Kun valmistuin joulukuussa 2024 erä- ja luonto-oppaaksi, oli minulla selkeä visio siitä, että haluan ehdottomasti jatkokouluttaa itseäni, jotta oppisin vielä lisää taitoja luonnossa liikkumiseen sekä selviytymiseen. Eräopasopintoihimme kuului lyhyt kolmen päivän yksin suoritettava selviytymisjakso, jossa nimenomaan oli tarkoitus harjoitella yksinoloa ja leirielämää hieman yksinkertaisimmilla varusteilla. Harjoituksessa piti tehdä maapuista tulet ja hoitaa kokkaukset sekä veden keittämiset nuotiolla. Majoituksena toimi tarppi ja meidän oli sallittua myös käyttää makuupussia. Kalorirajoitetta ei ollut ja kolme päivää menikin nautiskellessa hyvistä ruuista ja myrskyisästä säästä huolimatta makeista unista. Pidin kyllä harjoituksesta, mutta mielestäni se oli hieman liian nössö ja nälkä kasvoi kohti kovempia haasteita.

Ennen koulun selviytymisjaksoa meidän piti kirjoittaa essee, mitä selviytyminen mielestämme tarkoittaa. Googlettelin kirjoittamisen yhteydessä, mitä kaikkea netti kertoo selviytymisestä ja törmäsin samalla Wild Adventures Northin tarjoamaan astettain vaikeutuvaan selviytymiskoulutukseen, joka huipentuisi viikon mittaiseen loppukokeeseen erämaassa. Tutkin sitä mielenkiinnolla ja ajatus osallistumisesta jäi mieleeni itämään. Palasin sivuille aina silloin tällöin ja valmistuttuani eräoppaaksi ilmottauduin heti vuoden vaihteen jälkeen kaikille seuraavana kesänä järjestettäville kursseille, myös vaativaan loppukokeeseen.

Tekstini ei ole kaupallinen yhteistyö, vaan rehellinen arvio kurssin sisällöstä osallistujan näkökulmasta.

Selviytyminen luonnossa 1

Toukokuun viimeisenä viikonloppuna 2025 pakkasin etukäteen lähetetyn pakkauslistan mukaiset tavarat rinkkaan ja lähdin ajelemaan kohti Jyväskylää, jossa kolme ensimmäistä viikonloppukoulutusta järjestettäisiin. Matkan varrelta kyytiin nappasin samalle kurssille suuntaavat Pasin ja Sallan ja oli kiva jo menomatkalla tutustua uusiin kurssikavereihin.

Ensimmäinen mielikuva kurssipaikalle saapumisesta olivat hyttyset! Elimme toukokuun loppua ja miten olin taas talven aikana saattanut unohtaa näiden verenimijöiden ärsyttävyyden. Onneksi mukaan otettaviin varusteisiin kuului hyttysverkko, jonka sujautinkin heti päähäni.

Kokoonnuimme mökkiin aloittamaan kurssia. Alkuun pidimme esittelykierroksen, jossa heti ihastuin siihen, että kaikki työasiat jätettiin kurssin ulkopuolelle, eikä kukaan esittäytynyt työminän kautta, vaan luontosuhteen kautta tai miten kukakin esittelynsä halusi hoitaa. Kaikkia tietenkin yhdisti kiinnostus luonnossa liikkumiseen ja uusien selviytymistaitojen oppiminen. Osallistujia oli yhteensä kymmenen.

Petteri, kurssin vetäjä, kertoi esittelyiden jälkeen, mitä viikonlopun aikana tapahtuu. Luvassa olisi hätämajoitteen tekoa, tulen tekeminen moderneilla tuluksilla, tulenteko märistä puista, veden löytäminen, selviytymisen psykologiaa, hätämerkit ja ensiapua. Esittelyn jälkeen aloitimme heti käytännön harjoittelun ja painuimme tavaroidemme kanssa metsään.

Osa asioista oli tuttua eräopaskoulusta, mutta opin valtavasti myös uusia asioita. Hätämajoitteen teko avaruuslakanasta oli itselle täysin uusi asia ja samoin sain todella hyviä (ja toimivia!) vinkkejä tulentekoon. Modernit tulukset eli kipinäpuikko olivat koulun kautta tutut ja niillä tulen sytyttäminen sujui hyvin. Uutena asiana tuli se, miten hyvin myös tuoreen ja kostean tuohen saa syttymään.

Jakauduimme neljän hengen ryhmiin ja ensimmäisen illan tehtävänä oli rakentaa hätämajoitteet sekä kerätä yön aikana käytettävä puuaines ja saada tulet syttymään. Ilta alkoi jo hämärtymään ennen kuin olimme viimein valmiita ja hetki, jolloin tulet sytytettiin, tuntui lähes juhlalliselta tai jopa rituaalilta. Olimme rakentaneet ohjeiden mukaisesti ryhmäni kanssa nuotion kolmelle sivulle avaruuslakanasta laavut ja ideana oli, että kolme henkilöä saisi nukkua ja yksi olisi aina vuorollaan kipinävahtina ja puun lisääjänä. Testailimme kaikki rakentamamme laavut läpi ja huomasimme, miten maanmuodot vaikuttivat makuupaikan mukavuuteen. Pehmeä sammalmätäs, joka muotoutui kehon mukaisesti oli kuin prinsessan peti ja vastakohtana taas makuupaikka, jonka keskellä oli puun juuri tai kivi, jonka ympärille piti yrittää asetella ruumiinosansa siihen malliin, että nukkuminen olisi edes jotenkin mahdollista.

Söimme iltapalaa ja päätimme kipinävuoroista. Oma vuoroni olisi vasta aamuyöstä. Asettauduin makaamaan laavun alle ja heti huomasin, miten paljon nuotio lämmittää. Ulkovaatteideni päällä oli sadeasu, sillä pientä sadetta oli luvattu yölle. Välillä tuskailin kuumuuden kanssa, välillä vaan hihkuin onnesta, miten ihanaa tulen ääressä makoilu on ja miten en millään raaski käydä nukkumaan. Oli todella turvallinen olo. Ehkä mieleeni tuli lapsuusmuistot mökiltä, hetket ennen nukkumaanmenoa, kun tuli ritisi takassa ja kodikas lämpö ja turvallisuudentunne ympäröi pienen nukkujan. Nyt en ollut enää lapsi ja makasin sammalen päällä ilman peittoja ja tyynyjä onnellinen hymy huulillani. Jotain samaa tässä oli.

Totesin aika pian, että nuotion aiheuttama kuumuus oli paremmin siedettävissä kääntämällä selkä tulta kohden. Olisin tietenkin voinut myös vähentää vaatteitani, mutta sadeasu tuntui mukavalta rymyvaatetukselta sammalen päällä nukkumiseen. Laavun alla oleva sammalpeite kuivui tulen lämmöstä todella nopeasti, joten millään kostealla alustalla ei tarvinnut maata. Maa oli kylmä, mutta tuli lämmitti ja avaruuspeite heijasti lämpöä nukkujaa kohden. En nukkunut mitään pitkiä pätkiä, mutta torkahtelin ja näin jopa untakin. Kipinävuorojen takia laavupaikat vaihtuivat ja kaikki pääsivät testaamaan sekä ne huonot että hyvät sammalmättäät käytännössä.

Omalla vuorollani kipinävahtina olo oli tyyni ja onnellinen, mutta tunsin itseni toimeliaaksi. Keräilin lähiympäristöstä vielä lisää pienempiä puita nuotioon ja yritin liikkua hiljaa. Aika kului nopeasti tulesta huolta pitäessä ja katsellessa muiden unta. Yhtäkkiä olin muuttunut lapsesta aikuiseksi, jolla oli vastuu kannettavana. Toukokuun yö ei ollut pimeä, vaan enemmänkin hämärä. Käki kukkui ja välillä pieni sade ropisi avaruuslakanoihin. Aamu valkeni ja kaikki alkoivat pikkuhiljaa heräilemään. Kaikki ryhmäläiset olivat saaneet edes vähän nukuttua ja kokemus oli varovaisen positiivinen, osalle (minulle) suorastaan maaginen ja päätin jo heti aamulla, että haluan viettää myös seuraavan yön tulilla, jos se vain on mahdollista.

Kokoonnuimme mökille aamupalalle ja vaihdoimme kokemuksia yöstä. Kävimme alkuun läpi teoriaa ja lähdimme harjoittelemaan muunmuassa suunnistusta. Päivä kului nopeasti, mutta rennosti erilaisia harjoituksia läpikäyden. Veden keräämisestä jäi erityisesti mieleen rahkasammal, josta puristin itselleni teevedet ja olin tästä toimituksesta aivan haltioissani. Auringosta suunnistamista olimme käyneet eräopaskoulussa läpi suusanallisesti, mutta nyt pääsimme sitä todenteolla harjoittelemaan. Ja myös kompassin käytön kertaaminen tuntui olevan taas tarpeen.

Illalla lämmitimme saunan ja kävimme uimassa. Oli mukavaa ja rentoa. Olin päivän aikana kerännyt pienen porukan kasaan ja Petterin luvalla saimme lähteä seuraavaksikin yöksi metsään nukkumaan. Suurin osa muista osallistujista valitsi toiseksi yöksi tarjolla olleen mökkimajoituksen tai oman majoitteen.

Toinen yö sujui jo lähes rutiinilla. Vaikka kaikkia painoi hieman edellisen yön vähiin jääneet unet, valvoimme myöhään kertoen kaikenlaisia reissutarinoita, joista olisi voinut rupatella vaikka koko yön. Taisin nukkua toisena yönä hieman vähemmän kuin ensimmäisenä ja aamulla olo oli hieman hutera. Innolla kuitenkin olin valmis taas uuteen koulutuspäivään. Annoimme tulen hiipua, purimme leirin ja peitimme nuotiopaikan sammalmatolla, joka oli leiriä pystyttäessä kääritty rullalle odottamaan takaisin paikalleen siirtämistä.

Sunnuntain ohjelmassa oli lisää suunnistusharjoituksia sekä hätämerkkien tekoa. Tästä päivästä jäi mieleen puun varsista tehty korkea tripodi, jonne oksien haarakohtaan kasattiin tuohta ja tuoretta havua. Ideana oli se, että hätätilanteessa hätämerkki rakennettaisiin valmiiksi ja lentokoneen ääntä kuullessa se sytytettäisiin. Rakensimme pellon reunaan ryhmissä kolme eri merkkitulta ja olipas se juhlallista sytyttää ne samanaikaisesti. Erityisen kiinnostavaa ja opettavaista oli nähdä tulet ja muut maahan rakennetut hätämerkit yläilmoista katsottuna, sillä Petteri kuvasi merkkejä dronella.

Tällä kurssilla muodostin tuleen aivan uuden suhteen. Ymmärsin sen elintärkeän roolin lämmittäjänä, kuivattajana ja desinfioijana. Kaikki tavallaan ihan itsestäänselviä asioita, mutta joskus nekin on tajuttava vasta käytännön kautta.

Lopettelimme kurssin iltapäivällä ja suuntasimme Pasin ja Sallan kanssa Jämsän Heseen puimaan vielä viikonlopun antia. Kaikki kolme pystyimme jakamaan samat tunnelmat siitä, miten mielenkiintoinen, opettavainen, kiva ja monipuolinen viikonloppu oli ollut. Onneksi kakkoskurssi olisi jo muutaman viikon päästä.

Selviytyminen luonnossa 2

Pari viikkoa vierähti ja olin kurssien välissä vaeltamassa Ruotsissa Höga Kusten -vaellusreitin ja palasin reissusta samana aamuna, kun kurssi taas alkoi. Ilokseni toisella kurssilla osa osallistujista oli tuttuja ensimmäiseltä kurssilta. Kaikki osallistujat olivat tietenkin mukavia, mutta huomasin turvautuvani tuttuihin ihmisiin. Esittelyiden jälkeen perjantai-ilta lähti vauhdikkaasti liikkeelle, kun painuimme taas metsään rakentamaan hätämajoitteita. Ensimmäisenä kuitenkin harjoittelimme tulentekoa perinteisillä tuluksilla ja sekös vasta oli hienoa. Perinteiset tulukset olivat itselleni täydellisen uusi asia. Metallisella karkulla iskettiin piikiveä ja kipinän avulla pieni kangaspala, lunttu, nappasi kipinän ja muodosti kydyn. Kytevä lunttu laitettiin katajan niinestä hierottuun palloon, joka käärittiin kevyesti oksan haaraan taiteltuun koivun tuoheen. Sitten puhaltelemaan pitkiä ja rauhallisia henkäyksiä ja noin kymmenennellä puhalluksella oma viritykseni otti kunnolla tulta alleen ja syttyi palamaan. Ja ah, niin hieno tunne! Tunsi tekevänsä jotain ikiaikaisen hienoa ja tärkeää, jota ei ihan kuka tahansa saisi kokea. Tätä saimme harjoitella vielä uudelleen myöhemmin sytyttäessämme nuotiota yöpymistä varten.

Tällä kertaa yöpymisharjoitus tehtiin pareittain. Parinani oli Aino, joka kuvasi kokemuksiaan Youtube-videota varten. Valittuamme paikan leirillemme, aloitimme puiden keräämisen ja hätämajoitteiden teon. Nyt kun meitä oli vain kaksi, puun keräämisessä oli vielä suurempi työ, sillä tarkoitus oli kerätä kaikki yön aikana kuluva puuaines valmiiksi. Oli jo hämärää, ennen kuin pääsimme kokeilemaan nuotion sytyttämistä perinteisillä tuluksilla. Se sujui erinomaisen hyvin ja oli hienoa päästä sytyttämään kunnon tulet tällä tekniikalla.

Mietimme hetken, jaammeko vuorot vai nukummeko molemmat, ja se, kumpi herää ensimmäisenä, lisää puita. Päädyimme kuitenkin vuoroihin, koska vähän jännitettiin tulen leviämistä kuivaa sammalta pitkin. Nukuin tällä kertaa hyvin vähän, jostain syystä uni ei tullut ja pää oli hieman kipeä. Yöllä istuskelin tulen äärellä kuuntelemassa yön lintuja ja katselin avaruuslakanalaavun alle käpertynyttä Ainoa, joka muistutti pientä keijukaista sammalmättäällä. Hyräilin Päivänsädettä ja menninkäistä ja odottelin aamun sarastusta. Aurinko nousi jo kolmen-neljän maissa ja kahdeksan aikaan aamulla saimme palata takaisin mökille.

Aloitimme lauantain teorialla ja oli hieman vaikeaa pysyä hereillä. Aloitimme aamulla myös kahdentoista tunnin paaston. Puhuimme luonnonmuonasta sekä paastoamiseen liittyvistä asioista. Iltapäivällä siirryimme ulos ja muut aloittivat kalankäsittelyharjoitukset. Itse en käytä eläinperäisiä ruokia ja materiaalejakin vältän parhaani mukaan, joten skippasin kalastamiseen liittyvät asiat ja puuhailin muita juttuja. Tämä oli myös yksi kriteeri valintapäätökselleni koskien kurssille osallistumista, sillä jo nettisivuilla oli lohdullinen lause: “Läpäistäksesi koulutuksen sinun ei tarvitse tappaa tai syödä eläimiä”. Tämän asian huomioimista ja ääneen sanomista arvostan todella paljon.

Iltaa kohden ruoka alkoi jo pyörimään mielessä. Teimme harjoituksen hätäpaarien rakentamisesta ja kiskoimme muutamia potilaita pitkin mökkitietä. Ennen ruokailun aloittamista kävimme taas saunomassa ja uimassa, mutta pieni energiavaje ja ennen kaikkea väsymys teki kaikesta vähän hidasta ja kankeaa. Ja sitten saunan jälkeen laskeskelimme minuutteja, että pääsimme upottamaan hampaamme omiin herkkueväisiin. Hyvältä maistui ja täydellä mahalla univajeessa ei unen tuloa tarvinnut kauaa houkutella. Edellisestä viikonlopusta poiketen nukuin toisen yön mukavasti mökissä.

Sunnuntaina oli edessä jännät harjoitukset, jota kaikki odottivat. Lähdimme suolle, jossa harjoittelimme suolla liikkumista, rinkan kanssa uimista ja ennen kaikkea kaikkien odottamaa suosta pelastautumista. Petteri esitteli meille tekniikan ja sitten vuorollaan pääsimme upottautumaan suonsilmään. Suo tuntui jännältä. Se ei ollut vettä, vaan kiinteää massaa, joka puristi kevyesti raajoja. Suossa ei ollut pohjaa, joten tavallaan lilluit sellaisessa hämmentävässä välitilassa. Massa oli niin paksua, että suossa ei pystynyt kävelemään tai liikuttelemaan jalkoja sivusuunnassa. Suo ei yllättäen myöskään mielikuvista poiketen mitenkään imenyt ihmistä sinne, vaan jos oli paikallaan, ei todellakaan vajonnut mihinkään. Ja kyllä sieltä suosta ylös pääsi, kukaan kurssilaisista ei sinne jäänyt. Suosta pelastautuminen oli yksi kurssin teemoista, joka kiinnosti eniten ja olen iloinen, että sitä on päässyt nyt valvotusti harjoittelemaan. Suot eivät enää jännitä, koska mitään syytä siihen ei ole.

Suoharjoitusten jälkeen kävimme harjoittelemassa virtaavan veden ylitystä, johon lisähaastetta antoi se, että harjoitus tehtiin paljain jaloin. Pohjan kivet tuntuivat todella teräviltä, mutta kuten muistakin harjoituksista, tästäkin jäi monta hyvää vinkkiä käteen.

Kurssiviikonloppu tuli päätökseen ja suuntasimme taas Pasin ja Sallan kanssa jo tuttuun tapaan Jämsän Heseen jakamaan kokemuksia. Heistä kumpikaan ei päässyt osallistumaan seuraavalle 3-kurssille, mutta molemmista sain onneksi hyvät kaverit, joiden kanssa tiet vielä varmasti tulevaisuudessa kohtaavat.

Selviytyminen luonnossa 3


Tällä kertaa ajelin koulutukseen edellisistä kursseista poiketen yksin. Kaikki eivät tosiaan suorita koulutuspolkua välttämättä samanlaiseen putkeen, mitä itse tein, vaan kolmoskurssille osallistuneista muut olivat käyneet 1- ja 2-kurssit jo edellisen vuoden syksynä. Esittelyiden jälkeen siirryimme ulos ja tällä kertaa panokset alkoivat huomattavasti kovenemaan. Kävimme läpi tulen siirtämistä kääpien avulla ja idea oli, että jokainen voisi siirtää tulen omalle leiripaikalleen. Tuttuun tapaan ensimmäinen yö oli taas hätämajoituksessa, mutta tällä kertaa leirissä oltaisiin ypöyksin ja vielä lisämausteena: läpimärkänä. Ennen kuin pääsimme pystyttämään leiriämme, Petteri kaatoi kastelukannulla kylmää vettä päällemme sillä idealla, että yön aikana meidän piti saada vaatteemme ja kenkämme kuivaksi. Illan aikana aloitimme myös 24 tunnin luonnonmuonapaaston.

Tiesin, että puun keräämisessä menisi nyt paljon aikaa ja aloitin tarmokkaasti työt. Olin löytänyt kivan leiripaikan isojen kivien välistä ja sain avaruuslakanasta rakennetun hätämajoitteen nopeasti pystyyn. Keräsin maapuiden lisäksi risuja ja tuohta nuotion sytyttämistä varten. Oma kääpäni oli päässyt sammumaan matkalla leiriin, joten jouduin hakemaan tulen naapurileiristä. Onnistuin omasta mielestäni hyvin nuotion teossa, mutta niin kuin aiempinakin viikonloppuina, oli vaikea asettua nukkumaan. Tällä kertaa juttuseuran puute kuitenkin vaikutti siihen, että makuulle tuli hakeuduttua aiemmin ja lopulta sain nukuttua yön aikana ihan kiitettävästi. Uni oli kuitenkin koiranunta, sillä tulen läsnäolo tunkeutui alitajuntaan. Välillä raotin silmiäni ja varmistin, että nuotiossa on kaikki hyvin, välillä piti nousta ylös lisäämään puuta. Märät vaatteeni kuivivat hyvin jo alkuillasta kerätessäni nuotiopuuta, saappaat kuivuivat mukavasti yön aikana.

Aamun tullen jokainen kömpi leiristään takaisin mökille ja paaston takia aamupalaa ei nautittu, vaan hyppäsimme suoraan päivän ohjelmaan. Lauantain ohjelmassa oli tuliporan tekoa ja saimme asiaan vihkiytyneen ammattilaisen paikalle sitä meille opettamaan. Haimme lähimetsästä tarvikkeet ja puukon kanssa veistimme alustan ja puupalikan, rakensimme jousen ja tutustuimme tuliporan tekniikkaan. Lopuksi pääsimme tietenkin testaamaan tekeleitämme ja kaikki muut onnistuivat saamaan aikaiseksi kydyn, mutta minä onneton en. Veivasin jousta kaikin voimin ja sain kyllä savua aikaiseksi, mutta en valitettavasti päässyt siihen vaiheeseen, että lämpöä olisi kehittynyt riittävästi. Tunsin itseni epäonnistuneeksi ja surkeaksi, mutta päätin jatkaa seuraavana päivänä harjoittelemista.

Iltapäivä kului luonnonruuan etsimisessä ja pääsimme valmistamaan myös pettuleipää. Sen verran pääsimme luistamaan paastossa, että saimme pettuleipää varten pienen määrän ruisjauhoja. Kävimme keräämässä männyn kuoren alta nilaa (huom! vain maanomistajan luvalla), joka kuivatettiin nuotiolla rapeaksi. Pettu murusteltiin ja hakattiin pussissa pieneksi palasiksi ja siivilöitiin, jotta lopputulos oli jauhoa muistuttavaa ainesta. Yhdessä veden, suolan ja ruisjauhon kanssa taikinasta tehtiin leipäsiä, jotka kypsennettiin nuotiolla. Lopputulos oli yllättävän hyvä, ainakin siinä olotilassa, kun edellisestä syömisestä oli kulunut jo 20 tuntia. Pettuleivän kanssa söimme muunmuassa koivunlehtiä, ketunleipää, maitohorsmaa ynnä muita luonnonkasveja.

Tuttuun tapaan illalla oli luvassa saunomista ja uintia sekä tietenkin paaston jälkeistä syömistä. 24 tuntia oli kulunut yllättävän helposti, mutta kyllä mielessä jo tässä vaiheessa kummitteli, että miten ihmeessä sitä selviää loppukokeessa kokonaisen viikon ilman ruokaa. 3-kurssin osallistujista yhtä lukuunottamatta kaikki olivat suuntaamassa loppukokeeseen ja olikin kiva tutustua kanssaselviytyjiin jo etukäteen.

Nukuin tälläkin kertaa toisen yön mukavasti mökissä ja nukutti kyllä todella hyvin. Seuraavana aamuna kertailimme edellisten kurssien oppeja ja pääsin vielä hinkkaamaan tuliporaa. Kaikista ponnisteluista huolimatta en vieläkään onnistunut hommassa ja pettymys oli suuri. En vain yksinkertaisesti saanut painettua puukapulaa niin vakaasti kiinni alustaan, että lämpöä olisi syntynyt riittävästi. Rakentelimme sunnuntain aikana myös pajusta kantolaitteen, johon voisi ripustaa jotain roikkumaan.

Viikonlopun aikana yritimme tietenkin udella Petteriltä kaikkea loppukokeeseen liittyvää, mutta vastaukseksi saimme vain myhäilyä. Loppukoe olisi seuraava koitos, joka mietitytti jo nyt, vaikka siihen olisi vielä puolitoista kuukautta aikaa. Kolmen kurssin jälkeen meillä pitäisi olla hallussa kaikki tarvittava oppi, mitä loppukokeessa vaadittaisiin ja ainakin itsellä oli niiden suhteen levollinen mieli. Onneksi tulipora ei tulisi kuulumaan loppukokeessa tarvittaviin taitoihin, joten sen suhteen saatoin huokaista helpotuksesta.

Viimeinen koulutusviikonloppu tuli päätökseen ja haikein mielin heitin hyvästit jo tutuksi tulleelle kurssimökille. Kurssiviikonloput olivat olleet todella mielenkiintoisia ja mukavia sekä kaikki kursseille osallistuneet tyypit aivan mahtavia.

Loppukoe


Loppukokeen ideana on, että osallistujat viettävät viikon erämaassa ikäänkuin selviytymissimulaatiossa. Osallistujat viedään silmät sidottuna helikopterilla keskelle erämaata ja lähtötilanteessa varusteena on pelkkä puukko. Koe voi päättyä kolmella tavalla: keskeytykseen, hylkäämiseen tai läpäisemiseen.

Oikeastaan vasta viimeisellä viikolla ennen koetta mieleeni alkoi hiipimään epäily, että mitähän hittoa olen nyt oikeastaan menossa tekemään. Jännitys kuitenkin laantui, kun tarvittavat tavarat oli pakattu ja matka kohti pohjoista pääsi alkamaan. Ensimmäinen yö vietettiin majoituksessa. Kävimme tavaroita ja kokeen kulkua läpi ja oli kiva päästä jakamaan ajatuksia muiden osallistujien kanssa.

Kirjoitin someeni loppukokeen jälkeen muunmuassa seuraavasti:
“Vaitiolovelvollisuuden takia en voi kertoa viikon kulusta sen enempää, mutta se oli yksinkertaistettuna kurjuuden maksimointia: märkää, kylmää, nälkää, yksinäisyyttä, unettomuutta ja fyysistä rasitusta. Myös kovat ukkoskuurot ja miljoonat purevat ötökät aiheuttivat omat haasteensa, pelkonsa ja kiukkunsa. En ole ikinä ollut noin pitkää jaksoa ilman ruokaa (söin muutamia kourallisia marjoja päivässä) ja niin kuin arvata saattaa, se aiheutti fyysistä heikkoutta ja aivojen hitautta. Päällimmäisenä ajatuksena olikin vain selviytyminen. Olin paikoin niin heikossa kunnossa, että pystyin vain konttaamalla lisäämään puita nuotioon ja kun tunturin lakea noustessa sateessa, tuulessa ja sumussa litimärkänä kylmästä väristen, itkeä tihrustaen ja läheisiäni ikävöiden laitoin vain jalkaa toisen eteen, tuli tottakai mietittyä, että miksi kukaan haluaa tehdä tällaista vapaaehtoisesti.

Mutta selvisin. Lähdin koulutukseen haastamaan itseäni ja sitä sain, mitä tilasin. En ikinä omatoimisesti ajaisi itseäni tuollaiseen tilaan, mutta se on monella tapaa hyvin opettavaista. Vaikka retkilläni eksyisin, loukkaantuisin tai joutuisin vaativiin sääolosuhteisiin, olisin nyt valmistautuneempi. Alan hahmottamaan omia jaksamisen rajojani ja joka kerta myös yllätyn, miten pitkälle niitä voi venyttää.”

Loppukoe oli vaikuttava ja todella mieleenpainuva elämys. Muiden osallistujien kanssa tuli tietenkin luotua erityinen yhteys, sillä kukaan muu ei pystyisi ymmärtämään kaikkia viikon aikana läpikäytyjä olotiloja ja kokemuksia. Opin itsestäni paljon ja tunnen muutamien viikkojen jälkeen edelleen käyväni asioita läpi päässäni. Loppukoe ei ole pelkkää selviytymistä, vaan myös matkan varrella oppimista ja ennen kaikkea matka itseen. Loppukokeen jälkeen olen tuntenut tyhjyyttä ja tunnen olevani uuden äärellä. Mitä seuraavaksi, millaisia vaelluksia haluan tulevaisuudessa tehdä, mitkä on jatkossa ne asiat, joista saan samanlaisia kiksejä vai saanko enää mistään?

Yhteenveto

Pidin kaikista kursseista todella paljon ja voin lämpimästi suositella niitä kaikille luonnossa liikkujille sekä muille selviytymisestä kiinnostuneille. Useat kurssilla opetellut taidot olisi mielestäni varsinkin eräoppaille jopa pakollisia, monet taidot yleishyödyllisiä ihan kaikille. Tulenteko, puukon käsittely ja suunnistaminen toivat ainakin omiin aiempiin oppeihin uusia ulottuvuuksia ja osaan arvostaa näitä taitoja entistä enemmän. En ala luettelemaan tähän kaikkea, mitä opin, sillä en halua spoilata myöskään liikaa kurssien sisältöä.

Petteri opettajana on empaattinen, rauhallinen ja asiallinen, mutta myös samalla ihanan rento. Opetus on luontevaa ja asiapitoista, eivätkä jutut suistu liikaa sivuraiteille. Keskustelu on sallittua ja kysymysten esittäminen helppoa ja toivottua. Kurssipaikka on tarkoituksenmukainen ja ryhmäkoko mielestäni sopiva. En keksi kursseista mitään huonoa sanottavaa, paitsi sen, että voi kun niitä olisi lisää! Itsehän voisin viettää vaikka ikuisesti joka toisen viikonlopun Jyväskylässä opettelemassa kaikenlaista vastaavaa.

Se on hassua, miten paikkaan, ryhmäläisiin ja kaikkeen kiintyy niin kovasti. On vaikea päästää irti, kun on kokenut niin paljon kaikkea. Enpä olisi uskonut silloin ilmoittautumisvaiheessa, minkälaisia sivuvaikutuksia kurssilla olisi. Tarkoitan nyt tällä sitä, miten paljon koetut asiat pyörivät päässä ja miten yhtäkkiä koko luonnossa liikkumisen näkee ihan toisenlaisessa valossa. Tämä on kuitenkin oma kokemukseni ja en ole varma, kokevatko muut asiat näin. Ehkä tämä kaikki kertoo kuitenkin siitä, miten antoisa kurssikokonaisuus itselleni oli. Kuuntelin, opin, tein ja ennen kaikkea selviydyin.

Piian pisteet: 6/5 eli super!

“Jos ikinä olet miettinyt selviytymistaitoja luonnossa ja haluaisit oppia niistä lisää, mene näille kursseille. Loppukokeen jälkeen kävelet erämaasta ulos uutena ihmisenä.”

Kursseista voit lukea lisää Wild Adventures Northin nettisivuilta:
https://www.wildadventuresnorth.fi/

2-kurssille osallistuneen Ainon Youtube-video:
https://www.youtube.com/watch?v=b8RcNjTfo4Q