Yksi tavoitteistani on ollut käydä kaikissa Ruotsin kansallispuistoissa ja sen takia sisällytin kaksi naapurimaan puistoa vuoden 2025 vaelluksiini. Kesäkuussa vaelsin Höga Kustenleden -reitin, joka kulki Skuleskogenin kansallispuiston läpi, nyt elokuun vaelluksella oli tarkoitus tehdä viikon vaellus Mudduksessa.

Olin vielä samalla reissulla pohjoisessa käytyäni ensin selviytymiskoulutuksen loppukokeessa. Olin pitänyt pari lepopäivää, mutta elimistö ja mieli olivat vielä hieman palautumistilassa. Loppukokeesta inspiroituneena päätin lähteä Mudduksessa seikkailemaan sekä merkityille poluille, mutta erityisesti myös polkujen ulkopuolelle.

Muddus on maastoltaan pääosin suota ja metsää, mukaan lukien muutamat loivat tunturinyppylät sekä eteläosan kallioisemmat ja jylhemmät nähtävyydet, Måskosgårssån kuru ja vesiputous Muddusfallet. Tästä puistosta tuli ehkä vähän mieleen Pyhä-Luoston kansallispuisto, joka onkin lähes samalla korkeudella Mudduksen kanssa. Leiriytyminen Mudduksessa on sallittua missä vain, toki merkityillä reiteillä suositaan nuotiopaikkojen ja tupien läheisyyttä. Mudduksen koko on noin 50 000 hehtaaria, jääden kuitenkin 3-4 kertaa pienemmäksi Padjelantan, Sarekin ja Stora Sjäfalletin puistojen kokoon verrattuna. Veikkaan, että Muddus on myös rauhallisempi, sillä pohjoisen kuuluisammat ja vielä näyttävämmät puistot, kuten Abisko, vetävät enemmän porukkaa.

Tälle reissulle oli tarkoitus lähteä alunperin kaverin kanssa, mutta peruutuksen takia olin liikenteessä taas yksinäni. Ajelin Ruotsin puolelle lauantai-iltana ja käväisin iltakävelyllä Jällivaaran ja Mudduksen väliin jäävällä Dundretin huipulla, jonne pääsi ajamaan autolla. Ihailin laakeita tunturimaisemia auringon laskiessa horisonttiin. Pähkäilin samalla, mistä aloittaisin vaellukseni Mudduksessa ja päätin ajaa yöksi parkkiin puiston pohjoisosaan, josta pääsisin heti aamulla tutustumaan lyhyeen luontopolkuun, joka veisi Oarjemus Stubbán huipulle. Varsinaista parkkipaikkaa ei pohjoisosassa ollut, eikä edes kunnon viittaa sinne, vain Porjusvägeniltä kääntyvä huomaamaton, mutta leveähkö hiekkatie.

Ensimmäinen vaelluspäivä – sumuinen huippu ja alkukankeutta (n. 9 km)

Nukuin hyvät unet autossa ja yön aikana kypsyi myös päätös aloittaa vaellus nimenomaan pohjoisesta ja kulkea poluttoman puistonosan läpi kohti etelän merkittyjä polkuja ja nähtävyyksiä. Puiston keskiosassa oli autiotupa, jonne ei mennyt polkuja ja siellä yöpyminen kiinnosti kovasti. Ajattelin, että viikko riittäisi täyden ympyrän tekemiseen puistossa ja palaisin lopuksi takaisin autolleni, mutta eihän ne suunnitelmat sitten toteutuneetkaan sellaisenaan.

Aamulla kuitenkin lähdin ensin kevyen päivärepun kanssa käymään Oarjemus Stubbán huipulla, jonne vei yhteen suuntaan noin reilun kilometrin mittainen pieni polku. Jo hetken käveltyäni huomasin, että aamuinen sumu peittää maisemaa ja huippu tulisi olemaan ummessa. Huipulle saavuttuani minua tervehti leikkisät tuulihaukat. Vaaleina siluetteina ne erottuivat sumuiselta taivaalta ja jäin ihastelemaan niiden kisailua. En ole varma oliko niitä kolme vai neljä, mutta ne olivat vähän väliä näkyvillä ja se oli oikeastaan syy, että jäin sumuiselle huipulle pidemmäksi aikaa. Ja onneksi jäin! Sumu alkoi pian rakoilemaan ja alleni avautui koko Mudduksen erämainen osuus. Suot, metsät ja pienet järvet täyttivät koko maiseman. Vietin huipulla melkein pari tuntia ihastellen upeita maisemia sekä taidokkaita lintuja, kunnes oli aika palata autolle ja aloittaa vaellus.

Autolla pakkasin rinkkani ja pohdiskelin kenkävalintaa. En ole mitään pidempiä vaelluksia tehnyt saappaissa, mutta soiden ja poluttomien osuuksien takia ne tuntuivat jostain syystä hyvältä valinnalta. Yleensä vaellan aina polkujuoksukengissä ja olen tottunut niiden vaihtelevaan märkyyteen, mutta myös nopeahkoon kuivumiseen. Selviytymisloppukokeessa jalat olivat märkänä joka päivä ja aiheuttivat osaltaan myös palelemista. Saappaatkin toki kostuvat hiestä, mutta ne ovat kuitenkin lämpimämmät. Kaksia kenkiä en mukanani raahaisi, joten päätin nyt ottaa saappaat testiin. Rinkasta tuli taas liian painava. Matkalaukkupuntari ei ollut tällä kertaa mukana, mutta veikkaan lähtöpainon olleen noin 18 kg. Ehkä edellisen viikon syömättömyys johti siihen, että halusin ottaa erityisen paljon esimerkiksi herkkuja mukaan. Vielä viimeisenä autolta lähtiessäni raapaisin eväskassista rinkkaani lähes kilon edestä karkkia ja patukoita.

Selviytymiskoulutus oli opettanut minut vihdoin suunnistamaan siten, että luotin kompassin käyttöön sataprosenttisesti. Lähdin kompassisuunnalla kohti etelää, jotta löytäisin puiston pohjoisosan läpi kulkevan Rallarstigenin, joka on Jällivaaran ja Porjuksen välillä kulkeva vanha kulkureitti. Metsikkö oli ryteikköistä ja väistelin puita sekä sammalpeitteisiä kiviä aiemmin kiipeämäni Oarjemus Stubbán alarinteellä. Hyttysiä oli paljon, sukat rullautuivat saappaissa, rinkka tuntui painavalta ja huomasin ärtyväni, vaikka tämän pitäisi olla parasta vapaa-aikaa ikinä. Parin kilometrin matka polulle tuntui iäisyydeltä ja välillä oli pakko tarkistaa puhelimesta, että miten kaukana se polku nyt oikein on. Tätäkö nyt halusin poluttomilta seikkailuiltani, ähellystä, hikoilua ja hidasta etenemistä? Päätin jo mielessäni, että tämä oli virhe, kunnes yhtäkkiä polku tupsahti eteeni. Se olikin aika mitätön polku, melkein muistutti vain peurojen kulkemaa reittiä. Tarkisitin kuitenkin sijaintini ja kyllä vain, tämä se oli. Polkukaan ei ollut kauhean nopea kuljettava ja jonkun matkaa kuljettuani kohti lounasta, alkoi satamaan. Päätin pitää evästauon ja kaivoin sadeviittani rinkasta ja levitin sen sekä itseni, että rinkan päälle. Oli lämmin ja muistutin itseäni, että minulla ei ole mihinkään kiire ja voin oikeasti leiriytyä mihin vain ja milloin vain.

Olin paikallani aika pitkään ja en edes muista, mitä mietin niin tiiviisti. Sadekuuron loputtua jatkoin matkaa polkua pitkin verkkaisesti noin viitisen kilometriä ja aloin miettimään ensimmäistä yöpymispaikkaa. Paikoin maasto näytti helpommalta, metsä ei ollut niin tiheää ja aluskasvillisuus oli varvikkoa, melkein kuin puistoa. Olin päättänyt edetä kohti kansallispuiston länsireunassa sijaitsevaa Vuossmabuolljan huippua oikaisten suon poikki ja sieltä jatkaa matkaa kohti Arvidssonin autiotupaa. En kuitenkaan ehtisi Vuossmabuolljalle enää ensimmäisenä iltana ja minun oli löydettävä leiripaikkani jostain. Ihan vaan jostain. Niinpä jätin Rallarstigenin pari kilometriä ennen kansallispuiston länsirajaa ja lähdin kohti etelää. Maasto oli mukavampaa verrattuna aloitukseen. Se sisälsi jonkun verran korkeuseroja ja jyrkähkön nyppylän alapuolella näin pienen lammen ja päätin heti, että majoitun sen rannalle, jotta saisin samalla vesitankkaukset hoidettua. Mukanani oli Graylin Geopress -vedensuodatin, jonka itse asiassa tämänkin reissun aikana totesin aivan liian raskaaksi kantaa sekä käyttää.

Laskeuduin lammen rantaan ja havaitsin toisella puolen olevan hieman tasaisempaa. Kiersin lammen ja aloin virittämään sopiviin puihin riippumattoa ja tarppia sen päälle. Ilta saapui ja kevyt hämärä toi mukanaan lammelle usvaa. Oli tulossa kylmä yö. Oli hienoa olla omissa oloissaan, mutta usva toi mukanaan pienen aavemaisuuden. Söin iltaruuat, viestittelin vanhemmilleni olevani kunnossa ja kömmin riippariini. Yöllä en varsinaisesti palellut, mutta jouduin kiristelemään makuupussin suuta pienemmälle ja nukuin kuitenkin täydessä yövarustuksessani, johon kuuluu legginsit, kevyttoppahousut, ohuet sukat sekä villasukat, pitkähihainen paita, fleece, kevyttoppatakki ja pipo.

Toinen vaelluspäivä – suo-oja ja kasaan painuva riippari (n. 9 km)

Aamulla heräsin hyvillä mielin ja tein aamupuuron, jonka sekaan poimin mustikoita. Keräsin kamat kasaan ja tutkin karttaa. Suunnitelmani oli edetä sijainnistani melko suoraan kohti etelää ja Vuossmabuolljan huippua ja jatkaa sieltä matkaa kohti Arvidssonin tupaa. Alkumatkasta oikaisisin suon läpi, joka säästäisi minulta monta kilometriä vaihtoehtoiseen Rallarstigenin reittiin, jossa suo olisi kyllä kapeampi ja sen ylittäisi pitkokset ja silta.

Etenin kartan ja kompassin mukaan, mutta välillä käytin myös Naturkartan-sovellusta, josta vielä paremmin erotti maaston kasvillisuuden rajat. Lähellä suota metsä oli vaikeakulkuista ja ötököitä riitti. Saavuin suon laitaan ja ensivaikutelma oli, että hitaasti mutta varmasti pääsisin kyllä sen yli. Suolla oli saarekkeita, joissa osassa kasvoi puita tai oli muuta kasvustoa ja päätin käyttää niitä kiintopisteinäni. Jouduin kiertämään lampareita ja saarekkeet osoittautuivat aluskasvillisuuden takia todella vaikeakulkuisiksi. Kasvit takertuivat jalkoihin ja kasvillisuuden seasta oli mahdoton erottaa, mihin oli astumassa. Onneksi sauvoilla pystyi tunnustelemaan pinnan muotoja, mutta eteneminen oli tuskastuttavan hidasta.

Tulin noin puolitoista metriä leveän suo-ojan laitaan, jonka reunamilla oli erityisen hankalaa kasvustoa. En mitenkään pääsisi yli, vaan oli löydettävä kapeampi kohta. Katsoin taakseni ja arvioin edettyä matkaa ja katsoin eteeni, missä metsikön laita ja sen takana kohoava tunturi näkyi houkuttelevan lähellä, arviolta noin 300 metrin päässä.

Taiteilin suo-ojan sivua pitkin hitaasti eteenpäin ja aivan yhtäkkiä, humps! Kiinteä maa katosi jalkojeni alta täysin yllättäen ja tipahdin täydessä varustuksessa ojaan. Kasvuston alla oli ojan reunassa jonkunlainen syöpymä, joka oli täysin näkymätön. Vesi ei ollut kylmää, mutta oja oli niin syvä, että jalat eivät ylettäneet pohjaan. Heti ensimmäinen huomioni oli, että rinkka kelluttaa yllättävän hyvin. En tuntenut minkäänlaista paniikkia ja varmasti selviytymiskoulutuksesta oli ollut apua. Aloin miettimään rauhallisesti, missä järjestyksessä alan irtaantumaan tavaroistani. Roikuin käsilläni puuvartisissa pensaissa, sillä jaloilleni en saanut mistään tukea. Kaulassani oli kamera, kiikarit ja karttatasku ja heitin ne maalle ensimmäisenä. Sitten tajusin, että voi helvetti. Puhelimeni on vyölaukussa veden alla täysin suojaamattomana. Näin mielessäni itseni ylhäältäpäin lillumassa suo-ojassa poissa poluilta, eikä kukaan löytäisi minua moneen päivään täältä. Onneksi se ajatus vain tuli ja meni. Poistin vyölaukun ja heitin sen kiinteälle maalle. Rinkka oli liian painava yhdellä kädellä penkereelle nostettavaksi ja minun oli jätettävä se vain kellumaan. Oli aika äheltää itsensä ylös, mutta se ei ollut ihan helppoa. Märät vaatteet ja saappaat tekivät kaikesta vaikeaa ja varsinkin se, etten saanut jaloille mistään tukea. Olen onneksi tanssitaustani puolesta kuitenkin suhteellisen notkea ja sain viimein polveni reunan päälle samalla käsillä kasveista repien. Pääsin ylös ja ongin vaellussauvalla rinkan lähemmäksi ja nostin sen myös vedestä pois.

Hetken aikaa keräilin itseäni, että mitäs tässä oikein tapahtui. Tyhjensin saappaani vedestä ja kävin tavaroitani läpi. Minulla ei ollut kylmä, sillä aurinko lämmitti mukavasti. Puhelin onneksi näytti toimivan kasteesta huolimatta, mutta kamera oli kosteutta täynnä. Rinkka oli tietenkin läpimärkä ja painava, mutta tavarat sisällä oli suojattu kuivapussein ja käytän rinkan sisällä myös jätesäkkiä, joka suojaa makuupussin ja -alustan, joten niiden puolesta ei ollut hätää.

Siltä samalta seisomalta päätin hylätä suon ylityksen ja palata Rallarstigenille, jota pitkin pääsisin suon toiselle puolen. Ensin kuitenkin kävelin suolta pois kiinteämmälle maalle ja kuivattelin tunnin verran tavaroitani samalla eväitä mutustellen ja pohdiskellen tapahtunutta. En ollut noteerannut jostain syystä ojaa, vaikka se oli täysin selvästi karttaan merkattu. Piti siis ottaa oppia kantapään kautta ja käydä ojassa harjoittelemassa kartanlukutaitoja.

Rämmin kilometrin matkan takaisin polulle, jota pitkin pääsin ylittämään suon. Suo-oja oli ylityskohdassa oikeastaan jo joki, joka vielä leveni järveksi. Ylityskohdan toisella puolen oli pieni taukopaikka, jossa söin lounaan. Kello oli jo yllättävän paljon ja olin autuaasti kuvitellut eteneväni seuraavaksi yöksi tuvalle. Ei mitään toivoa. Päätin asettaa etapiksi Vuossmabuolljan huipun ja jäädä sinne yöksi.

Maasto oli märkää ja ylöspäin viettävä polku oli mutainen ja liukas. Totesin mielessäni, että Rallarstigen ei ole mikään suosittu reitti, sillä en ollut nähnyt yhtään ketään ja se oli niin kapea, että kulkijoita ei voinut olla paljoa. Minua harmitti edetä poispäin kansallispuistosta, mutta katsoin kartasta saavani polkua pitkin hyvän alun nousulle kohti Vuossmabuolljaa.

Vajaa pari kilometriä kuljettuani jätin polun taakseni ja suuntana oli nyt kaakko. Matkaa huipulle olisi noin viisi kilometriä. Paikoin metsä oli hidaskulkuista, paikoin puusto oli harvempaa ja eteneminen nopeampaa. Jonkun matkaa noustuani alkoi puiden takaa siintämään maisemia kauemmas ja se kohensi mielialaani. Hetkellisesti oli taas tosi hienoa olla täällä aivan omissa oloissa. Etenin kompassilla ja välillä varmistelin puhelimestani sijaintiani. Puiston virallisilla sivuilla sanottiin, että puhelimen kuuluvuus olisi vaillinaista, mutta toistaiseksi kenttää löytyi hyvin.

Kello taisi olla noin seitsemän, kun saavutin huipun. Sieltä oli ihan kivat maisemat, mutta huippu ei ollut niin korkea, että maisema olisi esteettömästi avautunut alleni. Huipulla kasvoi harvakseltaan pieniä koivuja ja maa oli sekä kivien että kasvuston peitossa. Riippumatolle sopivien puiden löytäminen kesti aikansa. Halusin nimenomaan maisemapaikan ja lopuksi löysin sopivalla etäisyydellä olevat ohuehkot koivut. Kaivoin riipparin säilytyspussista ja samalla tajusin sen olevan aivan läpimärkä. Riippari oli rinkan ulkopuolella kiinni ja se oli kyllä kuivapussin sisällä, mutta pussin suuaukossa ei ollut tarpeeksi kierroksia pitääkseen veden loitolla. Rinkka kellui ojassa sen verran monta minuuttia, että varmasti vesi oli löytänyt tiensä kaikkialle, mihin sen oli vain mahdollista mennä. Onneksi riippari on sellaista materiaalia, että tiesin sen kuivavan ripustettuna parin tunnin aikana. Ripustelin muutamia muitakin kosteiksi jääneitä vaatteita oksille kuivamaan ja tein ilta-askareeni. Tein pienen kävelylenkin huipulla, mutta hämärä alkoi jo painamaan päälle ja oli aika käydä nukkumaan.

Riippari oli lähes kuiva, mutta kiivetessäni sinne tajusin heti puiden olevan liian ohuita sen kannattamiseen. Takapuoleni mätkähti maassa olevaan kiveen ja hetken jo pelkäsin riippumaton kankaan menevän rikki. Tutkiskelin asentoani, voisinko nukkua näin. No en todellakaan! Enkä millään jaksaisi nyt hämärässä alkaa etsimään uutta leiripaikkaa. Ratkaisin ongelman siten, että viritin ylimääräisen narun kiinnityspuusta seuraavaan puuhun, joka esti varsinaista kiinnityspuuta taipumasta liikaa. Kömmin takaisin riippariini ja vaikka se oli enemmän banaanina kuin normaalisti, oli se kuitenkin siedettävä. Kuu oli kivunnut taivaalle ja hämärä pastellitaivas sekä avara maisema allani loi päivän uintireissusta huolimatta hyvää mieltä.

Kolmas vaelluspäivä – Arvidssons stuga (n. 8 km)

Hieman levottoman yön jälkeen oli taas aika pakata tavarat ja jatkaa matkaa. Aamuauringossa maisemat näyttivät tosi hienoilta, kaste kimmelsi lehdillä ja näytti siltä, että tänäänkin oli luvassa hyvää säätä. Suunnitelmani oli laskeutua alas kohti soita ja puikkelehtia niiden välistä sekä yli kohti Arvidssonin autiotupaa. Olin laskenut matkan olevan noin 8-9 kilometriä ja tässä maastossa se olisi ihan tarpeeksi sopiva päivämatka.

Laskeutuminen Vuossmabuolljalta sujui kohtuullisesti, alaspäin mentäessä kasvillisuus tiheni ja paikoin oli todella vaikeakulkuista metsää. Suot ja metsäkaistaleet muodostivat pirstaleisen palapelin ja mutkittelin siellä täällä etsien parasta paikkaa edetä. Välillä ajauduin liiaksi soiden lähelle ja siellä metsikkö oli kaikista pahinta, pahempaa kuin suolla eteneminen. Välillä niitä ei voinut välttää, vaan läpi oli mentävä. “Pääasia, että etenee” muodostui pian reissun motoksi ja pahoissa paikoissa hoin sitä jokaisella askeleella. Eteneminen oli kaiken kaikkiaan aika hidasta.

Olin jännittänyt muutamia soita ihan syystäkin edellisen päivän kastautumisen takia, mutta kaikki sujui niiden osalta hyvin. Jos siellä ei ollut ojia, niin kaikki oli kunnossa. Jossakin keskellä metsikköä söin lounaan ja mietin taas, että kukaan ei minua täältä löytäisi, jos minulle kävisi jotain. Mutta itse tiesin kuitenkin kokoajan, missä olin, en tuntenut oloani mitenkään hermostuneeksi tai pelokkaaksi, vaan ennemminkin rauhalliseksi ja itsevarmaksi. Välillä säikäytin metsoja lentoon, niitä näkyikin näissä maastoissa paljon. Toivoin näkeväni karhun, mutta koko reissullani en nähnyt niistä jälkeäkään. Hirven ja poron jälkiä oli jonkun verran, mutta itse eläimiä en onnistunut näkemään.

Iltapäivällä saavuin viimein joelle, jonka yli piti päästä. Onnekseni ylityspaikka oli helppo, vesi oli matalalla ja joen pystyi ylittämään kiviä pitkin kulkien. Ja olihan minulla saappaat jalassa. Se oli ensimmäinen kohta, jossa mielestäni oli jonkunlaista kulumaa maastossa, joka viittasi siihen, että täällä on joskus kulkenut joku muukin minun lisäkseni.

Tuvalle olisi enää reilu kilometri matkaa ja olo oli voitonriemuinen. Pahaa maastoa oli vielä jonkun verran edessä, mutta tupa oli jo niin lähellä, että varmasti onnistuisin sinne pääsemään. Maasto oli tosiaan välillä aikamoista ryteikköä kaikkia ötököitä unohtamatta ja olin hyvin hikinen. Ötököiden takia en halunnut pitää vain ohutta paitaa päällä, vaan pidin sitkeästi takkia yllä, koska se esti ötököiden pistot. Päässä oli pakko pitää kokoajan ötökkäverkkoa, mutta suojauksista huolimatta silti aina joku pääsi tuikkaamaan jonnekin.

Lähestyessäni mökkiä löysin polun ja voi, miten uskomattoman hyvältä se tuntuikaan. Tunsin olevani vähintäänkin joku tutkimusmatkailija, joka keskeltä korpea marssii selviytyjänä takaisin ihmisten pariin. No ihmisiä ei tosiaan ollut mailla eikä halmeilla ja vieraskirjaa lukiessani tajusin syynkin.

Mökin takakulma pilkisti pusikoiden takaa ja hymyillen kuljin kohti rakennusta. Avasin oven ja kurkistin sisään pieneen pimeään tupaan. Ikkuna oli peitetty luukulla ja jouduin puhelimen valossa katsastamaan mökin sisustan. Se vaikutti viihtyisältä ja mukavalta. Ennen taloksi asettumista kävelin suoraan järven rantaan, riisuin itseni ilkosilleni ja menin uimaan. Järvi oli kapea ja se oli metsän ympäröimä. Taustalla näkyi Vuossmabuolljan huippu ja tuntui hassulta, että olin sieltä tieni itsenäisesti tänne selvittänyt.

Uinnin jälkeen pesin joitakin vaatteitani järvessä ja asettelin ne narulle kuivumaan. Tupa oli lämmin, eikä ollut tarvetta tehdä tulia. Kukaan ei ollut sitä käyttänyt, mutta aurinkoiset ilmat olivat lämmittäneet sen mukavaksi. Askartelin ikkunaluukun auki, söin ja ihastelin erämaisia maisemia, jossa ei näkynyt mökkiä lukuunottamatta mitään ihmisen jälkiä. Oli täysin hiljaista ja järvi oli tyyni kuin peili. Lueskelin vieraskirjaa ja naurahdin ääneen tajutessani, että mökkiä ei käytännössä käytä kukaan kesäisin. Se on niin vaikean taipaleen takana, joten käyttäjät koostuvat käytännössä joko keväällä korkean veden aikaan vierailevista packcraft-melojista tai talvella hiihtäjistä. Ei kukaan hullu tänne patikoi! No ainakin olin varma, että takuulla saan viettää mökissä yön yksin.

Ilta oli erityisen ihana ja yksi reissun parhaista. Ihastuin mökkiin ja sitä ympäröivään maisemaan sekä samalla päätin, että palaan sinne ehdottomasti vielä joskus. Tutkin karttaa ja suunnittelin seuraavan päivän reittiä kohti etelää ja merkittyjä polkuja, johon oli oikeastaan vain kaksi huonoa vaihtoehtoa. Kiertää järvi joko itä- tai länsipuolta. Länsipuoli tarkoitti hieman takaisinpäin palaamista, pidempää reittiä ja suuren suon ylittämistä, itäpuolen maasto puolestaan näytti hieman vaikeammalta ja sisältäisi kolme joen ylitystä, mutta reitti olisi lyhyempi. Jos aikaa olisi ollut enemmän, olisin halunnut jäädä välipäiväksi mökille. Olin rehkinyt jo aika kovasti päästäkseni sinne ja kokonainen päivä pelkkää rämpimistä ei juuri nyt houkutellut. Jouduin jo tässä vaiheessa myös torppaamaan ajatukseni koko puiston ympäri käsittävästä vaelluksesta ja minun olisi lopetettava vaellukseni eteläiselle parkkipaikalle ja keksittävä joku kyyti sieltä pois. Mietin hetkellisesti jopa jonkunlaisen lautan rakentamista, jotta pääsisin siirtymään järveä pitkin merkittyjen reittien varrella olevalle tuvalle, mutta matka olisi useamman kilometrin ja se saattaisi päättyä ikävästi.

Ristiriitaiset ajatukset seuraavan päivän reittivalinnasta oli ainoa asia, joka häiritsi muuten niin täydellistä iltaa. Luin illan aikana koko vieraskirjan läpi ja kirjoitin sinne myös omat kokemukseni ja suunnitelmani. Yöllä heräsin sateen ropinaan, mutta tyytyväisenä käänsin vain kylkeäni.

Neljäs vaelluspäivä – puukon kadottaminen ja polun löytyminen (n. 12 km)

Aamulla päätin lähteä hyvissä ajoin matkaan, sillä pakkaamista mökkiyön jälkeen oli vähemmän. Yön aikana ajatukseni oli jalostunut siihen, että valitsin järven kiertämisen länsipuolelta. Siinä haasteena olisi iso suo ja lopussa toinen joen ylitys, mutta muuten se vaikutti pääosin metsämaastolta. Ensimmäinen joki oli jo edelliseltä päivältä tuttu, joten sitä ei tarvinnut jännittää.

Hieman harmitti lähteä väärään suuntaan, mutta lähdin mataan reippaasti ja pian olinkin taas yli tutun joen. Valitsin metsäkaistaleen, joka ulottui suolle mahdollisimman pitkälle ja lyhentäisi suolla kuljettavaa matkaa. Mutta niin kuin taas sain todeta, lähellä suota olevat metsät ovat kaikkein pahimpia ja jopa suo tuntui houkuttelevammalta vaihtoehdolta.

Saavuin suon laitaan ja arvioin mahdollisuuksiani. Ojia ei kartan mukaan pitänyt olla, joten minun pitäisi selvitä tästä. Lähdin matkaan ja yllätyksekseni suo olikin aika nopeakulkuinen. Ötökät jäivät myös pian taakse ja seurailin hirven jälkiä suhteellisen suoraa linjaa kohti vastapuolella näkyvää metsikköä. Pidin välillä taukoja ja huomasin, että kohta olin jo puolessa välissä ja pian myös saavutinkin “vastarannan”. Kulku hidastui merkittävästi puiden astuessa mukaan kuvioihin. Kaikkein pahinta ovat sellaiset heinätuppaat, joiden päällä yrittää kävellä, mutta silti aina valahtaa niiden väliin.

Tarkoituksenani oli löytää poroaita, jota seuraten voisin kulkea useamman kilometrin vailla tarvetta suunnistaa. Vanha poroaita tulikin vastaan, mutta ne olivat käytännössä vain jäänteet siitä. Aita oli maassa mutkalla ja maasto oli sen verran hankalaa, että päätin siirtyä korkeammalle ja syvemmälle metsään, jos vaikka kulku olisi siellä helpompaa. Alkuun se tuntuikin hyvältä valinnalta, mutta paikoin metsä muuttui taas rämeiseksi ja hankalaksi. Kartta ei antanut apua, siinä metsä oli metsä, vaikka todellisuus oli hyvinkin värikkäämpi vaihtoehdoiltaan.

Pitkä metsäsaareke oli muutaman tunnin kuluttua lähestymässä loppuaan ja päätin pitää lounastauon ennen viimeisiä haasteita, johon kuului leveähkön joen ylitys ja erilaista suomaastoa. Heitin rinkan pois selästä ja samaan aikaan tajusin hävittäneeni puukkoni. Vyö, jossa puukko oli ollut kiinni, repsotti auki ja puukkoa ei näkynyt missään. Jätin rinkan maahan ja kävelin takaisin päin, mutta puukkoa ei näkynyt. Olin tilannut selviytymiskoulutusta varten aivan upouuden JP Peltosen sissipuukon erikoisväreillä, mutta nyt ei väreistä näyttänyt olevan hyötyä. Etsiessäni puukkoa, kadotin rinkkani näkyvistä, mutta löysin sen kuitenkin onneksi hetken haahuilun jälkeen uudestaan. Pidin puhuttelun itselleni. Epäonni kasautuu ja nyt ei hermostuksissaan saa tehdä typeriä päätöksiä, ettei tapahdu jotain vielä kurjempaa, kuten vaikka että onnistuisin hävittämään kaikki tavarani puukkoa etsiessäni.

Istuuduin syömään lounasta ja harmitti ihan vietävästi. Yritin muistuttaa itseäni, että kyseessä on vain puukko ja uusia saa tilalle. Päätin kävellä reittiäni takaisin sen verran, mitä suunnilleen muistaisin ja jos ei puukkoa löytyisi, niin sitten jatkaisin vaan matkaa kohti etelää. Ongelma oli poluton metsämaasto, jossa oli mahdotonta kulkea juuri niitä askeleita takaisin, josta äsken oli tullut. Muutamia kymmeniä metriä näin siellä täällä omia askelten painaumia varvikossa, mutta sitten ei merkkiäkään, ei puukosta, eikä siitä, että tästä oli puolta tuntia aikaisemmin kulkenut ihminen. Katkerin mielin vaihdoin vielä kertaalleen suuntaa ja tällä kertaa jättäisin puukon jonnekin taakseni. Vasta toisella reissullansa puukko sai viimeisen leposijansa Mudduksen metsistä.

Puukon kadottaminen pilasi päivän. Vaikka miten hoin itselleni, ettei käynyt mitään ikävämpää, oli mieli ärtynyt. Tsemppasin kuitenkin itseäni keskittymään seuraaviin maastohaasteisiin. Ennen jokea maasto vaihteli suon ja metsän välillä ja oli paikoin tuskastuttavan hidaskulkuinen. Joen siintäessä edessäni kasvuston takaa, tunsin jonkunlaista onnistumista. Löysin hyvän ylityspaikan ja arvioin, että kumisaappaideni varsi riittää pitämään jalat kuvina. Toki kaikkea muuta kuin kuivat ne sillä hetkellä olivat, sukat olivat hyvinkin hikiset. En yrittänyt harppoa kiviä pitkin, vaan laskeuduin suosiolla kävelemään joen pohjaa. Virtaus oli kohtuullinen ja joissakin kohdissa saappaat hörppäsivät vettä, mutta ei sillä ollut väliä. Kohta olisin merkityllä polulla ja jatkaisin matkaa Muttosluoppalin tuvalle, jossa saisin kamat kyllä kuivaksi.

Joen ylitettyäni minulla olisi enää noin 1,5 km matka merkitylle polulle. Mutta joen jälkeinen maasto osoittautui aivan mahdottomaksi edetä. Vyötärölle asti ulottuvat heinätuppaat, joiden välissä oli mutaa tai vettä sekä sikinsokin kaatuneita puunrunkoja ja kaupan päälle järkyttävä parvi kaikenlaista ötökkää. Kiroilin ääneen, että täältä on päästävä nyt heti pois. Siis heti, niin pian kuin mahdollista. Katsoin kartasta lähimmän suon ja lähdin pujottelemaan sitä kohti. Kun yritin kävellä tuppaiden päällä, tipahdin vähän väliä niiden väliin. Alhaalla kävely ei onnistunut kaatuneiden puiden takia. Tämä oli vähintäänkin maanpäällinen helvetti. “Pääasia, että etenee” hoin yhä uudelleen ja uudelleen jokaisen askelen kohdalla ja noin puolen tunnin taistelun jälkeen saavuin suon laitaan ja pysähtymättä painelin suoraan suolle, jossa olisi huomattavasti helpompi kulkea.

Kun jotain oikein odottaa, tuntuu aika ihan mahdottoman pitkältä. Olin väsynyt ja odotin polkua, mutta taas uusi suo, taas uusi ryteikkö, aina on jalka kiinni jossain, saapas jumissa tai taas pitää kiertää joku kohta. Kun lopulta näin pitkospuut, piti kirjaimellisesti hieraista silmiään. Minä saakeli vieköön tein sen. Selvitin reittini pois sieltä, missä kukaan ei kulje ja seuraavat päivät merkattuja reittejä pitkin kulkien olisivat kuin lomaa.

Pitkospuut tuntuivat mukavan kiinteiltä jalan alla ja illan hämärtyessä saavuinkin Muttosluoppalin tuvalle ja näin ensimmäisen kerran ihmisiä tällä reissullani. Tuvassa tuntui olevan porukkaa ja ajattelin ripustaa riipparini tuvan läheisiin puihin. Tuvan pihapiirissä oli kuitenkin jonkunlainen kota, jossa oli laverisängyt ja koska yöksi oli luvattu sadetta, ajattelin että ehkä kuitenkin nukun katon alla.

Parilla laverilla oli patjat ja ajattelin ensin laittavani makuupussin suoraan siihen päälle. Lähempi tarkastelu kuitenkin osoitti patjan olevan hiiren kakasssa, joten valitsin tyhjän laverin, siivosin sen ja laitoin oman makuualustan alle. Kaikki ruuat ja roskat ripustin katonrajaan nauloihin.

Päätin kiivetä illalla vielä mökin läheisyydessä olevaan lintutorniin, joka olikin sekä hieno että pelottava kokemus. Torni ei ole mikään unelma korkeanpaikankammoisille, sillä minullakin oli vaikeuksia, vaikka en omasta mielestäni siitä mitenkään liikaa kärsi. Torniin kiivetään metallisia ja jyrkkiä tikkaita pitkin ja tikkaan askelmien välissä ei ole yhtään mitään. Ensimmäisellä tasanteella mietin, että haluanko oikeasti tänne, tämä on ihan hirvittävää. Kenkävalintani lisäsi vielä jännitystä, sillä olin crocseilla liikenteessä. Hitaasti saavutin tornin huipun, joka koostuu sisätilasta ja kapeasta parvekkeesta, joka kiertää reunoja. Olin aivan kiinni mökin seinässä ja puristin kaidetta rystyset valkeina. Muutama minuutti piti rentoutua ennen kuin uskalsin edes kaivaa puhelimeni esiin ja kuvailla maisemia, jotka olivatkin sitten kertakaikkisen upeat. Torni on sen verran korkea, reilusti puiden yläpuolella, että sieltä näki puistoa hyvinkin pitkälle. Erämainen ja villi maisema avautui katsojan eteen ja tunsin hämmästystä siitä, että olin oikeasti selvittänyt tieni puiston läpi. Hilasin itseäni varovasti ympäri tornia ja nautin maisemista joka suuntiin. Tätä tornia voin maisemien puolesta todellakin suositella!

Kapusin alas tornista kuin hidastetussa elokuvassa ja lopulta olin taas maan kamaralla. Ilta oli hiipinyt jo pitkälle ja suuntasin takaisin kodalle nukkumaan. Yön sain onneksi viettää rauhassa ilman hiirulaisten seuraa.

Viides vaelluspäivä – helppoa kulkua ja epämuodostuneet kalat (n. 18 km)

Edellinen päivä oli ollut raskas ja pääsin aamulla aika myöhään liikkeelle. Päätin kävellä parikymmentä kilometriä kohti etelää Mansonin ja Nammavárren tupien kautta kohti Måskosgielasin taukopaikkaa, josta pääsisin joko ilta- tai aamukävelyllä tekemään piston Måskosgårssån kurulle.

Kulku oli polkuja pitkin vaihteeksi todella helppoa ja etenin mukavaa vauhtia tupien tahdittaessa menoa. Pidin niillä taukoja ja ne vaikuttivat todella viehättäviltä ja kutsuvilta tuvilta. En muistaakseni törmännyt keneenkään koko päivänä. Muutamat Muttosluoppalin autiotuvalla yöpyneet olivat päättäneet tulevien sateiden takia palata samaa reittiä takaisin, jota olivat kertaalleen jo kulkeneet. Kuulosti todella tylsältä vaihtoehdolta, sillä he olivat käytännössä kulkeneet jo puolet reitistä. No, minua ei tuleva sade haitannut. Tämän päivän sää näytti joka tapauksessa vain pilviseltä.

Polun maisemat olivat metsäiset ja soiset. Minullekin oli tiedossa huomiselle pieni pätkä samaa reittiä takaisin, mutta kyse oli vain parista kilometristä. Saavuin hyvissä ajoin haluamalleni taukopaikalle, joka koostui laavusta ja parista tulipaikasta lammen rannalla. Mietin, nukkuisinko laavulla, mutta päätin kuitenkin virittää riipparini puihin, koska silmäni osuivat täydelliseen paikkaan. Laavulla oli mukava istuskella ja keiteltyäni vedet ruokaa varten päätin käydä uimassa.

Lampi oli suolampi ja jo uimaan mennessä näin pieniä kaloja, jotka eivät kauheasti ihmistä väistelleet. Tein nopean pulahduksen veteen ja puin vaatteet päälle. Jäin katselemaan kaloja ja huomasin kaikilla olevan jonkunlaisia valkoisia pisteitä ja paiseita ruumiissaan. Ne olivat jotenkin niin reppanoita, että sain kädellä niitä kiinni. Arvaat varmaan, mitä ajattelin. Näinköhän vedessä oli jotain haitallista, saankohan minäkin jonkun näppylätaudin? “Sulle kasvaa kolmas jalka ja pääset etenemään vaan kovempaa” vitsaili veljeni. No ei onneksi kasvanut kolmatta, eikä neljättäkään raajaa.

En jaksanut lähteä kurulle käymään illalla vaan istuskelin laavulla herkutellen, kunnes tuli hämärää ja painelin nukkumaan. Takana oli hyvä päivä.

Kuudes vaelluspäivä – kansallispuiston nähtävyydet (n. 10 km)

Tälle päivälle oli luvassa todella rankkaa sadetta iltapäivästä lähtien, joten jo aamulla seitsemältä olin kärppänä tavarat paketissa ja lähdössä käymään kurulla. Rinkan jätin odottamaan laavulle. Måskosgårssån kuru oli hieno! Meinasin ensin kääntyä liian aikaisin takaisin nähtyäni vain kurun perän, mutta onneksi menin vielä eteenpäin ja löysin jonkunlaisen virallisen katselupaikan, jossa oli köysiaitoja merkkinä pudotuksesta. Kuvasin kurua ja tapasin kiven päällä kerällä olevan kauniin samettisen kyyn. Juttelin sille niitä näitä ja lähdin sitten painelemaan takaisin laavulle ilman ollessa kostea ja painostava.

Rinkka odotti siellä, mihin olin sen jättänytkin ja lähdin reippain askelin kohti Muddusfalletin autiotupaa. Ajattelin olla siellä ennen sadetta ja linnoittautua illaksi tupaan fiilistelemään päättyvää reissua. Kuljin varsinaisen ympyräreitin keskellä olevaa “oikopolkua”, joka oli ihan kiva. Oli ylä- ja alamäkeä, harjua ja suomaisemaa sekä jännää hiekkakenttää.

Olin tuvalla jo puolen päivän jälkeen ja vein tavarani tyhjään tupaan sisälle. Tupa oli onneksi iso ja varmasti sijaintinsa takia myös eniten käytetty. Minulla oli kuitenkin luottavainen olo, että ihmisiä sinne ei tulisi liiaksi. Tuvat ovat autiotupia, mutta niissä on kuitenkin yömaksu. Maksutiedot löytyvät tuvista ja hinta yhdestä yöstä on 19€. Tästä yöstä maksaisin oikein mielelläni, samoin Arvidssonin tuvasta. Muttosluoppalin kota oli niin yksinkertainen, että siitä en suorittanut maksua.

Koska sadetta ei vielä kuulunut, kävelin kilometrin päässä olevalle Muddusfallet -putoukselle, joka oli kyllä kertakaikkisen hieno. Se on kaksiosainen iso ja leveä putous, josta vedet jatkavat kulkuaan pitkin rotkolaaksoa. Koska ei ollut mikään kiire mihinkään, sain nauttia putouksen maisemista pitkän pätkän. Palatessani tuvalle rämmin crocseillani vielä erilaisille kallion reunamille katsomaan putousta eri näkövinkkeleistä.

Söin lounaan mökin terassilla ja sadetta ei edelleenkään näkynyt. Ilma oli kyllä todella lämmin ja olin kuullut ukkosen pari kertaa jyrähtävän. Ruuan jälkeen kömmin tupaan ottamaan päikkäreitä ja heräsin noin tunnin päästä siihen, kun joku saapui tupaan. Saksalainen pariskunta tuli seurakseni ja jäivät tupaan yöksi. Illan aikana meillä oli hyviä keskusteluita kaikista luontoaiheista aina maailmanpolitiikkaan. He olivat jo viidettä kertaa Ruotsissa ja kulkivat siellä pitkin poikin, missä mieli teki. Sade alkoi illan aikana ja se jatkui koko yön. Harmittelin, etten jättänyt viimeiselle illalle enempää herkkuja, mutta hyvillä mielin söin kaikki jäljelle jääneet patukat ja muut snäksit.

Seuraavana päivänä vaellukseni tulisi päätökseen ja minun pitäisi vielä keksiä joku ihmeen kyyti eteläiseltä parkkipaikalta takaisin autolleni. Matkaa olisi autokyydilläkin yli tunti ja taksi maksaisi varmaan maltaita. Päätin jättää asian seuraavan päivän murheeksi ja nukuin hyvät yöunet sateen rummuttaessa unilaulujaan.

Seitsemäs vaelluspäivä – liftaten takaisin autolle (7 km)

Koska aamullakin vielä satoi, en pitänyt kiirettä lähdön kanssa. Hitaan aamupalan ja sateen laannuttua hyvästelin saksalaiset ja lähdin kävelemään polkua pitkin kohti eteläistä parkkipaikkaa. Sain vielä nähdä hienon putouksen uudestaan ennen kuin kivikkoinen polku vei minut kauemmas sen huminasta. Muddus tuntui nähdyltä ja sadeviitta hulmuten etenin kohti parkkipaikkaa. Polut tekivät silmukoita ja risteyksissä pystyi valitsemaan helpomman tai vaikeamman reitin. Vaikka lähtökohtaisesti valitsen aina haasteen, jos mahdollisuus on, nyt tunsin, että oli aika kulkea helpompia polkuja. Haastetta olin saanut ihan tarpeeksi poluttomilla taipaleilla.

En ennakkoon tiennyt yhtään, minkä kokoinen puiston pääparkkipaikka on. Olin ajatellut, että vastaan kävelisi joitakin päiväretkeilijöitä, joilta voisin kysyä kyytiä edes Porjukseen saakka. Sää ei ollut kuitenkaan mikään kutsuva ja sopivia vastaantulijoita ei tullut. Parkkipaikalle saavuttuani näin kuitenkin, että parkissa oli useampi matkailuauto ja ihmisiä pyöri niiden läheisyydessä. Kävin kaikilta vuorotellen kyselemässä kyytimahdollisuutta, mutta kukaan ei ollut lähdössä sinä päivänä mihinkään. Tapasin saksalaisen nuoren miehen, joka oli jonkunlaisella roadtripillä kohti Norjaa ja vain hengailemassa puistossa ja odottamassa parempia säitä. Sytytimme hänen kanssaan nuotiopaikalle tulet ja päätin jäädä odottelemaan, jos jotakin sopivaa kyytiä ilmaantuisi.

Hetkeä myöhemmin paikalle saapui pariskunta, jolta kyselin englannin ja ruotsin sekoituksella kyytiä. Pariskunta paljastui suomalaisiksi ja he lupasivat viedä minut pohjoiselle parkkipaikalle, kunhan ensin tekisivät pienen kävelyretken puistossa. Olin riemuissani, asiat järjestyisivät näin hienosti! Vietin aikaa muutaman tunnin saksalaisen seurassa, kunnes pariskunta palasi retkeltään.
Hyppäsin kissan viereen matkailuauton kyytiin ja sain kuulla mielenkiintoisia purjehdustarinoita maailmalta.

Olin niin onnellinen sekä kiitollinen kyydistä ja päästyäni autolle totesin sielläkin olevan kaikki kunnossa, joka vain lisäsi hyvää mieltäni. Kyydin tarjoajien vielä läsnäollessa käynnistin auton, jotta ei tulisi uusia haasteita. Auto hörähti käyntiin ja jäin vaihtamaan kenkiäni heidän jatkaessa asuntoautollaan matkaa. Vaikka mieli tekee hakeutua luontoon omaan rauhaan kauas ihmisistä, on tällaiset kohtaamiset myös todella ihania. Usko maailman hyvyyteen palaa ja omankin lajin edustajat ovat tauon jälkeen mieluista seuraa. Vaellukseni Mudduksessa oli tullut nyt päätökseen ja kaikki päätyi haasteista huolimatta hyvin.



Yhteenveto

Mudduksen reissu oli itselleni ensimmäinen poluttomien taipaleiden vaellus. Se oli paikoin maaston takia hyvinkin raskas, mutta oli myös hienoa kulkea yksinään ja prosessoida samalla sekä käynnissä olevaa reissua että edellisen viikon selvitymisloppukokeen tuntemuksia. Olin myös harvinaisen itsevarma, sillä vaikka maasto oli raskasta, tiesin selviytyväni siitä. Luotin kompassiin ja se vei minut aina sinne, minne halusinkin.

Muddus puistona oli sopivan erämainen ja hyvää harjoittelua vielä erämaisimpiin olosuhteisiin. Sain oppia soista, miten erilaisia ne voivatkaan olla, vaikka ne kartassa on merkattu samalla merkinnällä. Jotkut olivat helppokulkuisia, jotkut märempiä ja vaikeampia. Ja nimenomaan opin, että suolla voi kulkea, kunhan pysyy loitolla suo-ojista. Ne eivät ole tavallisia ojia tai jokia, sillä niissä ei ole kiviä, joita pitkin harppoa yli, vaan tarjolla on vain pohjaton tummuus.

Jos kaverini olisi tullut mukaan, olisimme todennäköisesti kiertäneet vain eteläosan merkityn reitin, 47 kilometriä pitkän Muddusledenin. Tältä merkityltä reitiltä jäin vielä kaipailemaan eteläistä päätyä, joka jäi itseltäni näkemättä. Samoin väliin jäi myös koko puiston itäinen reuna, jonka optimistisena luulin sisältyväni reittisuunnitelmiini. Jää nähtäväksi, palaanko sinne vielä joskus. Nyt kun aikaa on kulunut pari kuukautta, voin sanoa, toivottavasti! Puisto sopisi hyvin myös hiihtovaeltamiseen ja varsinkin maaginen Arvidssonin tupa houkuttelisi palaamaan.

Ja mitä mieltä olin kenkävalinnassa voittaneista saappaista? Ei ehkä järjetöntä kannatusta. Hiertymiä ei tullut, mutta ne ovat painavat ja hitaat. Ehkä ne kuitenkin näissä olosuhteissa saivat myös plussia, sillä polkujuoksukengissäkin jalat olisivat olleet jatkuvasti märkänä. Pitäisi mennä samaan maastoon, jotta vertailu olisi oikeudenmukainen.

Piian pisteet: 4/5

“Muddus tarjoaa haasteita niitä halajavalle. Merkityt reitit tarjoavat hienoja nähtävyyksiä, merkitsemättömät taipaleet puolestaan elämyksiä, joista selvittyään olo on kuin tutkimusmatkailijalla.”