Tämä vaellus oli itselleni varsinainen yllätysvaellus, sillä en ollut tutustunut reittiin etukäteen ollenkaan. Alkuperäisten suunnitelmien mukaan minun piti vaeltaa kesäkuussa Fulufjälletin kansallispuistossa Norjan ja Ruotsin rajalla. Siellä oli ollut edeltävinä päivinä karmeat sateet, jotka näyttivät jatkuvan vielä useamman päivän ajan. Fulufjälletin luontokeskus kehotti somessaan lykkäämään sääolosuhteiden takia kaikkia alueelle suunniteltuja vaelluksia, joten aamulla laivan saapuessa Tukholmaan, oli parasta tehdä uudet suunnitelmat.

Yritin kuikuilla sääennusteita koko Ruotsin alueelta ja itärannikko näytti kohtalaisen hyvältä. Kriteerinä uudelle suunnitelmalle oli ainoastaan se, että halusin käydä jossain kansallispuistossa vaeltamassa. Olin katsellut jo edellisenä iltana varuiksi Skuleskogenin kansallispuistoa ja päätin lähteä ajelemaan sinne suunnalle. Odottelin laivan autokannella ulospääsyä ja lueskelin samalla kirjoistani lisää Skuleskogenin reiteistä. Siellä oli maininta Höga Kusten -vaellusreitistä, joka kulkee suoraan puiston läpi. Tiesin reitin nimeltä, sillä se on yksi Ruotsin tunnetuimpia vaellusreittejä. Ohitin reitti-infon, mutta palasin siihen pian uudestaan. Tein nopeat googlaukset reitin pituudesta ja pikaiset laskelmat päässä. Kyllä, ehtisin varmaankin vaeltaa koko 130 km pitkän reitin vajaassa kuudessa päivässä, vaikka se vaatisi hieman pidempiä päivämatkoja. Ehdin löytää reitin virallisen pdf-infon ja silmäillä sitä muutaman minuutin verran, kunnes piti jo ajaa ulos laivasta. Mapsiin laitoin osoitteeksi Hornöberget ja päätös oli sillä selvä.

Viiden tunnin ajomatkan jälkeen ylitin kauniin Högakustenbron sillan, joka on yksi maailman suurimmista riippusilloista. Heti sillan oikealla puolella on näköalapaikka, hotelli, ravintola, turisti-info sekä tietenkin Höga Kustenledenin aloituspaikka. Napsin kuvia sillasta, kävin vessassa ja pistäydyin turisti-infossa, josta sain hyvää tietoa siitä, miten vaelluksen jälkeen pääsisin loppupisteestä takaisin aloituspisteeseen. Virallisessa oppaassa oli tieto, että parkkeeraus olisi ilmaista vaelluksen ajan. Se ei kuitenkaan pitänyt paikkaansa, vaan vain ensimmäiset 24 tuntia oli ilmaisia. Menin sen enempää ajattelematta maksamaan parkkiaikaa neljän yön edestä ja hinta oli mielestäni todella suolainen, noin 400 kruunua eli noin 40€, joka tekee 10€/vuorokausi. Oli kuitenkin päästävä matkaan, sillä päivä oli jo pitkällä, joten en alkanut tutkimaan sen enempää vaihtoehtoja auton parkkeeraukselle. Suosittelen kuitenkin etsimään etukäteen jonkun toisen parkkipaikan esimerkiksi vaelluksen lähtö- ja loppupisteiden ohittavan bussin reitiltä jonkun pysäkin läheisyydestä. Esimerkiksi joku sopiva pysäkki löytyy varmasti ennen isoa siltaa, josta voi ottaa bussin aloituspaikalle ja sitten vaelluksen jälkeen körötellä bussilla suoraan takaisin autolle.

Ensimmäinen vaelluspäivä, noin 20 km, Hornöberget – Fjärdbotten

Vaelluksen infotiedostossa reitti oli jaettu erilaisiin etappeihin, joiden avulla sai hyvin tietoa reitin kulusta, mahdollista palveluista, leiri- ja näköalapaikoista, vesipisteistä sekä tietenkin etappien pituuksista. Minun oli käveltävä heti ensimmäisenä päivänä 20 km, seuraavina neljänä päivänä 25 km ja viimeisenä lyhyenä aamuna 10 km, jotta pysyisin aikataulussa. 20 km mätsäsi hyvin kahteen ensimmäiseen etappiin, joten tein viimeiset välppäykset rinkan kanssa ja lähdin matkaan.

Reitin alkupiste oli merkitty parkkipaikan viereen ja ensimmäisenä laskeuduttiin sillan alle, josta reitti teki u-käännöksen kohti pohjoista ja kulki sen jälkeen kohti itää ja rannikkoa ennen kääntymistä taas kohti pohjoista. Ensimmäiset kilometrit käveltiin tietä pitkin. Reitti oli merkitty oranssein nauhoin ja maalimerkin sekä näiden lisäksi sinisillä viitoilla. Maisemat olivat heti alkumatkasta hienot ja jonkun matkaa käveltyäni ja ylitettyäni isohkon sillan, olin sen verran maisemien lumoissa, että kävelin reittimerkistä ohi melkein puolen kilometrin verran, ennen kuin tajusin tarkistaa reitin kulun AllTrailsin apista, jonne olin ladannut offlinekartan.

Löysin reitin uudestaan ja pienemmän tien jälkeen reitti sukelsi viimein metsään. Alkuun reitti kulki melko lähellä asutusta, mutta mitä pidemmälle reitti eteni, sitä hiljaisempaa tuli. Polku kohosi hiljalleen ylöspäin, ylitin mökkitien yhtä matkaa ketun kanssa, ja pian oli edessä ensimmäinen näköalapaikka. Kulberget antoikin heti alkuun maistiaisia Höga Kustenin eli korkearannikon maisemista. Aurinko paistoi ja alapuolella levittäytyi metsän ja pellon lisäksi harvaa asutusta ja merimaisema saarineen. Vaihdoin liian paksut housut ohuempiin ja pidin pitkän evästauon ihastellen näkymiä. Läheiseen puuhun lensi harmaapäätikka ja olin haltioissani alkaneesta yllätysretkestäni. Siinä auringossa istuskellessani onnittelin itseäni hyvästä vaellusreittivalinnasta.

Reitti tuli Lövvikiin, jossa täydensin vesivarastojani paikallisen baarin takana olevasta vesihanasta. Matka jatkui tietä pitkin ja seuraava nousu, tai optio, johon on vaikea olla tarttumatta, oli Valkallenin huippu. Nousu oli jyrkkä ja pari kertaa oli pysähdyttävä vetämään henkeä. Nousua helpottamaan oli rakennettu erilaisia köysiä ja portaita. Mutta näkymät ylhäällä palkitsivat. Ilta-aurinko paistoi kauniisti ruotsalaiseen maalaismaisemaan ja merelle. Huipulla on upealla paikalla autiotupa, jonka käytöstä oli hieman ristiriitaista tietoa. Paikalla olijat sanoivat sen olevan ilmainen, mutta nousun alkupäässä oli maksutiedot tuvan käytöstä. Ehkä se oli suositus, en jäänyt sitä tarkemmin tavaamaan, sillä minun oli valitettavasti jatkettava huipun jälkeen vielä matkaa. Tänne olisi ollut kyllä upeaa leiriytyä, mutta tuvan jakaminen ei tällä kertaa innostanut, teltalle oli huonosti paikkoja ja ennen kaikkea minun olisi vielä käveltävä noin 6-7 kilometriä eteenpäin. Tässä kohtaa tuli ensimmäinen harmitus siitä, että aikatauluni olisi aika tiukka.

Ilta saapui ja laskeuduin alas Valkallenilta ja kuljin viehättäviä pikkupolkuja eteenpäin. Tunnelma oli seesteinen ja polut tuntuivat syrjäisiltä ja mistä tahansa olisi voinut putkahtaa joku eläin näkyviin. Saavuin Halsvikeniin, josta löytyi laavu ja nuotiopaikka. Se oli paikkana kuitenkin aika tylsä, täynnä hyttysiä, eikä mitään ihmeellisiä näkymiä, vaikka merenlahti oli kivenheiton päässä.

Reitti muuttui pian merenrannalla kävelyksi, mikä oli todella ihanaa. Kivien päällä käveleminen oli vaan melko hidasta. Aallot pauhasivat kivikkoon ja olisi mieli tehnyt leiriytyä jonnekin sopivaan paikkaan. Kävely painoi jo jalkoja ja kroppa toivoi lepoa. Ohitin hienon laavun, joka oli arkkitehtiopiskeiljoiden suunnittelema ja mieli teki jäädä tännekin. Matkan varrella oli muitakin telttapaikkoja ja illan hämärtyessä punnitsin toden teolla, voisinko jäädä tänne kuuntelemaan yöksi aaltojen pauhua. En halunnut jäädä kuitenkaan heti ensimmäisenä päivänä jälkeen tavoitteestani ja tämän etapin lopussa pitäisi olla yöpymispaikka autiotuvalla, joten säästyisin myös teltan pystyttämiseltä.

Kivikko vaihtui autotiehen, jota lampsin jalat hellinä. Olin liikenteessä vanhoilla polkujuoksukengilläni, jotka olivat saaneet jo useaan otteeseen hävitystuomion. Pohja alkoi olla niissä todella sileä ja ohut, joka teki niistä epämukavat tiellä kävelyyn. Päkiöitä kivisti ja jostain syystä juoksijan polvikin alkoi oireilemaan vasemmassa polvessa. Alkoi kevyt sade ja yritin vauhdittaa tahtiani, mutta jalat tuntuivat kokoajan kipeämmiltä. Vihdoin saavuin Fjärdbottenin poukamaan, jonka toisella puolen mökkeröiset sijaitsivat. Loppuvaiheessa oli viitta näköalapaikalle, mutta se saisi nyt jäädä. Kello oli jo yli kymmenen ja oli aika päästä lepäämään. Lähellä mökkejä oli vedenottopaikka, josta täydensin vesivarastot ja raahauduin mökkikylään, jossa ei ollut yllätyksekseni ketään muita. Kävin kurkistelemassa mökkeihin sisälle, joista osa oli varastona, yksi isompi ruokailutilana ja useampi majoituskäytössä. Poukamassa oli vierasvenelaituri ja ilmeisesti veneilijät saivat käyttää mökkejä maksua vastaan. Paikka oli hieman aavemainen tyhjine mökkeineen, mutta valitsin sieltä yhden tuvan, jonne asetuin taloksi. Tupa oli hyvin suomalaisen autiotuvan kaltainen ja sieltä löytyi parikerrossänky, kamiina sekä pöytä ja tuolit. Kello oli niin paljon ja olin niin kuoleman väsynyt, että jätin lämpimän iltaruuan väliin ja kävin nukkumaan. Jossain vaiheessa heräsin sateen ropinaan, muuten nukuin oikein sikeästi. Kummitukset, hiiret eivätkä muutkaan kulkijat häirinneet untani.

Toinen vaelluspäivä, noin 27 km, Fjärdbotten – Körningsberget

Tavoitteenani oli aloittaa päivä ajoissa, mutta kello oli jo melkein kymmenen, ennen kuin pääsin taas matkaan. Palasin pienen matkan polkujen risteykseen ja mietin, haluanko lähteä kipuamaan näköalapaikalle. Skippasin sen ja hetken kuluttua tarjoutui mahdollisuus poiketa lähellä sijaitsevalle hiekkarannalle. En oikein edes tiedä, miksi halusin sinne mennä, tarvetta millekään tauolle ei vielä ollut ja siitä tulisi ylimääräinen lenkki. Poikkesin kuitenkin varsinaiselta reitiltä, kävelin rannalle, joka oli leirintäalueen hiekkaranta, katselin rantaa ja lähdin pois. Aivan turha poikkeama ja huomasin sen herättävän itsessäni ärtymystä. Palasin reitille ja varsinaisen reitin varrella olisi ollut toinen näköalapaikka, Hålsängsberget. Halusin kiivetä edes jollekin kukkulalle ja niinpä palasin varsinaista reittiä takaisinpäin, jotta pääsisin näköalapaikalle vievälle polulle.

Tätä näköalapaikkaa ei mitenkään mainostettu virallisessa reittioppaassa. Jätin rinkan polun alkupäähän ja oli mukava hetken aikaa liikkua vapaasti ilman kantamusta. Polku vaati paikoin vähän nelivetoa ja kallioiden päällä polku tuntui yllättävänkin pitkältä. Ehdin jo katua päätöstäni, sillä aikaa kului ja minun olisi kuitenkin käveltävä päivän aikana 25 kilometriä, jotta pysyisin tavoitteessani. Huipulle päästyäni katumus kuitenkin unohtui, sillä maisemat palkitsivat kulkijaa. Taas kerran oli pakko pysähtyä pidemmäksi aikaa vain istuskelemaan ja nauttimaan alla levittäytyvästä ruotsimaisemasta. Samalta näköalapaikalta erottui myös aiempi näköalapaikka, jonka olin jättänyt välistä, joten tyytyväisenä mietin, että näen samat näkymät nyt samalla kertaa myös täältä. Kauheintahan olisi missata jotain erityisen hienoa!

Matka jatkui tietä pitkin ja jalat ilmoittivat heti tyytymättömyydestään alustaan. Mielessäni sadattelin tulevaa pitkää päivää. Tie vaihtui metsäksi ja alkoi nousemaan ylös kallioille. Yhtäkkiä huomasin kadottaneeni kameran linssinsuojan, mutta ei ollut minkäänlaista mielenkiintoa lähteä sitä etsimään. Melko varmasti se irtosi siinä, kun näköalapaikalta palattuani nostin rinkan uudestaan selkään kamera kaulassa. Jatkoin matkaa ja pysähdyin hetkeksi juttelemaan reitin harvoille kulkijoille. Pariskunta oli Belgiasta ja olivat päiväretkellä. Varsinaisia vaeltajia en ollut vielä tavannut ollenkaan, Valkallenin autiotuvan kulkijatkin taisivat olla vain yhden yön reissulla. Se oli hämmentävää, sillä kyseessä on kuitenkin yksi Ruotsin tunnetuimmista vaellusreiteistä. Ehkä heinäkuu on sesonkiaikaa, en osaa sanoa.

Saavuin jonkin ajan kuluttua Lidenipanin tuvalle, josta avautui taas hienot näkymät ympäröivään maalaismaisemaan. Tuvasta teki mielenkiintoisen sen, että sieltä löytyi koko tuvan elämänkaaren ajalta vieraskirjat. Niitä oli pakko selailla ja tosiaan ensimmäiset vieraskirjamerkinnät olivat 50-luvulta. Vietin tuvan pihalla lounastauon maisemia ihaillen ja jäseniäni venytellen. Reitti jatkui jyrkkänä alamäkenä, joka ärsytti kipeytynyttä polveani. Siitä siirryttiin tieosuudelle, jonka pituus oli useamman kilometrin. Kävelin tietä pitkin verkkaista vauhtia kipeillä jaloillani ja olin juuri ohittanut yhden risteyksen, kun paikallinen asukas tuli kertomaan, että voisin kääntyä risteyksestä ja kulkea vanhaa reittiä, joka oikaisee paljon, sillä uusi reitti on “kammottavan pitkä ja tylsä”. Sen mitä hänen puheestaan ymmärsin, joku asukas oli valittanut kulkijoista ja reittiä oli tarkoitus muuttaa sen takia. Uudet reittimerkinnät näkyivät oransseina eteenpäin, AllTrailsin kartta sekä vaellusreitin virallinen karttatiedosto osoittivat paikallisen neuvoja mukaillen vielä vanhaa reittiä. Koska jalkani olivat niin kipeät ja en kaivannut yhtään ylimääräisiä kilometrejä, tartuin tilaisuuteen ja lähdin kulkemaan vanhaa reittiä. Vanhoja reittimerkintöä tuli vastaan, mutta paljon niitä oli myös jo poistettu. Jouduin turvautumaan monessa kohtaa AllTrailsin apuun. Saavuin pieneen hiekkarantaiseen poukamaan ja pidin siellä pitkähkön tauon. Vieressä oli lähde ja lillutin jalkojani jääkylmässä vedessä, joka teki hyvää tulessa oleville päkiöilleni. Vuorasin päkiäni rakkolaastareilla ja makoilin rannalla auringossa syöden välillä eväitäni. Teki mieli jäädä paikalleen, mutta käveltävää tälle päivälle oli vielä ainakin 15 km.

Puskien ja pikkuteiden kautta saavuin Gavikiin ja olin taas päivitetyllä reitillä. Gavikissa ei ollut mitään erityistä ja kävelin suoraan kylän läpi. Jonkun matkan päässä tuli viitta näköalapaikalle Älgabergetille, josta löytyisi myös laavu ja nuotiopaikka. Koska en ollut vielä majoittumassa ja kello kävi kovaa vauhtia, jätin sivupolun välistä ja jatkoin matkaa eteenpäin. Tie oli hiekkatietä ja päkiäni olivat aivan kammottavan kipeät. Tunsin jokaisen pikkukiven kenkieni läpi ja yritin valita tiestä linjoja, joissa kiviä olisi mahdollisimman vähän. Juoksijan polvi nihersi vasenta jalan reunaa ja eteneminen oli kaiken kaikkiaan todella epämukavaa. Olin varautunut kulkemaan alunperin tunturimaastossa ja olin jättänyt sauvani kotiin. Nyt tajusin niiden merkityksen, sillä aiemmat tämän vuotiset vaellukset olivat sujuneet niin hienosti ilman minkäänlaisia polvikipuja.

Pysähdyin Mådanin minimuseossa lähinnä vain pitääkseni pienen tauon ja tankatakseni energiaa. Matka jatkui tietä pitkin, kunnes saavuin Unesco-kohteeseen Rödklittenille. Vaikka tämä tarkoitti poikkeamaa reitiltä ja ylimääräistä käveltävää, halusin ehdottomasti nähdä tämän paikan. Kyseessä oli jonkunlainen historiallinen linnavuori, jonne ihmiset pakenivat puolustaakseen itseään hyökkääjiltä ja jäljellä oli enää oikeastaan jonkunlaiset vanhat muurinrippeet. Olin kuitenkin lukenut paikan upeista näköaloista ja niinpä jätin taas rinkkani polun varteen ja aloitin kiipeämisen. Miten mukava olikin taas kulkea ilman rinkkaa.

Täällä oli muitakin kulkijoita ja osan kanssa pysähdyin juttelemaan. Reitti ylös oli aika haastava liukkaiden kallioiden ja korkeiden askelmien takia. Muuri oli tosiaan muurin rippeet ja polku jatkui tästä eteenpäin vielä vaikeampana kohti näköalapaikkaa. Kaatuneiden puiden ja kivenlohkareiden yli taiteileminen kannatti, sillä näkymät olivat jälleen kerran todella upeat. Muistuttelin itseäni aikataulusta ja lyhyen visiitin jälkeen lähdin taiteilemaan itseäni takaisin lähtöpaikalle.

Tietä, tietä, tietä ja jalkani itkivät ja pyysivät taukoa. Kaunis ilta-aurinko värjäsi ruotsalaista maalaismaisemaa ja kävelyssä ei olisi ollut mitään vikaa, ellei jalkani olisi olleet niin kamalan kipeät. Olin suunnitellut yöpaikaksi jo seuraavan etapin alkupuolella olevaa Körningsbergetiä, jossa pitäisi olla laavu. En vain tiennyt kykenisinkö kävelemään sinne asti. 25 kilometriä tuli täyteen Lappuddenissa, jossa oli jonkunlainen leirintämajoitus. Hyttyset hyökkäsivät kimppuuni, kun pohdin tienristeyksessä, mitä tehdä. Kävin lopulta hakemassa sieltä vesitäydennykset ja päätin ponnistella kohti Körningsbergetiä. Matka jatkui vielä hetken tietä pitkin, kunnes muuttui vetiseksi, saviseksi ja liukkaaksi ylöspäin viettäväksi poluksi. Kengät märkänä laskeskelin taas mielessäni jäljellä olevia metrejä, johon turvaudun aina silloin, kun tuntuu, etten jaksa kävellä enää askeltakaan.

Varsinaisella epätoivon hetkellä voi kokea mielettömiä yllätyksiä. Se tapahtui, kun saavutin viimein suunnitellun leiripaikkani. Puumaja! Reittioppaassa oli maininta vain laavusta, mutta tämähän oli sata kertaa mielenkiintoisempaa. Laskin rinkan maahan ja kankeilla koivillani tutkin auringonlaskussa kallioista maastoa ja kiipesin varovasti tutkimaan majan rakennetta ja maisemia. Kyllä, täällä voisin viettää yöni. Majan katossa oli ampiaisen pesä ja myös oviaukolla kierteli yksi touhukas ampiainen. Niistä ei kuitenkaan tuntunut olevan harmia ja niinpä kuljetin tavarani ylös majaan ja asetuin taloksi. Maja on arkkitehtiopiskelijoiden suunnittelema ja tämän saman projektin laavuun olin törmännyt meren rannalla edellisenä päivänä. Kello oli noin yksitoista, kun vielä kokkailin ruokaa ja vaihdoin yöpymisvaatteitani. Paikka oli todella rauhallinen, enkä uskonut kenenkään enää sinne tähän aikaan saapuvankaan, joten hyvillä mielin kömmin makuupussiini ja päätin käydä nukkumaan. Ihailin vielä ikkuna-aukosta näkyvää punaista kuuta ja mietin, miten tämä hauska yllätys paransi kummasti mielialaa.

Yöllä heräsin ääneen, kuin joku ravistelisi itseään. Toiveikkaana kurkin ovi- ja ikkuna-aukoista ulos, olisiko mahdollisesti hirvi saapunut ihailemaan maisemia, sillä jokaisella näköalapaikalla olin nähnyt todella paljon hirven kakkaa. Ääni paljastuikin pian kuitenkin linnun siipien ääneksi, sillä ne rapistelivat katolla ja lähtivät sieltä lentoon, siipien iskujen äänen muistuttaessa ravistelua.

Kolmas vaelluspäivä, noin 25 km, Körningsberget – Fäberget

En olisi millään halunnut jättää puumajaa. Olisipa ollut ihanaa viettää välipäivä ja vain leikkiä Janea. Aikataulut kuitenkin kolkuttelivat mieltä ja muistuttelin itseäni, että halusin kävellä reitin kokonaisuudessaan, joten nyt on mentävä. Aamuvenyttelyjen ja kuvailujen jälkeen jalat tuntuivat hieman paremmilta ja lähdin reippaana matkaan. Reitti oli nyt polkua, joka kohensi myös mieltä. Vastaan tuli muitakin kivan näköisiä yöpaikkoja vesistöjen rannoilla. Reitillähän on jokaisenoikeudet voimassa ja Suomesta poiketen, myös avotulen teko on sallittua. Kivaa polkuosuutta seurasi tiesiirtymä, joka taas palautti jalkakivut. Juoksijan polvi oli häipymässä vasemmasta jalasta, mutta nyt tunsin aivan uudenlaista kipua oikeassa polvessani. Tunsin itseni vanhaksi ja ankeaksi ja mietin, että miten ihmeessä nämä kaikki ongelmat tulevat nyt, kun olen tänä vuonna paljon vaativampiakin reittejä kulkenut.

Tieosuuden jälkeen saavuin taas poluille ja reitti vei ylöspäin. Saavuin Erikskojanille, joka oli autiotupa kallioisella nyppylällä. Pidin täällä lounastauon ja huolestuneena katselin taivaanrannan tummia pilviä ja kuuntelin kaukaa kumuavaa ukkosen jyrinää. Tarkastelin säätiedotusta, eikä ukkosesta ollut mitään mainintaa. Mietin, ehtisinkö Ullångeriin ennen ukkosta, jos se sattuisi tulemaan päälle vai pitäiskö jäädä tuvalle odottamaan tilanteen selviämistä. Päätin jatkaa matkaa ja onneksi ukkonen sivuutti reittini. Polku Ullångeriin oli käytännössä alamäkeä hakkuuaukean läpi ja se muuttui taajamaa lähestyttäessä tieksi.

Ullånger on isompi kylä, josta löytyy erilaisia palveluita. Kävin kaupassa ostamassa herkkuja ja makoilin läheisten kerrostalojen penkillä keräten voimia. Inhosin tätä kiireen tuntua ja päätin, etten ikinä enää tee itselleni näin tiukkoja aikatauluja vaelluksilleni. Etenemiseni oli säälittävän hidasta kipeiden jalkojeni takia. Reitti Ullångerista eteenpäin seurasi ensin kylän katuja ja muuttui hiekkatien kautta taas ylöspäin vieväksi poluksi kohti Äskjabergetiä. Ylhäällä oli kyläyhdistyksen ylläpitämä iso tupa, joka oli oikeastaan pieni talo ja se oli avoin majoittumiseen. Enpä ole missään autiotuvassa vielä nähnyt niin isoa ja hienoa terassia!

Tästä jonkun matkaa eteenpäin oli toinen mielenkiintoinen paikka, Mäjasjön, joka on jonkunlainen ulkoilmamuseo vanhoine muualta siirrettyine ulkorakennuksineen. Paikka sijaitsi pienen järven rannalla ja sieltä löytyi autiotupa sekä parit tulisijat. Tämä olisi ollut myös mielenkiintoinen paikka viettää yötä, mutta lyhyen tutustumiskierroksen jälkeen oli pakko taas jatkaa matkaa.

Soratie isoine kivineen sattui jalkoihin aivan kamalasti ja oikean polven kipu vuorotteli päkiöiden kivun kanssa. Jossain vaiheessa hiekkatie muuttui päällystetyksi kävelytieksi ja en tiedä, kumpi oli jaloille pahempi. Tämän päivän etappi oli tarkoitus lopettaa Fäbergetin näköalapaikalle, vaikka se tietäisi taas lisäkilometrejä ja poikkeamaa reitiltä. Sitä oli kuitenkin teksteissä kehuttu, joten halusin nähdä sen. Pysähtelin kävelytielle, koska jalat tuntuivat aivan toivottoman kipeiltä. Luulen, että polvikipuni sai alkunsa siitä, että kiersin askeltani jotenkin kummallisesti helpottaakseni päkiäkipua. Kävin hakemassa paikalliselta leirintäalueelta vettä ja koska en jaksanut enää palata takaisinpäin kulkeakseni alikulkutunnelin ali, hyppelehdin valtatien yli sen toiselle puolelle päästäkseni Fäbergetille vievälle tielle. Tie vei ylöspäin ja jossain vaiheessa se muuttui jyrkäksi poluksi ja happea oli haukkailtava useaan otteeseen. Päästessäni viimein ylätasanteelle tunsin pientä pettymystä, sillä laavulta avautuvat näköalat olivat puiden peitossa. Tämänkö takia olin nyt raahautunut tänne? Jätin rinkan laavulle ja lähdin tutkimaan näkymiä lähempää kallioiden reunaa ja täältä upeat näkymät pääsivät vasta kunnolla oikeuksiinsa. Halusin telttapaikan, josta voisin teltassa istuskellessani katsella kauniita maisemia ja lopulta löysinkin hyvän kalliolipan, joka olisi täydellinen pienelle teltalleni. Paikkaan pääseminen vaati vähän kiipeilyä, mutta niin vain sinne rinkkani kanssa laskeuduin ja laitoin majoitukseni pystyyn.

Iltatoimeni ollessani yksin liikenteessä ovat hyvinkin yksinkertaiset. Yleensä kaipaan eniten vain lepoa, joten iltaruuan jälkeen kävin melkein heti nukkumaan ja oma teltta tuntuikin mukavan tutulta. Yöllä tuli pieni sadekuuro, mikä lisäsi vain teltan kodikkuutta.

Neljäs vaelluspäivä, noin 20 km, Fäberget –Skuleberget – Skuleskogen

Heräsin aamulla auringon lämmittäessä telttaa pienimuotoiseksi saunaksi ja teltan oven avatessani ihailin oviaukosta avautuvaa näköalaa. Verkkaisten aamutoimien jälkeen pakkasin tavarani ja pistin teltan kasaan. Sää oli tosiaan ollut suosiollinen ja tästäkin päivästä oli tulossa mukavan lämmin. Kipusin kielekkeeltä pois ja lähdin laskeutumaan jyrkkää alamäkeä takaisin viralliselle reitille.

Tien reunaa pitkin kävely muuttui jossakin vaiheessa taas poluksi ja skippasin yhden näköalapaikan laskelmoituani päässäni, että se tarjoaisi suunnilleen samanlaiset näkymät, mitä yöpaikkani tarjosi. Saavuin Dockstaan, jossa kävin taas kaupassa ostamassa herkkuja. Jalat olivat edelleen ikävän kipeät, mutta odotin pääsyä Skulebergetille, joka oli yksi reitin nähtävyyksistä. Saavuinkin luontokeskukselle ennen pitkää ja tutustuin sen näyttelyyn sillä aikaa, kun puhelimeni oli latauksessa tiskin alla. Ystävällinen henkilökunta myös lupasi ottaa rinkkani säilöön siksi aikaa, kun kipuaisin Skulebergetin laelle.

Skuleberget on maailman mittaluokassa hämmästyttävä paikka, sillä se on ollut aikoinaan noin yhdeksän metrin korkuinen pikkuruinen saari ja maankohoamisen myötä kasvanut 295 metriä korkeaksi vuoreksi, joka on maailman ennätys. Höga Kusten eli korkearannikko on Unescon maailmanperintökohde, joka on erityinen alue juuri maankohoamisen vuoksi. Maa kohoaa noin sentin vuositahtia.

Otin mukaan juotavaa, kamerani ja hieman evästä ja lähdin kevyin askelin nyt ilman rinkkaa liikenteeseen. Päätin tietenkin valita kaikkein haastavimman reitin kiipeämiseen, koska se oli myös lyhin. Valittavana olisi ollut myös Via Ferrata -reittejä, mutta ne olisivat vaatineet tietenkin toisenlaisia järjestelyitä. Valitsemani ilmainen reitti on koirilta kielletty ja reittiä edetessä tulikin hyvin selväksi, mistä syystä. Reitillä joutui kiipeämään lohkareiden yli, käyttämään jyrkkiä tikkaita ja kaikenlaista kiipeilyä oli muutenkin luvassa. Monipuolinen könyäminen tuntui hyvältä kropassa ja etenin vauhdilla. Noin puolessa välissä kiipeämistä on mahdollisuus poiketa luolalle ja se on käymisen arvoinen. Luola on mielenkiintoinen ja jo pelkästään sieltä on hienot näkymät rannikolle.

Kiipeämisen jälkeen saavuin vuoren laelle ja pötköttelin kalliolla nauttien hulppeista maisemista. Nyt annoin itselleni luvan lepäillä hieman pidempään. Aurinko paistoi, mutta tuuli viilensi mukavasti lämpötilaa tehden säästä oikeastaan täydellisen. Makoilun jälkeen kiipesin vielä viralliselle huipulle, jossa oli kahvila, mutta se oli nyt kiinni. Laella oli myös taukotupa, josta pystyi ikkunoista katselemaan upeita maisemia. Telttailu Skulebergetillä on kielletty.

Kun tunsin nähneeni maisemia ja vuorenhuippua tarpeeksi, lähdin laskeutumaan loivempaa eteläistä polkua alas. Luolareittiä ei suositella mentäväksi alaspäin ja ymmärrän täysin kyllä miksi. Hyppelin kalliopolkua alas ja kadotin välillä reitin löytääkseni sen taas jostain kohtaa uudestaan. Saavuin takaisin luontotalolle, josta ostin hieman herkkuja mukaan ja lähdin jatkamaan matkaa. Seuraava tavoitteeni oli Skuleskogenin kansallispuisto.

Reitti oli sekä tietä, että jonkunlaista metsäkoneuraa. Täällä törmäsin ensimmäistä kertaa myös muihin vaeltajiin. Reitiltä olisi poikennut sivupolku Dalsjöfalletin vesiputoukselle, mutta sinne oli melkein kahden kilometrin matka yhteen suuntaan, eikä ollut paukkuja lähteä sitä katsomaan. Käl oli pieni muutaman talon kylä, jossa oli tarjolla vettä. Täytin vesivarastoni, sillä en vielä tiennyt, missä kansallispuiston alueella viettäisin seuraavan yöni. Siirtymä kansallispuistoon oli tietä pitkin ja jalkani olivat aivan tuskaisen kipeät. Polvi ja päkiät vuorottelivat kipua ja käveleminen alkoi muuttumaan mahdottomaksi. Hetken jo mietin, että pitäisikö jäädä vain seuraavaksi päiväksi kansallispuistoon ja yrittää hommata sieltä kyyti bussille. Pysähtelin vähän väliä ja kirosin ohuita kenkiäni.

Alkuperäisenä ajatuksena oli edetä vielä illalla syvemmälle kansallispuistoon, mutta koska jalkani olivat tuskaisen kipeät, päätin leiriytyä ensimmäiselle mahdolliselle leiripaikalle, joka oli Kälavikenin kaunis hiekkaranta heti kansallispuiston eteläisen sisäänkäynnin läheisyydessä. Rannalla oli muutama muukin majoittuja, mutta koska ranta oli sen verran iso, tilaa ja omaa rauhaa löytyi hyvin. Olin helpottunut asettuessani telttaan syömään sipsejä, mutta samalla tieto siitä, että minun piti seuraavana päivänä kävellä 30 km, tuntui mahdottomalta. Unta ei tarvinnut kauaa houkutella, vaan simahdin heti täysin uupuneena päivästä.

Viides vaelluspäivä, noin 30 km, Skuleskogen – Stensnäs

Aamulla heräsin puoli seitsemän maissa taas auringon lämmittäessä telttaa. Yöllä oli taas hieman satanut ja mietin, miten onnekas olin ollut säiden suhteen, sillä vähäiset sateet olivat ensimmäisen illan pientä tihkusadetta lukuun ottamatta osuneet aina yölle. Ja mikä tuuri, ettei puumajassa yöpyessäni satanut, sillä vesi olisi kastellut kyllä siellä nukkujan.

Pääsin kahdeksan maissa liikkeelle ja aamusta tunsin päättäväisyyttä, että nyt tämä etappi purkkiin ilman mitään sen suurempia reitiltä poikkeamia, niin säästyy aikaa. Otin ensimmäistä kertaa myös särkylääkkeet käyttöön ja ne toivat aivan valtavasti helpotusta. Polvi ja päkiät olivat edelleen kipeät, mutta kipu ei ollut niin sietämätöntä. Skuleskogenin kansallispuisto vei mennessään ja tunsin taas iloa ja kiitollisuutta siitä, että pääsen näkemään tällaisia paikkoja ja tekemään tällaisia retkiä.

Reitti Skuleskogenissa oli vaikeakulkuista kivikkoa. Yksi puiston suurimmista nähtävyyksistä on mahtipontinen Slåttdalsskrevanin rotkokanjoni. Ennen sitä tein yhden poikkeaman reitiltä nähdäkseni maisemat Slåttdalsbergetin päältä ja voi juku, tämän takia olen elossa ja teen näitä reissuja. Kallioiden päältä avautui niin upeat maisemat Ruotsin saaristoon ja se rauha ja hiljaisuus, mikä huipulla oli, oli todella erityistä. Tupasvillat huojuivat tuulessa ja istuin pitkän aikaa vain huokaillen ja ihastellen maisemia sekä luvaten samalla itselleni, että tänne haluan palata ja nimenomaan ajan kanssa ilman näin tiukkoja aikatauluja. Lähdin vastahakoisesti laskeutumaan alas takaisin kuolevaisten maailmaan, mutta onneksi heti edessä oli rotkokanjoni, joka herätti myös ihailua. Reitti on ennen kulkenut kanjonin läpi, mutta uskon, että se on suljettu turvallisuussyistä samaan tapaan kuin Helvetinkolu Helvetinjärven kansallispuistossa. Uusi reitti vei rotkon ympäri ja oli aika vaikeakulkuinen, mutta sieltäkin oli hienot näkymät.

Tärnättvattnenin rannalla olisi ollut myös hieno leiripaikka ja alunperin olin ajatellut kulkea sinne saakka yöksi. Tajusin kuitenkin, etten olisi edellisenä iltana ikinä selvinnyt reitin kivikoista kipeillä jaloillani. Reitti jatkui pitkoksia ja kivikoita pitkin kauniin suon ohi, jonka jälkeen polku alkoi laskeutumaan Salsvikenin rantaan. Tällä hiekkarannalla pidin evästauon ja motivoin itseäni seuraaviin etappeihin. Kansallispuisto oli upea, mutta se oli vienyt vaikean maaston takia paljon aikaa.

Edessäni oli taas loputtomalta tuntuvaa hiekkatietä ja parin kilometrin jälkeen jalkani tuntuivat turpoavan ulos kengistä ja syttyvän tuleen. Löysin Näsken kyläraitilta taukopenkin, jonne oikaisin itseni ja tuuletin jalkojani. Söin samalla lounaan ja mietin, että millä ihmeellä selviän tästä päivästä. Pieni tuuletustauko teki hyvää ja pystyin taas jatkamaan jotenkin matkaa. Reitti seurasi tietä Köpmanholmenin kylään, jossa kävin kaupassa taas herkkuostoksilla ja pidin tauon ottaen kengät pois jalasta. Kylän nuorilla oli villi meno päällä, kesälomat olivat ilmeisesti alkaneet. Köpmanholmenissa olisi ollut kaikenlaista nähtävää yrttitarhasta patsaspuistoon, mutta en halunnut viivytellä, vaan jatkoin matkaa eteenpäin. Täällä reittiä oli myös päivitetty, mutta koska en tiennyt, toisiko se lisäkilometrejä, niin pysyttelin AllTrailsin versiossa.

Pian vastaan tuli merenranta, jossa oli taas hieno arkkitehtiopiskelijoiden suunnittelema laavu. Uitin jalkojani kylmässä merivedessä ja kävelin paljain jaloin rantahiekalla, joka tuntui jalkapohjissa suorastaan terapeuttiselta. Söin eväitä ja otin lisää särkylääkettä. Alkoi väsyttää ja mietin, miten selviän tästä päivästä. Reitti seurasti tietä Hålvikeniin saakka, jonka jälkeen se sukelsi Balesuddenin suojelualueelle metsään. Pitkän nousun jälkeen polku kulki metsikössä kivenlohkareiden ja pirunpeltojen ohitse. Saavuin pitkältä tuntuvan siirtymän jälkeen taas alas rantaan, josta oli mahdollisuus tehdä piipahdus Balesbergetin näköalapaikalle ja Balestjärnenin järvelle, joka on kuuluisa kirkkaasta vedestään ja poikkeuksellisesta emäksisyydestään. Seurasin polkua järvelle saakka, joka tosiaan oli hyvinkin kirkas. Aikataulujen takia en jatkanut pidemmälle näköalapaikalle, vaan tämä paikka siirtyi taas listalle: toisella kertaa.

Jatkoin matkaa melkoisessa sumussa, sillä en kauheasti muista mitään Bodvikenista ja sen autiotuvasta. Siellä taisi olla porukkaa, joilta kyselin sopivaa vedenottopaikkaa. Puroja olikin tarjolla vähän väliä ja niistä tankkasin itselleni juomavettä. Saavutin Sandlåganin parkkipaikan, josta reitti jatkui taas pitkän matkaa tietä pitkin kävelynä. Kello lähestyi kymmentä illalla ja marssin täydellisen tyhjän pääni kanssa eteenpäin vain yrittäen kahmia kilometrejä ja laskeskellen seuraavalle aamulle jäävää matkaa. Minun oli ehdittävä puolen päivän bussiin, joten en halunnut jättää aamulle kauheasti yli 10 kilometriä käveltävää. Yritin päästä Utbysjön lähelle, sillä meren rannat olivat melkoisen täynnä asutusta, mutta jossain vaiheessa tuli yksinkertaisesti mitta täyteen ja päätin, että heti seuraavan sopivan leiripaikan löytyessä jään siihen. Rannalta löytyi pieni heinikkoinen kaistale, joka jäi sopivasti talojen väliin. Tie meni aika läheltä, mutta en jaksanut välittää. Pistin teltan pystyyn niin nopeasti kuin pystyin. En jaksanut kokata ja kävin vain suoraan nukkumaan.


Kuudes vaelluspäivä, noin 13 km, Stensnäs – Örnsköldsvik

Aamulla heräsin ennen kelloa auringon lämmittäessä telttaa. Tein lounaan termariin ja aamupalaksi söin patukoita. Laitoin leirin vauhdilla kasaan, sillä halusin pois uteliaiden katseiden alta, jota sain osakseni tiellä liikkujilta. Jalat hellinä lähdin lompsimaan tietä pitkin viimeistä etappiani. Tien jälkeen noustiin taas ylämäkeen metsään kohti pieniä järviä. Täällä reititystä oli tehty uusiksi ja mietin pitkän aikaa, mitä reittiä minun kannattaa noudattaa. Koska uuden reitin pituudesta ei ollut mitään tietoa, päätin tässäkin kohtaa seurata vanhaa reittiä, jolloin minulla olisi jonkunlainen käsitys jäljellä olevista kilometreistä. Nopeasti selvisikin syy, miksi reititys oli tehty uusiksi: metsä oli vedetty matalaksi.

Saavuin Svedjeholmeniin nilkuttaen. Minulla oli rakko myös kantapään takana, jonka tunsin puhjenneen. Pidin jalkojen tuuletus- ja puhdistustauon ja lisäilin rakkolaastareita kipeimpiin kohtiin. Kävely oli aikamoista taistelua, polven päällä oleva kipu oli pahentunut päivä päivältä. Svedjeholmenissa ylitin jännän padon, joka ei enää kuulu uudempaan reittilinjaan. Reitti vei vielä kertaalleen metsään, Hörnsjön suojelualueelle. Siellä oli pieni järvi, jonka rannalla oli taukopenkkejä. Söin siellä lounaani ja juttelin lähellä päivystävälle lokille.

Reitti kulki seuraavaksi Varvsbergetille, josta löytyi näköalatorni ja muutenkin hyvät näkymät urbaaniin ympäristöön. Se näkymä ei ollut niin kiinnostava, kuin luonnon maisemat, joten skippasin tornin, osakseen myös sen takia, etten olisi kyennyt kiipeämään sinne. Laskeutuminen Örnsköldsvikin kaupunkiin oli jyrkkä ja laskeutumista helpottamaan oli tehty portaikkoja. Askel kerrallaan etenin hyvin hitaasti alaspäin, sillä polveni ei kestänyt taivuttamista. Linkkasin lopen uupuneena viimeiset metrit bussiasemalle, kävin ostamassa bussilipun sekä karkkia ja rojahdin kaikkeni antaneena odotusaulan puiselle penkille odottamaan bussikyytiä takaisin autolle. Höga Kusten oli nyt tässä.


Loppujännitys

Nyt kun viikkoa myöhemmin kirjoitan tätä tekstiä, voin samaistua niin elävästi viimeisen päivän tuomaan väsymykseen, jännitykseen ja jalkojeni kipuun. Odottelin siis bussia helpottuneena Örnsköldvikin bussiasemalla. Reitti olisi kulkenut vielä joitakin satoja metrejä viralliseen päätepisteeseen, Stadsträdgårdenin puistoon, mutta oma osuuteni riittäisi tältä erää. Näkisin päätepisteen bussin ikkunasta ja se olisi tähän jalkojen olotilaan tarpeeksi. Bussi tuli ajallaan asemalle ja pääsimme matkaan. Olin katsonut aikataulun olevan riittävä, jotta ehtisin ajaa viiden tunnin matkan takaisin Tukholmaan ja laivarantaan.

Ruotsissa vietettiin ilmeisesti tuona päivänä 12.6. jonkunlaisia valmistumisjuhlia ja kuinka ollakaan, koko keskusta oli ihan tukossa ihmisistä, abirekoista ja kaikenlaisesta hurlumheistä. Bussilla kesti aikansa päästä keskustan läpi ja olin tässä vaiheessa kuitenkin vielä tyynenä sen suhteen, ettei tämä viivästys vaikuta liikaa omiin aikatauluihini. Noin puolentoista tunnin kuluttua olin takaisin aloituspisteessä, Hornöbergetissä, ja jäin bussista pois. Siirtymä autolle kesti kymmenisen minuuttia, koska minun piti alittaa suuri riippusilta päästäkseni takaisin parkkipaikalle. Kävin pikaisesti vessassa ja huomasin, että minun täytyy ajaa satamaan viipymättä, ilman mitään ylimääräisiä pysähdyksiä. Kuinka ollakaan, noin puolen tunnin ajelun jälkeen tuli vastaan tietyö, jossa seisoin 45 minuuttia. Katselin kelloa ja mietin, mitä ihmettä teen, jos myöhästyn laivasta. Seuraavalle päivälle oli tärkeää menoa ja en halunnut missata laivaa.

Päätin siis ajaa niin lujaa kuin uskaltaisin ja katsoa, mihin se riittää. Niinpä posotin lähes viisi tuntia sellaista ylinopeutta, mitä kehtasin ja uskalsin ajaa. Seurasin silmä kovana minuutteja, joita säästin, mutta matkalle osui vielä toinenkin tietyö. Menetin kirittyjä minuutteja ja siinä vaiheessa totesin, etten vain yksinkertaisesti tule ehtimään ajoissa. En edes tiennyt, mikä on viimeinen ajankohta olla satamassa, sillä ohje oli olla siellä tuntia ennen laivan lähtöä. Ajattelin, että 15 minuutin myöhästyminen voi olla vielä mahdollinen, mutta minulla ei ollut mahdollisuutta tarkistaa asiaa netistä, sillä piti keskittyä vain ajamiseen.

En tiedä, miksi reitti vei Tukholman keskustan läpi. Sekin oli täynnä juhlivaa porukkaa ja epätoivoissani jouduin tekemään parit lievät liikennerikkomukset säästääkseni aikaa. Ne, ketkä ovat autolla tulleet Tukholmasta Viking Linen kyytiin, tietävät läheisen Fotografiska -valokuvamuseon. Siellä oli joku avajaisnäyttely meneillään ja alue oli aivan tukossa. Olin lähtöselvityksessä klo 19:30 ja siellä kylteistä selvisi, että lähtöselvitys menee kiinni 19:40, laivan lähtiessä klo 20. Pääsin laivaan, menin suoraan suihkuun ja rojahdin hytin sohvalle. Olin niin poikki kuin voi vaan olla, mutta samalla tietenkin äärimmäisen helpottunut. Laivalla nautin illalla hyvän pizzan ja jälkkärikakun ja menin ajoissa nukkumaan. Miten hyvältä tuntuikin taas nukkua puhtaana lakanoissa. Sellainen reissu tällä kertaa.


Yhteenveto reitistä

En tiedä, onko reitin pituus muuttumassa tämän vuoden (2025) aikana uusien linjausten takia. Vanha reitti oli noin 129 km. Jos jotain tekisin toisin, niin varaisin ehdottomasti tälle reitille enemmän aikaa. Vähintään seitsemän päivää, mieluiten kahdeksan tai yhdeksän. Näin päivämatkat pysyvät kohtuullisina ja ehtii nautiskella vielä enemmän maisemista ja käydä tutkimassa kaikenlaisia sivupolkuja. Oma vaellus meni melkoiseksi suorittamiseksi ja ainakin se asia tuli selväksi, että näin tiukoilla aikatauluilla en halua enää jatkossa vaeltaa.

Reitillä oli todella kivasti tarjolla tupamajoitusta ja muutenkin huolta leiripaikasta ei tullut vastaan, paitsi itselle ehkä viimeisenä kokonaisena päivänä, kun etappini osui vähän huonosti asutusalueelle. Leirintämahdollisuudet ovat monipuoliset ja hienoja paikkoja on paljon.

Maisemat olivat upeat ja tämä oli reitin yksi ehdottomasti parhaimpia juttuja. Skuleberget ja Skuleskogenin kansallispuisto olivat yksittäisiä parhaita paloja muutamien näköalapaikkojen lisäksi.

Vettä oli mielestäni hyvin tarjolla ja pienellä suunnittelulla se ei aiheuttanut minkäänlaisia ongelmia.

Reitti oli myös mielestäni erittäin hyvin merkitty, vaikka muutamassa kohdassa turvauduinkin AllTrailsin karttaan.

Reitti sisälsi valitettavan paljon tiellä pitkin kävelyä. Ymmärrän tämän täysin, sillä erilaisten suojelualueiden yhdistäminen reitiksi ilman tieosuuksia on mahdoton tehtävä. Päivistä pari tuntui kuluvan käytännössä teillä. Tiet ja reitin varrelle osuneet kylät mahdollistivat tietenkin palvelut ja vaelluksen olisi voinut suorittaa myös lakanoissa nukkuen. Kylien kaupat tarjosivat hyvää täydennystä ruokavarastoihin ja tarjolla olisi ollut myös apteekkien palvelut. Kylien läheisyys teki tietyllä tavalla reitistä myös turvallisemman, sillä hätätilanteessa evakuointi olisi ollut helpompaa ja nopeampaa. Kansainväliselle vaeltajalle voi olla eksoottista nähdä ruotsalaisia pikkukyliä ja kesämökkikulttuuria.

Netistä ladattava reittiopas on vanhentunut, mutta oletan, että se päivitetään piakkoin. Reittiopas tarjosi tällä hetkellä vanhan reitin kuvailun ja kartat, eli saman, minkä AllTrails tarjosi.

Jos mietit reitin vaeltamista, valitse ihmeessä pehmeäpohjaiset kengät. Itselleni reitistä tuli tuskien taival liian ohuiden kenkien takia. Rinkan kantaminen lisää jalkapohjien kuormitusta ja vaikka kotioloissa kävelisi pitkiä matkoja ohutpohjaisilla kengillä, on se taakan kanssa aivan eri asia. Kävelysauvat olisivat hyvä lisä varsinkin poluilla nousuissa ja laskuissa vähentämään polviin kohdistuvaa rasitusta. Tiellä kävellessä en niitä itse tykkää käyttää, mutta ne voi pakata rinkkaan siksi aikaa.

Maasto oli paikoin nousua ja laskua, mutta ei kohtuuttoman raskasta. Reitin raskaus oli mielestäni samaa luokkaa Skotlannin West Highland Wayn kanssa. Se oli maisemia lukuunottamatta muutenkin hyvin samantyyppinen vaellus palveluineen ja tieosuuksineen.

Muistutan vielä alkupään (eteläisen pisteen eli Hornöbergetin) parkkimaksusta. Jos haluat säästää rahaa, niin jätä auto jonnekin muualle.

Piian pisteet: 4/5

”Höga Kusten eli korkearannikko on maailmanlaajuisesti ainutlaatuinen paikka. Maan kohoamisesta johtuen voit ihastella upeita maisemia joka vuosi sentin korkeammalta. Reitin parhaita puolia maisemien lisäksi ovat mielenkiintoiset ja monipuoliset yöpymismahdollisuudet.”