Varmasti moni Kevon luonnonpuistoon vaellusta suunnitteleva miettii, kumpi alueen kahdesta reitistä olisi parempi valinta. Lyhykäisyydessään annan tähän heti vastauksen, tosin paremmuus on kulkijasta kiinni. Kuivin reitti kulkee enemmän tunturissa ja poikkeaa Paistunturin erämaan puolelle ja on maastoltaan helpompi, tasaisempi ja avarampi. Sen pituus on Kuivin huiputus mukaan luettuna noin 82 km. Kevon reitti puolestaan seurailee Kevon kanjonia ja tarjoilee vaihtelevia maisemia, paljon korkeuseroja ja välillä hankalaakin polkua sisältäen useampia vesistöjen ylityksiä. Kevon reitin pituus on 58 km. Kuivin reitiltä pääset kyllä myös näkemään Kevon kanjonin ja kuuluisan Fiellun putouksen, mutta reitit erkanevat toisistaan jonkun matkaa kanjonin reunaa seurattuaan Kuivin reitin kääntyessä luoteeseen ympyrämäiseksi ja Kevon reitin jatkuessa suorempana viivana pisteestä toiseen (lounas-koillinen suunnassa). Molempien reittien alku on sama.

Tässä kirjoituksessa keskityn Kuivin, taikka saamelaisittain Guivin, reittiin. Reitti saa nimensä Kuivi-tunturista, joka on Kevon luonnonpuiston korkein kohta (641 m). Kuiville pääset ainoastaan tätä reittiä pitkin, Kevon kanjonireitti jatkaa kanjonia seuraillen.

Tutustuimme molempiin reitteihin kaverini ja koirani kanssa syyskuussa 2025. Alkuun mietimme vaihtoehtoa vaeltaa molemmat reitit putkeen, mutta päädyimme kulkemaan ensin Kuivin reitin kokonaisuudessaan ja myöhemmin Kevon reitin hännän edestakaisin Kenesjärven suunnasta. Tällä ratkaisulla ei tarvinnut kantaa ihan niin paljon ruokaa mukana, ei tarvinnut huolehtia auton siirrosta ja pilkkomalla vaellusta osiin pystyin seurailemaan paremmin iäkkään koirani jaksamista.

Ensimmäinen vaelluspäivä – ruskaruuhkaa (Sulaoja – Ruktajärvi 10,5 km)

Aloitimme vaelluksen Sulaojan parkkipaikalta, joka on yhteinen parkkis sekä Kevon että Kuivin reiteille, koska niiden alkuosa on yhteinen. Olimme jakaneet ajomatkan etelästä kahdelle päivälle, yöpyen yhden yön Rovaniemellä. Saavuimme Sulaojalle sunnuntaina iltapäivällä ja tavoitteenamme oli vaeltaa ensimmäiseksi yöksi Ruktajärven leiripaikalle. Parkkipaikka oli iso, eikä ollut huolta, etteikö automme olisi sinne mahtunut, vaikka olimmekin sesonkiaikaan liikenteessä. Parkkipaikalla kävi kova vilinä, kun retkeilijöistä osa teki lähtöä ja osa oli päättämässä vaellustaan. Oli koiria, maastopyöriä, retkipakuja ja kaikenlaista hulinaa ja odottavaa tunnelmaa.

Olimme jo aamulla Rovaniemen majoituksessa laittaneet rinkkamme lähtövalmiiksi ja muutamien viimeisten säätöjen jälkeen olimme valmiita aloittamaan vaelluksen. Tutustuimme ensin Sulaojan kauniiseen lähteeseen ja sen ympäröivään monipuoliseen maastoon. Sulaojalla kiertää muutaman kilometrin mittainen luontopolku ja päätimme mennessämme kulkea lähteen toista laitaa ja palatessamme katsastaa puolestaan luontopolun toisen puolen. Sää oli ihanan aurinkoinen, ruskan värit loistivat ja lähde solisi. Eteneminen oli alkuun todella hidasta, koska kaikki silmien eteen aukeava oli pakko dokumentoida muistoiksi. Olipa ihanaa olla taas pohjoisessa!

Polulla oli rappusia ja pieniä mäkiä, mutta muuten se oli suhteellisen helppokulkuinen. Täällä maasto on hiekkapohjaista, eikä niin kauhean kivikkoista, mitä esimerkiksi Käsivarressa Haltin reitillä. Poroportin jälkeen kävelimme Luomusjärven harjua pitkin ihaillen järvimaisemia ja pitäen aina välillä pieniä taukoja.

Saavuimme noin seitsemän maissa Ruktajärvelle, joka oli iso alue. Leiriytyjiä oli todella paljon, telttoja varmasti yli 20. Osa oli aloittamassa vaellustaan, osa lopettamassa, osa oli menossa Kevon reittiä pitkin, ja osalla, niin kuin meillä, oli tavoite kulkea Kuivin reitti ympäri. Tuli kyllä selväksi, että syyskuun toinen viikko on ruskaretkeilyn suosituinta aikaa. Leirin laitoimme pystyyn hieman kauemmaksi muista, koska koirani on melkoisen haukkuherkkä. Ihmispaljoudesta huolimatta leiripaikalla yleisesti oli hyvinkin rauhallista.

Meillä oli mukana ikivanha, aikanaan muutamalla kympillä kaverilta ostettu neljän hengen Vaeltaja-merkkinen teltta, joka on palvellut minua ja kaveriani aivan käsittämättömän hyvin monet ja monenlaiset reissut. Kahdelle hengelle ja koiralle siellä oli oikein ruhtinaallisesti tilaa ja itse ainakin tykkään myös kupoliteltan korkeudesta. Saumat eivät enää pidä vettä ja sen takia mukanani oli varmuudeksi myös tarppi teltan päälle. Mutta sateesta ei ollut tietokaan! Sää oli lämmin ja se houkutteli paikalle myös lukuisat polttiaiset.

Leiripaikkamme vieressä kulki kätevästi virtaavaa vettä. Teimme iltaruuan teltan pystytyksen ohessa ja painuimme telttaan suojaan kaikilta öttiäisiltä. Koiralle minulla oli mukana käytettynä ostettu vauvan makuupussi ja alustana toimi vaahtomuovinen haitarialunen, jonka taittelin koiran pedin alle kaksinkerroin.

Kömmimme varmaan jo yhdeksän maissa makuupusseihimme, täyttelimme ristikoita ja simahdimme kymmenen maissa tyytyväiseen uneen.

Toinen vaelluspäivä – Kevon seinä ja Fiellun putous (Ruktajärvi – Fiellujohka 16,5 km)

Hyvin nukutun yön jälkeen heräsimme hyvissä fiiliksissä. Suurin osa leiriytyjistä oli lähtenyt jo eteenpäin ja kamppeet kasattuamme lähdimme muiden perään kulkien mukavasti omassa rauhassa. Noin kilometrin kuljettuamme saavuimme Kevon luonnonpuiston viralliselle rajalle ja pian sen jälkeen reitti kulki kauniin suvannon ohitse ja jäimme pitämään siihen taukoa. Samalla tuli juteltua muiden vaeltajien kanssa, joista joku oli tällä reitillä jo peräti neljättä kertaa.

Reitti nousi ylös tunturiin ja ruskan värejä oli mukava ihastella kulkemisen lomassa. Sää oli pilvinen ja sumu leijaili alhaalla laaksoissa ja notkelmissa. Lounastauon pidimme monen muun vaeltajan tapaan Suohppasajan tuvalla ja siinä vaiheessa olikin jo kova nälkä.

Täydellä vatsalla olikin sitten hienoa kohdata yksi Kevon, ja koko Suomen, kuuluisimmista luontonähtävyyksistä, nimittäin Kevon kanjonin seinä. Niin kuin sitä monessa paikassa kuvaillaan, tuli kanjonin kohdatessa olo, että maa katoaisi jalkojen alta. Kanjoni on todella massiivinen ja sen kokoa ja tunnelmaa on vaikea vangita kuviin.

Kuvasimme itseämme, toisiamme, koiraa ja parit muutkin vaeltajat kaikenlaisista eri vinkkeleistä. Alhaalla kanjonissa kohisi vesiputous ja pohjalla virtaava joki muodosti kanjonin pohjalle pieniä järviä. Aurinkoisella säällä näky olisi ollut varmaan vieläkin mahtipontisempi kaikkine ruskan hehkuvine väreineen. Kevon kanjoni on todella ainutlaatuinen näky suomalaisessa luonnossa ja oli hienoa nähdä se omin silmin. Filmaamisen jälkeen istuimme alas ja jäimme havainnoimaan maiseman jokaista seinämää, kallionryppyä ja alhaalla näkyvää Kevojokea yrittäen painaa näkyä mahdollisimman tarkasti mieleen.

Ihailimme maisemaa varmaan yli tunnin verran ja haikein mielin lähdimme taas eteenpäin. Siinä vaiheessa virheellisesti luulin, että nyt reitin kohokohta olisi nähty, mutta ei, upeita maisemia oli tulossa onneksi vielä monta lisää.

Matkamme jatkui kohti Fiellun putousta, joka olisi myös seuraava leiripaikkamme. Reitti nousi taas ylös tunturiin ja jossakin vaiheessa aloin jo vähän väsähtämään ja odottamaan jotain maaston merkkiä tämän päivän kävelyn päättymisestä. Maasto alkoikin onneksi lopulta laskeutumaan, kunnes saavuimme jyrkille portaille ja kuulimme jo putouksen kovan kohinan. Laskeuduimme koiran kanssa rappusia varovasti alas ja saimme jo ensinäkymät putouksesta. Jyrkän laskeutumisen jälkeen saavuimme ensimmäiselle ylitettävälle joelle, joka olikin yllättävän vuolas. Onneksi vaijeri ja kahvat olivat ylityksessä apuna.

Katselimme ensin edeltävien vaeltajien ylitystä ja totesin, että ylitän joen suosiolla kahteen kertaan. En uskaltaisi ottaa sekä koiraa että rinkkaa samalla kertaa yli. Niinpä tein ylityksen ensin rinkan kanssa, jotta sain jonkunlaista tuntumaa, mihin jalkansa kannattaa asettaa, ja rinkan jäätyä toiselle puolen, tulin takaisin hakemaan koiraa. Koiralle tein tarpista kantoliinan ja tuin koiran takamusta toisella kädellä toisen käden ollessa kiinni vaijerin kahvassa. Koirani ei onneksi tilanteesta ollut moksiskaan. Itselläni oli vaikeuksia jäätävän kylmän veden kanssa ja ensimmäisen ylityksen jälkeen hirvitti ajatus vielä kahdesta ylimääräisestä ylityksestä. Tein ylityksen crocseilla, jotka olivat ihan sopivat jalkineet tähän touhuun. Virta oli yllättävän voimakas ja jalkoja sai tosiaan asetella tarkasti paikalleen. Ymmärsin samalla syyn, miksi Kevon reitit suljetaan, mikäli veden pinta nousee liikaa. Ylityksistä tulee kerta kaikkiaan niissä olosuhteissa liian vaarallisia.

Jalat tottuivat jonkun verran kylmään ja saatuani koirani myös toiselle puolen, jäin odottelemaan kaverini vuoroa. Onnistuneen ylityksen jälkeen olimmekin käytännössä suoraan leirissä. Tämä leirialue oli huomattavasti pienempi kuin Ruktajärvi ja maasto oli hankalampaa. Leiripaikassa oli lavoja, joita pystyi asettelemaan kiviseen maastoon haluamallaan tavalla. Me pystytimme leirin päiväkammin viereen, jossa oli juuri ja juuri isolle teltallemme sopiva tasainen kohta. Ilta oli lämmin ja polttiaisia oli taas aivan valtavasti. Leirin pystytettyämme kävimme vuorotellen kurkkaamassa putousta ennen kuin tuli hämärää.

Fiellun putous oli myös todella vaikuttava näky ja sitä olisi ollut kiva tutkia hartaammin, mutta hämärä vyöryi päälle. Pujahdimme telttaan väsyneinä ja yritimme eliminoida kaikenlaiset öttiäiset pois häiritsemästä yöunta. Nukahdimme onnistuneesti putouksen tasaiseen kohinaan, eikä verenimijöistä ollut yöllä haittaa.

Kolmas vaelluspäivä – tunturimaastossa kohti Kuivia (Fiellujohka – Kuivi 12,3 km)

Koska putouksen läsnäolon tunsi läpi yön, halusin herättyäni palata vielä kerran katsomaan sitä ennen matkan jatkumista. Laitoimme aamupalan jälkeen leirin kasaan, rinkat odottamaan kantajaansa ja palasimme putoukselle. Siinä se taas virtasi mahtavalla pauhulla, niin kuin eilenkin. Ja viikkoja, vuosia, vuosikymmeniä, vuosisatoja ja vuosituhansia sitten. Uskomatonta, miten vettä riittikin ja miten vedestä voi tulla noin kova ääni! Oli jännä seurata jonkun yksittäisen pisaran kulkua, miten se sai alkunsa vesimassan törmätessä kallioihin ja miten sen ilmalento loppui sulautuen taas muun vellovan veden sekaan.

Sen, mikä tippuu alas, on joskus noustava myös ylös. Koska olimme yöpyneet alhaalla putouksen juurella, oli sieltä tietenkin kiivettävä myös ylös. Rinkat selkään saatuamme alkoi heti leiripaikan juurelta melkoinen urheilusuoritus jyrkkääkin jyrkempiä portaita ylöspäin. Mutta mitä jyrkemmät portaat, sitä nopeammin tulee nousumetrejä ja aika nopeasti olimme taas tunturimaisemissa. Pienen hengähdystauon jälkeen matka jatkui kohti reittien erkaantumispaikkaa, sillä tänään jättäisimme Kevon reitin ja siirtyisimme varsinaiselle Kuivin reitille.

Muutaman kilometrin kuljettuamme tulimmekin reittien risteykseen. Risteyksessä oli puisia kylttejä ja paikkana se oli kuin mikä tahansa kohta tunturin reunamaastossa, ei mitään sen kummempia juhlallisuuksia. Joku on vaan aikanaan päättänyt, että tästä kohdasta on parasta kulkea kohti Kuivia. Muita kulkijoita ei risteyksen kohdalla näkynyt ja niinpä heilautimme kättä näkymättömille jo ohikulkeneille vaeltajille sekä taakse jäävälle Kevon kanjonille ja käännyimme vasemmalle kohti luodetta, kohti tuntureita ja ennen kaikkea kohti Kuivia.

Polku oli pääosin hyvin helppokulkuista ja maasto tasaista. Yksi kanjoni mentiin alasylös ja pari pienempää jokea ylitettiin vaihtelevalla menestyksellä hieman kenkiä kastellen, sillä jokien luona oli kosteampaa maastoa. Pidimme lounastauon jossakin reitin varrella valiten vain sattumanvaraisesti taukoon sopivan kiven, jonka päällä istuskella. Muutamia vaeltajia tuli vastaan, mutta jotenkin täällä oli huomattavan rauhallista, hiljaista ja ajatonta. Vaikka reitti oli maastoltaan helppoa, oli siellä hauskoja yksityiskohtia: vitivalkoinen valtava kivi, joka näytti kaukaa teltalta, jänniä katajaniittyjä pitkospuineen ja tietenkin ruskan kaikki kauniit värit.

Pitkin matkaa arvuuttelimme, mikä välillä esiin pilkistävistä huipuista olisi Kuivin huippu. Illalle ja seuraavalle päivälle oli luvattu pilvistä ja mietimme, ettemme ehkä edes lähde huiputtamaan, mikäli näkymiä ylhäältä ei yksinkertaisesti ole.

Kuivin autiotupa alkoi pikkuhiljaa erottumaan horisontissa ja vielä viimeisen matalan, mutta leveän joen ylityksen jälkeen oli taas aika leirytyä. Täällä telttoja oli alle kymmenen, joka oli ihan kohtuullinen määrä aiempiin leiripaikkoihin verrattuna. Leiripaikka oli täälläkin iso ja tällä kertaa tunturimaisen avara ilman puustoa. Itse nautin täysin siemauksin pitkälle ulottuvista maisemista. Tapasimme illan aikana tutun seurueen, joista osa oli ehtinyt käydä illan aikana huiputtumassa Kuivin, mutta pilvisen ja tihkuisen sään takia näkyvyys oli ollut täysi nolla. Huokaisimme helpotuksesta, ettemme ainakaan suotta yrittäneet kiirehtiä leiriin ehtiäksemme vielä illan aikana ylös huipulle.

Leiripaikka oli avoimen maaston takia hyvin tuulinen ja kiinnittelimme telttaamme yötä varten paremmin maahan. Yö laskeutui ja heräsin jossakin vaiheessa sateeseen, mutta kaiken ollessa hyvin, oli ihana kääntää kylkeä ja jatkaa unien selailua.

Neljäs vaelluspäivä – Kuivin huiputus ja hyvästit luonnonpuistolle (Kuivin huiputus 8,4 km + Kuivi – Akukammi 9,2 km)

Aamulla herättyämme koko maisema oli sumuinen ja raskas. Tavallaan olin hieman pettynyt siihen, että Kuivin huippu jäisi näkemättä, mutta toisaalta maisema oli aivan tajuttoman kaunis ja mystinen. Teltta oli yön jäljiltä kostea, mutta onneksi mitään sen suurempia sateita ei ollut nyt päivälle luvattu. Olimme heränneet hieman aikaisemmin sillä ajatuksella, että jos sää sallisi, kävisimme päivärepulla Kuivin huipulla ja siitä jatkaisimme matkaa kohti Akukammia. Laitoimme leiriä kasaan hieman tietämättömänä tulevasta, kunnes yhtäkkiä sumu alkoi väistymään ja läheisten tuntureiden huiput yksi toisensa jälkeen paljastuivat esiin.

Päätimme lähteä samantien huipulle ja matkalla saimme jopa pilkahduksia auringosta. Olimme jättäneet rinkat autiotupaan ja pienen päivärepun kanssa lähdimme reipasta vauhtia eteenpäin läpi kostean maaston. Huipulle olisi reilun neljän kilometrin matka ja sama tietenkin takaisin. Maasto oli kuivempaa ylöspäin mentäessä ja nousu oli muutenkin loiva ja helppo. Lähestyessämme huippua huomasin valtavan tummat pilvet, jotka vyöryivät taivaanrannasta meitä kohti. Kauhealla vauhdilla marssimme huipulle, otimme pakolliset fiilistelykuvat sekä sitten vauhdilla takaisin alas. Saimme sadekuuron niskaamme, mutta pistelimme menemään eteenpäin niin kovaa vauhtia, ettei sade ehtinyt edes tuntua kylmältä. Matkalla alas kohtasimme yhden vaellusseurueen, joka oli matkalla Kuivin huipulta kohti Paistunturin erämaata.

Autiotuvalle saapuessamme kaikki muut edellisen yön leiriytyjät olivat lähteneet. Sade alkoi uudestaan ja päätimme syödä lounaan mukavasti tuvassa. Huiputus oli tapahtunut parissa tunnissa ja olimme hyvässä aikataulussa. Ovelta kuului kopistelua ja päästimme uuden kulkijan vuorollaan sisään. Sade alkoi olla ohi ja päätimme jatkaa vaellustamme eteenpäin kohti Akukammia.

Tykkäsin tästä Kuivin leiripaikasta niin paljon, että pistin paikan ylös erityiselle listalleni, jonne kerään paikkoja, joihin haluaisin vielä palata. Mietin myös, miten hienoa tänne olisi tulla talvella!

Ylitimme uudelleen taas matalan ja leveän jokiuoman ja lähdimme kulkemaan nyt lounaaseen kaartuvaa reittiä. Reitti nousi ja laski vuorotellen loivasti ja oli mukavan joutuisa kävellä. Ohitimme jonkun uudehkon leiripaikan, joka ei näkynyt kartassakaan, ja aina välillä pysähtelimme pienille tauoille. Muita kulkijoita näkyi vain muutama ja tuli olo, että olemme ainoita ihmisiä tässä jännän karussa, mutta värikkäässä kuumaisemassa. Laskeutuessamme alas tunturista alkoi tunturikoivikko vallata alaa ja maisema oli ihanan puistomainen.

Koska eteneminen oli nopeaa, saavuimme hyvissä ajoin Akukammille. Hieman ennen sitä jäi Kevon luonnonpuiston raja taaksemme ja olimme saapuneet taas Paistunturin erämaa-alueen puolelle, jota kulkisimme vaelluksen loppuun asti. Akukammi oli kaunis pieni kammi ja se oli tullessamme varattu. Paikka oli muutenkin vaatimaton, mutta kammia ylempänä oli muutamia kivoja ja tasaisia telttapaikkoja. Vesi piti ottaa täällä pienestä purosta. Meillä oli hyvin leppoisa ilta ja kuivattelimme ja tuulettelimme varusteitamme samalla kun istuimme ulkona kokkailemassa. Vettä hakiessani ihailin kaunista auringonlaskua ja mietin, miten haluaisin toteuttaa jonkun oman vaelluksen pelkästään Paistunturin erämaassa liikuskellen, jossa leiriytyminenkin olisi sallittua missä vain.

Viides vaelluspäivä – Paluu Ruktajärvelle (Akukammi – Ruktajärvi 13,9 km)

Tämä etappi sujui nopeasti. Reitti oli helppokulkuista ja uppouduimme kaverini kanssa keskusteluihin, joiden lomassa aika kului nopeasti.

Matkan varrella pidimme lounastauon kauniissa joenmutkassa, jonka penkereellä nojasimme rinkkoihimme, söimme evästä ja nautimme auringon lämmöstä. Ajankohta oli pohjoisessa poikkeuksellisen lämmin ja päivälukemat hipoivat 20 astetta. Matkan varrelle osui mielenkiintoisia hiekkadyynejä ja ennen Ruktajärveä todella kaunis pätkä tunturikoivikossa, jossa polku muuttui pieneksi tieksi, joka mutkitteli koivujen lomassa satumaisesti. Ruskan värit olivat ihastuttavat ja aivan Ruktajärven lähellä tuli vastaan hevosia ratsastajineen, joka olikin kaikin puolin hämmentävä näky.

Valtasimme heti hyväksi havaitun ja tutun leiripaikan reissun ensimmäiseltä yöltä. Koska olimme ajoissa perillä, teimme pienen kävelyretken ympäröivään maastoon, poimimme mustikoita ja istuskelimme mättäillä. Ja huomiona vielä mainitsen, että Ruktajärvi ei siis kuulu Kevon luonnonpuistoon, joten siellä polulta poikkeaminen ja marjojen syöminen on sallittua.

Tämän vaelluksen viimeinenkin yö sujui mukavasti niin kuin koko reissu oli tähän asti sujunut.

Kuudes vaelluspäivä – takaisin autolle (Ruktajärvi – Sulaoja 10,5 km)

Aamulla kävin poimimassa mustikoita puuron sekaan ja leirin purun jälkeen edessämme oli tuttu reitti, jonka olimme jo kertaalleen ensimmäisenä päivänä kulkeneet. Mutta miten maisema ja maasto voikaan tuntua uudelta ja erilaiselta, kun sen kulkee toiseen suuntaan! Sää oli kaunis ja reitti takaisin parkkipaikalle oli aika nopeasti kuljettu. Vastaantulevien päiväretkeläisten kanssa ihastelimme yhdessä maisemia, moni oli täällä ollutkin jo monta kertaa. Samoin vaeltajista useampi oli jo käynyt aiemminkin täällä ja en yhtään ihmettele, miksi ovat tänne uudelleen palanneet.

Söimme pikalounaan parkkipaikan läheisyydessä. Auto oli tallessa hyvävointisena ja heitimme kamat kyytiin ja lähdimme ajelemaan Karigasniemen kautta kohti Utsjokea, jotta voisimme nauttia yhdestä Suomen kauneimmista autoreiteistä. Meillä oli Utsjoelta varattu pariksi yöksi majoitus, jotta voisimme pitää välipäivän ennen seuraavaa vaellusrupeamaa. Vaikka maastossa on kivaa, on erittäin mukavaa myös päästä suihkuun ja välillä syömään muutakin ruokaa kuin retkiruokia.

Yhteenveto

Tykkäsin Kuivin reitistä tosi paljon ja reissu oli kaikinpuolin oikein onnistunut ja ennen kaikkea leppoisa. Olin iloinen, että onnistuimme huiputtamaan Kuivin sellaisella hetkellä, että pääsimme katselemaan myös maisemia. Kuivin reitti tarjosi vähän kaikkea kanjoninäkymistä vesiputoukseen, avarasta tunturimaisemasta söpöihin pieniin metsiköihin. Reitti oli mielestäni todella selkeä, ainoastaan Ruktajärven kohdalla polkuja risteili enemmän ja piti tarkistaa, minne on menossa. Olin ladannut AllTrailsista kätevän offline kartan, mutta toki mukana oli myös ihan perinteinen paperikartta. Sitä oli mukava tutkia iltaisin, katsella seuraavan päivän rupeaman maastonmuotoja, paikannimiä ja muita mielenkiintoisia yksityiskohtia.

Ajankohta oli ruuhkainen ja tämä oli toki etukäteen tiedossa. Ruska oli hieman myöhässä tänä vuonna ja se ei ollut aivan 100% loistossaan, mutta sanoisin noin 85% ja se oli jo erittäin riittävä. Maa hehkui väillä niin punaisena, että se oli jopa epätodellista. Keltaiset lehdet tunturikoivuissa tekivät koko maisemasta värikkään ja mustikanvarvut hohtivat paikoin liiloina. En yhtään ihmettele ajankohdan suosiota. Seuraava viikko, eli syyskuun kolmas viikko, oli huomattavasti rauhallisempi. Vaelsimme silloin Kevon reitin hännän edestakaisin.

Tästä reitistä jäi mieleen idea, että haluaisin palata Kevon luonnonpuistoon talvella. Voisin myös kuvitella tekeväni ruskavaelluksen pelkästään Paistunturin erämaassa . Maisemat ovat molemmilla alueella kauniit, mutta poluilta poistuessa omaa rauhaa on enemmän.

Olen tehnyt tämän vuoden vaelluksista suurimman osan yksin, mutta oli mukavaa vaeltaa myös seurassa. Varsinkin, kun vaelluskaveri on tuttu ja homma toimii. Yksin vaeltaessa kuljen vähän nopeampaa ja teen yleensä pidempiä päivämatkoja sekä improvisoin enemmän. Seurassa leirielämästä nautiskelu korostuu.

Vaikka koirani on minulle erittäin rakas, on koiran kanssa vaeltaminen rehellisesti sanottuna paikoin myös hieman raskasta. Oma koirani on erittäin haukkuherkkä ja välillä harmitti muiden puolesta, kun koira pitää ääntä leirissä. Huomaan, että oma pinnakin alkaa väsyneenä kiristymään. Onneksi haukku on kuitenkin vain hetkittäistä ja koirani esimerkiksi nukkuu napisematta vaikka kymmenen tuntia putkeen ja iän myötä kuulon huononnuttua ei hauku ollenkaan millekään äänille öisin. Koiran tavarat toivat omaan rinkkaani noin 1,5 kg lisää painoa, joka oli mielestäni vielä ihan ok. Tavaroihin sisältyi koiran osalta makuupussi, ruuat sekä kaksi erilaista takkia. Pidän myös koiran kanssa kulkiessani aina mukana sille sopivaa kipulääkettä. Ruoka- ja vesikuppina toimi kevyt ja taiteltava kankainen kuppi. Anturoissa oli nähtävissä pientä haavaumaa ja uskon niiden tulleen paikoin terävistä kivistä vesistöjen luona. Ne kuitenkin parantuivat nopeasti eikä onneksi haitanneet koiran kulkemista tippaakaan. Koirani täyttää kohta jo viisitoista vuotta ja voi olla, että tämä jäi meidän viimeiseksi pidemmäksi vaellukseksi.

Piian pisteet: 5/5

“Kuivin reitti on kätevä ympyräreitti, jossa pääset näkemään sekä Kevon luonnonpuiston nähtävyyksiä että Paistunturin erämaata. Tämä reitti on sinulle, jos nautit avarista maisemista ja helpommista poluista.”