2/5

“Paimionjoki tarjoaa maalaismaisemia, rauhallisia metsäosuuksia, runsaita eläinhavaintoja ja niiden lisäksi seikkailuhenkiselle sopivan rymyreissun. Varaudu siirtymiin maata pitkin, sillä välillä tuntuu, että maissa tulee vietettyä enemmän aikaa kuin vesillä, varsinkin yksin kajakkia kantaessa. Kaverin kanssa tai yksin vaikka packcraftilla meno voi olla huomattavasti nautinnollisempaa, jolloin lukuisat siirtymät maitse eivät ole niin raskaita.”