Vuoden 2025 vaelluksia suunnitellessani olin päättänyt, että vaelluksista ainakin kaksi olisi vesillä. Ja koska olin ostanut edellisenä vuonna itselleni oman kajakin, oli suuri halu toteuttaa vaellukset juuri sillä. Toukokuun vaelluksena kävin melomassa Paimionjoen, heinäkuussa teki vuorostaan mieli järvelle. Merimelonnasta minulla ei vielä toistaiseksi ole kokemusta.

Vuonna 2018 kiersin kaikki Suomen silloiset kansallispuistot YLE:n Mennään metsään -polkujuoksukiertueen mukana ja Päijänteen osalta kiertue oli keskittynyt pelkästään Kelventeen saareen, jonne siirryimme silloin yhteysaluksella. Päijänteen kansallispuisto jäi muulta osin hieman tuntemattomaksi, vaikka kävinkin muutaman vuoden kuluttua Kelventeen reissusta tutustumassa Pulkkilanharjun luontopolkuun. Ja nyt halusin nähdä lisää ja nimenomaan vesiltä käsin.

Reissun oli tarkoitus ennen kaikkea olla rento ja minkäänlaista reittisuunnitelmaa ei oltu mietitty etukäteen. Olen toteuttanut kaikki kuluvan vuoden edelliset kuusi vaellusta yksinäni ja tällä kertaa sain seurakseni kaverini ja mukaan lähti myös koirani. Seura oli pitkästä aikaa erittäin tervetullutta. Olimme sopineet kaverini kanssa alustavat päivät retkelle ja niihinkin hieman mahdollisuuksia muutoksiin, sillä kaverillani oli menoa, jonka aikataulu tulisi selviämään vasta reissussa. Pari edellistä vaellustani olivat olleet melko raskaita ja toivoinkin tältä vaellukselta panostusta leirielämään ja rentoa melontaa.

Ajelin koirani kanssa Padasjoelle jo sunnuntaina töiden jälkeen ja kaverini oli tarkoitus liittyä seuraan maanantaina. Olin alkuun ajatellut melovani johonkin saareen yöksi, mutta koko illan jatkunut rankkasade ei houkutellut järvelle ja päädyin nukkumaan ensimmäisen yön autossa.


Ensimmäinen melontapäivä (n. 6,5 km)

Maanantaina sade oli ohi ja aloitin aamulla tavaroiden kantamisen rantaan. Lähdimme matkaan Höysniemestä, jossa vietin myös yön autossa. Höysniemen parkkipaikka on melkoisen pieni, käytännössä levike kahdelle autolle. Tietä jos ajaa eteenpäin, löytyy tien varresta muutamia yhden auton levikkeitä. Tämä tiedoksi, mikäli suuntaat kohti Höysniemeä ja parkkis on jo täynnä.

Pakkasin kajakkiani pitkään, sillä tavaraa oli mukana enemmän kuin Paimionjoki -vaelluksellani. Mukanani oli tällä kertaa isompi teltta, koiran tavarat ja muutakin kuin pieneen tilaan menevää kuivattua ruokaa. Kun kamat olivat siirtyneet kajakkiin, lähdin harjoittelemaan koiran kanssa melomista. Koirani on ollut aikaisemmin soutu- ja moottoriveneessä, mutta kajakki oli muutamaa kuivan maan harjoittelukertaa lukuunottamatta uusi kokemus. Koirani on sen verran pienehkö, että se mahtuu olemaan jaloissani. Melominen on vaivatonta silloin kun koira makaa, kun taas koiran istuessa melan liikerata meinaa osua koiran päähän. Harjoituskierros sujui ihan kohtalaisen hyvin, mutta totesin heti alkuun, että vaikeinta hommassa oli kajakista pois pääsy. Koirani ei mitenkään rakasta vettä, joten se ei suostu hyppäämään rantaveteen. Kajakista ylösponnistaminen on melkoisen vaikeaa, jos koira on sylissä ja molemmat kädet ovat kiinni siinä. Tällä kertaa tietenkin oli etuna se, että mukaan tulisi ihmiskaveri, joka voisi auttaa erityisesti rantautumisissa.

Kaverini saapui iltapäivästä paikalle ja heti kun hänen kajakkinsa oli lähtökunnossa, lähdimme melomaan pienen kartanluvun jälkeen kohti Kelvennettä. Seuraavalle päivälle oli luvattu massiivista sadetta ja päätimme olla Kelventeellä suoraan kaksi yötä putkeen. Kelventeen länsipuolella oli muutamia veneitä ja meloimme pohjoiskärjen ympäri Likolahden leirintäpaikalle, joka olikin onneksemme aivan autio. Laitoimme teltat pystyyn ja hetken harmittelimme, että olemme väärällä puolen saarta ja missaamme ilta-auringon, mutta seuraavan päivän kovassa tuulessa telttapaikka osoittautuikin mainioksi valinnaksi sen jäädessä hyvin tuulen suojaan.

Olin ottanut kunnon glamping-varusteita mukaan, sillä tällä retkellä olisi tarkoitus nautiskella. Viritin telttaan valoketjun, koiralle mukavan pedin ja teltta sai piknikhuovasta maton. Söimme iltapalaksi megahyvät hampurilaiset, erilaisia snäksejä ja jälkkäriksi korvapuustit. Lähdimme illalla vielä kävelylle ja päädyimme istuskelemaan saaren pohjoiskärjen kallioille, ihastelemaan auringonlaskua ja parantamaan maailmaa. Leiriin saavuttuamme en olisi millään malttanut mennä nukkumaan, sillä jäin fiilistelemään kodikasta telttaani ja olin yksinkertaisesti liian innoissani taas kaikesta.


Toinen päivä (patikkapäivä n. 22 km)

Yöllä heräsin sateen ropinaan ja mikä ihana tunne oli vain kääntää kylkeä ja nauttia kodikkaasta tilavasta teltasta koiran tuhistessa omaa untaan. Meillä oli kaverini kanssa hyvät suunnitelmat sadepäivän varalle. Kaverini nukkui yön omassa teltassaan, mutta tuli aamupalalle ja jäi samalla koko päiväksi hengailemaan isompaan telttaani. Ratkoimme ristikoita, pelasimme pelejä, söimme karkkia, eikä sade haitannut tippaakaan, vaan päinvastoin salli meille ihanan löhöilypäivän (tai niin luulin).

Noin neljän maissa sade lakkasi ja illalle oli luvattu poutaa. Teki mieli lähteä liikkeelle ja tarkoitus oli kävellä muutaman tunnin iltalenkki kohti saaren eteläkärkeä. Kelvenne on tosiaan aika pitkä saari, noin kymmenen kilometriä suuntaansa. Ohitimme kauniita hiekkapoukamia ja kangasmaitikan keltaiseksi värjäämiä metsämaastoja ja totesimme, että päivän sää oli karkoittanut enimmät lomailijat ja saari oli todella hiljainen. Aika kului mukavasti rupatellen ja jossakin vaiheessa aloimme miettimään, miten pitkälle haluamme kävellä. Minä itse suorittajaluonteisena olin toiveissani tietenkin sitä mieltä, että eteläkärkeen saakka ja takaisin, kaveri olisi tyytynyt vähempäänkin. Niinpä kuitenkin sitten marssimme eteläkärkeen saakka ja tajusimme, että olemme muuten vasta yöllä perillä majapaikassamme! Ehtikin tulla aika hämärää ja viimeiset kilometrit piti kävellä rauhallisesti, jotta näki, mihin astui. Parin tunnin iltakävely venähtikin lopulta seitsemän tunnin kävelyksi, sillä takaisin tullessamme vielä lähdimme vahingossa seuraamaan väärää polkua ja teimme aikamoisen lisäkierroksen eteläkärjen päässä. Takaisin leiriin saavuttuamme söimme vain nopeat iltapalat ja kävimme heti nukkumaan. Kelventeen kuuluisia mäyriä emme nähneet, mutta näimme niiden vessan sekä iltahämärissä koirani pariin otteeseen alkoi raivokkaasti haukkumaan ja haistoi varmasti niiden olemassaolon. Hienoin havainto oli törmätä käkeen, sillä en ole sitä omin silmin ikinä ennen nähnyt.


Kolmas päivä (melontaa n. 25 km, patikointia n. 3 km)

Nukuimme aamulla pitkään, söimme rauhallisen aamupalan ja aloimme purkamaan leiriä ja pakkaamaan kajakkejamme lähtökuntoon. Omana toiveenani oli suunnata kohti Päijätsalon luontopolkua, sillä se oli ainut puiston virallisista poluista, jota en ollut vielä nähnyt. Sääennuste lupasi aurinkoista ja kohtalaista tuulta ja sovimme kaverini kanssa, että mennään etappi kerrallaan ja päätetään sitten, miten edetään.

Lähdimme matkaan Likolahdesta puolen päivän jälkeen ja meloimme kohti itää. Avoimilla selillä tuuli oli voimakkaampaa ja koiraani jännitti aallot ja pärskeet. Ensimmäisen selän ylitettyämme menimme saarten taakse suojaan pitämään pientä juoma- ja lepotaukoa sekä päättämään seuraavista reittiaskeleista. Lähdimme etenemään suunnitellusti kohti pohjoista ja Päijätsaloa mantereen reunaa seuraillen. Matkalla oli vielä yksi isompi selän ylitys ja siitäkin selvittiin päättäväisellä melomisella. Meloessa huomasin, miten vaikeaa kajakillani on pitää suuntaa, sillä siinä ei ole evää eikä peräsintä.

Pitkältä tuntuneen melontamatkan jälkeen saavuimme Päijätsalon rantautumispaikalle ja menimme lounastamaan niemennokkaan ja nauttimaan auringosta. Olisi tehnyt mieli jäädä siihen vielä pidemmäksi aikaa, mutta kello kävi, emmekä voisi kansallispuiston sääntöjen mukaan jäädä sinne yöksi. Kiersimme luontopolkua ja nousimme näkötornin juurelle. Torni oli kunnostustöiden takia yleisöltä suljettu, mutta pienen matkan päässä tornista oli kalliotasanne, josta avautui Päijänteen kaunis maisema saarineen.

Olimme päättäneet meloa takaisin toiselle puolen järveä ja yöpyä pienillä saarilla. Väsytti kovasti, sillä vastatuuleen meloessa oli joutunut tekemään kunnolla töitä. Takaisin mennessä tuuli oli edelleen kova, mutta antoi nyt meille takaapäin vauhtia. Olimme perillä myöhään ja teltat laitettiin pystyyn auringon laskiessa. Onneksi sää oli kuitenkin sateeton ja leiripaikkamme oli mukavasti tuulen suojassa. Söimme puolen yön jälkeen rantakalliolla vegemakkaraa ja tortilloita. Sitten kömmimme yhden jälkeen telttoihimme ja unta ei todellakaan tarvinnut kauaa odotella.


Neljäs päivä (melontaa n. 12 km)

Olimme alunperin suunnitelleet olevamme reissussa aina perjantaille saakka. Kaverini pakollisen menon takia hän joutui lopettamaan melontareissun jo torstaina ja olin itse vähän kahden vaiheilla, jäisinkö vielä yhdeksi yöksi koiran kanssa johonkin saareen. Joka tapauksessa lähtisin saattamaan kaveriani takaisin Höysniemeen ja auttamaan häntä kajakin kantamisessa ja auton katolle nostamisessa.

Tuuli oli taas asteen verran kovempaa kuin edellisenä päivänä ja huomasin omien käsieni olevan aika väsyneet edellisen päivän melomisesta. Lähdimme kohti etelää ja tuuli puhalsi nyt sivusta, joka heivasi välillä vettä kajakkiin. En pystynyt koiran takia pitämään aukkopeittoa kuin penkin takana, joten pientä kastumista oli luvassa. Pahin tuulikohta oli onneksi melko lyhyt ja pääsimme saarien suojaan. Päätimme mennä lounastamaan Hietasaareen, joka osoittautuikin suosituksi paikaksi lukuisine veneineen. Löysimme kuitenkin pienen etsinnän jälkeen suojaisan ja rauhallisen hiekkarannan ja rantauduimme siihen. Olimme ajatelleet viettää siellä kiireettömän tauon nauttien auringosta sekä uiden ja syöden. Sää oli kuitenkin ennustusten vastaisesti hyvinkin pilvinen, eikä lämpötilat hivelleet kesälukemia. Söimme lounaat ja kroppani toivoi lepotaukoa. Samalla päätin, että lopettaisin tällä kertaa myös oman vaellukseni Höysniemeen. Seuraavalle päivälle oli luvattu ajoittaista sadetta ja vielä astetta kovempaa puuskaista tuulta ja yksin koiran kanssa se tuntui vähän liian riskialttiilta.

Makoilimme hetken Hietasaaren rannalla, ennen kuin taas lähdimme matkaan ja nyt kohti viimeistä etappia, Höysniemeä. Rantauduttuamme laitoimme kamat kasaan ja kannoimme ne autoille. Kun lähdimme hakemaan kajakkejamme, tapasimme reissun ensimmäiset muut melojat. Päijänne oli ollut heinäkuuksi mielestäni yllättävänkin autio, varmasti johtuen tämän kesän epävakaisista säistä. Kun kajakit olivat katoilla, tavarat autoissa ja koira vetelemässä sikeitä auton kyydissä, oli aika suunnata kotia kohti. Päijänteen reissu jäi mielestäni vähän lyhyeksi, mutta onneksi sinne pääsee uudestaan. Pariin edelliseen reissuun verraten, oli mukava tehdä hieman rennompi reissu, vaikka kyllä täälläkin tuli ahkeroitua. Loppumatkalla nukutti kovasti ja oli vaikea pysyä hereillä auton ratissa.


Yhteenveto

Koska minulla on palava halu oppia uutta ja kehittyä kaikessa mahdollisessa, päätin, että alan koostamaan reissuiltani listoja oppimistani asioista. En ole, enkä ikinä tule olemaan valmis missään asiassa, mutta pyrin aina oppimaan lisää. Teen asioita harjoitellakseni niitä.

Olin alunperin ajatellut, että vaellus kestäisi viisi yötä ja olisi aikaa tutustua monipuolisemmin erityisesti kansallispuiston saariin. Päijänteen kansallispuistossa on yöpymiseen sallittuja leiripaikkoja todella paljon ja koska olimme meloen liikkeellä, olisi ollut kerrankin mahdollisuus päästä pikkusaarille, jonne normaalisti ei ole kulkua ilman vesipeliä. Vaellus kutistui kolmeen yöhön pääosin säiden takia. Osittain myös valitsin lyhyemmän reissun koirani takia, sillä tämä oli hauvan ensimmäinen melontareissu. Oli huippua olla pitkästä aikaa kaverin kanssa liikenteessä ja tuntuu, että retkeilystä tulee monipuolisempaa sielunhoitoa, kun saa jakaa kaikkia ajatuksia niin retken olosuhteista kuin kaikesta elämään liittyvästä. Yksin liikkuessa on kuitenkin vapaampi suunnittelemaan sellaiset aikataulut, mitkä itselle sopii. Olin reissun jälkeen todella väsynyt ja jostain syystä myös alakuloinen. En kokenut sellaista valtavaa ikävää takaisin, mutten halunnut myöskään mennä kotiin. Kuitenkin kotona vietettyjen pitkien yöunien jälkeen, kun katselin kuvia ja aloin kirjoittamaan tätä reissukertomusta, iski kauhea ikävä ja halu palata takaisin vesille. Tutkiskelin jo pitkän tovin ja tulen tutkimaan Päijänteen karttoja ja varmasti palaan sinne vielä uudestaan.

En ollut tätä ennen melonut näin suurella järvellä ja tuuli tuotti jonkun verran hankaluuksia. Se tuli itselle yllätyksenä, miten huonosti pieni evätön kajakkini ohjautuu aallokossa ja ehkä tunsin myös pientä pettymystä sen suhteen, että olinko tehnyt huonon ostoksen. Kajakkini on varmasti kuitenkin parhaimmillaan joissa ja pienemmillä järvillä ja tulevaisuuden retkiä suunnitellessani, osaan ottaa asian huomioon. Isompi merillekin sopiva kajakki siirtyy siis ostoslistalle.

Nautin tällä reissulla erityisesti hyvistä ruuista ja tilavasta majoituksesta. Otin mukaani ikivanhan 4-hengen teltan sillä silmällä, että siellä on mukava viettää sateella aikaa ja se olikin hyvä päätös. Koirani pärjäsi myös hyvin ja nautti siitä, että pääsimme myös maissa tekemään lenkkejä. Toki koirakin oli reissun jälkeen väsynyt, sillä varsinkin kovempi aallokko aiheutti jännitystä.

Piian pisteet: 4/5 (pisteet vaellukselle, Päijänteelle 5/5)

“Päijänne on kerrassaan valtava ja melottavaa riittää ei pelkästään toiselle, vaan kolmannelle ja neljännellekin kerralle. Eteläosien saarissa oli paljon hiekkarantoja, joka tarkoitti kajakille helppoa rantautumista. Kauniita auringonlaskuja, valoisia kesäöitä, mutta kuitenkin tuuli tuomassa olosuhteisiin luonnetta. Tänne haluan uudestaan!”