Jos joskus mietit maisemallisesti upeaa ja monipuolista vaellusreittiä Suomessa, voin lämpimästi suositella Kevon kanjonireittiä, tuttavallisemmin Kevon reittiä. Kevon luonnonpuistossa on kaksi reittivaihtoehtoa: ympyrän muotoinen 83 km pitkä Kuivin reitti sekä pisteestä pisteeseen kulkeva 58 km pitkä Kevon reitti. Reitit ovat alussa noin 30 kilometrin matkalla samat, mikäli Kevon reitin vaelluksen aloittaa Sulaojan suunnasta (Kenesjärveltä aloittaessa reittien loppuosa on sama).

Tutustuimme syyskuussa 2025 kaverini Lauran ja koirani Oanan kanssa molempiin reitteihin pitäen välissä yhden välipäivän Utsjoella. Vaelsimme ensin kuudessa päivässä Kuivin reitin ja koska reitti on osin samaa, päädyimme hieman hassuun ratkaisuun. Lepopäivän jälkeen vaelsimme Kevon reitin hännän Kenesjärveltä alkaen edestakaisin neljässä päivässä. Täten vältyimme auton siirrolta ja Luomusjärvien pätkää ei tarvinnut kävellä enää kolmatta kertaa uudestaan (vaikka maisemissa ei ollut valittamista).

Yksi pohdinnan alla oleva vaihtoehto oli vaeltaa molemmat reitit putkeen, mutta vaellus olisi venynyt tietenkin pidemmäksi, mikä olisi tarkoittanut lisää painoa rinkkaan sekä ihmisten että koiran ruuan osalta. Vaihtoehtoisesti päivämatkojen pituutta olisi pitänyt kasvattaa, mutta liiallinen suorittaminen oli tällä kertaa pannassa, sillä iäkkään koirani takia halusin edetä maltillisesti. Reippaille etenijöille molemmat reitit voi yhdistää noin 7-8 päivän vaellukseksi. Tällöin tosin tarvitaan autonsiirtopalvelua tai bussimatka takaisin autolle. Jos itse kävelisin molemmat reitit putkeen, aloittaisin Sulaojalta, kulkisin Kuivin reitin ympäri ja jatkaisin sen jälkeen kohti Kenesjärveä, jolloin samaa polkua kuljettavaksi jäisi noin 20 kilometrin verran. Reitin kokonaispituudeksi tulisi silloin noin 121 km.

Voit lukea Kuivin reitistä edellisestä blogikirjoituksestani, jossa tulee samalla kuvailtua myös tämän reitin alkuosa, mikäli aloitat vaelluksen Sulaojalta.

Ensimmäinen vaelluspäivä – uusi kulma kanjoninäkymiin ja yksi elämäni hienoimmista leiripaikoista (Kenesjärvi – Njaggaleapmi 11,6 km)

Vietettyämme pari yötä mökkimajoituksessa Utsjoella, oli aika tutustua Kevon reitin loppuosaan. Kenesjärven parkkipaikka on pienempi kuin Sulaojan parkkis, mutta ihan hyvin sinne meidän ajokkimme sujahti. Parkkipaikka on noin puolen tunnin ajomatkan päässä Utsjoen keskustasta etelään.

Rinkat oli laitettu jo aamulla majoituksessa valmiiksi ja pääsimme matkaan hyvissä ajoin aamupäivällä. Reitti alkoi porrastreenillä ja vei kulkijan yllättäen aivan toisenlaiseen maisemaan, mitä Sulaojalla nähtiin. Tällä kertaa vuorossa oli mäntymetsää varvikkoineen. Reitti muuttui portaiden jälkeen loivemmaksi nousuksi ja Utsjoen tien äänet jäivät pikkuhiljaa taakse.

Reitti saapui metsästä soisemmalle alueelle ja kulki isohkojen järvien välistä. Kävelimme Silkeájan leiripaikan ohi ja lounaan söimme metsäisellä Guoikgáhritájalla. Jos olisimme tienneet, mitkä maisemat odottavat aivan nurkan takana, olisimme ehdottomasti säästäneet lounaamme ja nauttineet ne hetkeä myöhemmin avautuvissa näkymissä.

Maisema, josta kanjoni alkoi tai vaihtoehtoisesti loppui, oli uskomattoman kaunis. Alhaalla kimmelsi järvet, joita reunusti kanjonin jylhät seinämät. Aurinko paistoi ja oli jotenkin hämmentävää törmätä taas aivan uudenlaiseen maisemaan Suomesta. Olin myös virheellisesti luullut, että se varsinainen “the kanjonimaisema” oli jo nähty aiemman vaelluksen varrella, mutta se oli itse asiassa vain tutumpi valokuvista. Tämä maisema ei ollut niin suoraviivainen kanjoni kuin aiemmin näkemämme, vaan nyt kanjoni kaartoi kauniisti mutkalle ja alhaalla olevassa vesistössä oli erilaisia saarekkeita.

Päiväretkeilijöitä oli täälläkin paljon ja moni tekikin niin sanotun “kanjonin kurkkauksen”, jossa Kenesjärveltä alkava edestakainen reitti huipentuu kanjonin reunalle.

Vaikka olimme vasta syöneet lounaat, oli pakko jäädä paikalleen ihailemaan maisemaa, nauttimaan auringon lämmöstä ja kaikesta siitä onnesta, mitä siellä oleminen aiheutti. Aikamme istuskeltuamme jatkoimme hieman haastavampaa polkua eteenpäin. Muutaman hikisen nousun jälkeen tulimme pitkille portaille, jotka laskeutuivat kanjonin pohjalle.

Maisemien ilotulitusta riitti myös täällä alhaalla. Ihania järvi- ja jokimaisemia, joita koristivat kanjonin jylhät seinät. Aikamme kuljettuamme vastaan tuli Beahcelávojávrritin leiripaikka, joka vaikutti oikein viehättävältä. Juttelimme hetken siellä leiriytyvän porukan kanssa ja hieman vastahakoisesti jatkoimme matkaa, sillä tavoitteenamme oli edetä hieman pidempi päivämatka.

Heti leiripaikan kyljessä oli joen ylitys, jossa oli edellisen vaelluksen tapaan tutuksi tullut vaijeri ja kahvat ylittäjien apuna. Kuljin joen yli taas kolmesti kuljettaen ensin rinkan toiselle puolen ja tunnustellen samalla virran voimakkuutta ja etsien jalansijoja, jonka jälkeen hain koirani. Virta tuntui voimakkaalta ja se ylettyi paikoin noin puoleen reiteen. Jotkut kivistä olivat erittäin liukkaita, joten varovainen sai olla.

Onnistuneen ylityksen jälkeen meillä oli muutaman kilometrin matka leiripaikalle. Luulimme sen menevän nopeasti, mutta polku muuttuikin yllättävän hidaskulkuiseksi. Polku oli kapea, kivikkoinen ja pahin paikka oli kallioinen jyrkkä alamäki, jossa apuna oli vaijeri ja metalliset askelmat kalliossa. Koiran ja rinkan kanssa siinä oli aikamoista kikkailua, enkä tiedä miten olisin kombosta selvinnyt ilman ystäväni apua koiran kanssa.

Kun oikein jo odottaa leiriin pääsyä, alkaa matka tuntumaan pitkältä. Ja varsinkin, kun eteneminen oli oikeasti hidasta. Vilkuilin välillä All Trailsin offline-karttaa ja mielestäni meidän piti olla leirissä, mutta käytännössä olimme kallion päällä. Ihmettelimme hetken ja lähdimme laskeutumaan alas ja selvisikin, että leiri oli käytännössä siinä alapuolella, mutta ylhäältä näkymättömissä.

Njaggaleapmin leiripaikka oli hyvin pieni ja olimme ensin ehkä eniten hämmästyneitä siitä, ettei leirissä näkynyt ketää muita. Leiripaikka oli pieni metsäinen niemenkärki ja hankalan maaston takia tilaa oli vain muutamalle teltalle. Keskellä saareketta oli kutsuva paikka, mutta arvoimme haluammeko jäädä heti tulipaikan viereen, jos leiriin tulee muitakin yöpyjiä. Koska paikka oli isolle teltallemme loppupeleissä kuitenkin paras, päätimme laitan leirin siihen pystyyn. Maisemat olivat kertakaikkisen upeat. Niemenkärkeä ympäröi järvet, jotka rajautuivat mahtaviin kanjonin seinämiin. Heti niemenkärjessä oli kutsuvat portaat alas kristallinkirkkaaseen veteen. Niinpä teltan pystytyksen jälkeen riensimme heti uimaan ja olimme aivan äimän käkenä maisemista ja siitä, että paikka oli kokonaan meidän. Niin hiljaista, kaunista, mystistä ja uskomattoman upeaa. Illemmalla leiriin saapui vielä kaksi kulkijaa, mutta meistä ei ollut toisillemme minkäänlaista häiriötä, vaikka leirialue olikin pikkuinen.

Yöllä heräsin pissalle ja jäin sen jälkeen ihailemaan tähtitaivasta. Haaleat revontulet kulkivat pitkin taivasta syttyen ja sammuen. Yhtäkkiä näin kirkkaan tähdenlennon ja voi, miten onnekkaaksi se tekikin oloni. Siinä samassa hetkessä päätin, että tähän maagiseen leiripaikkaan haluan vielä joskus palata.

Toinen vaelluspäivä – vesistöjen ylityksiä ja iltakävely kääntöpaikalle (Njaggalepme – Roajásjávri 10,1 km + Roajásjávri – reittien risteyskohta 13,5 km)

Aamu leirissä oli aivan yhtä maaginen kuin auringon värjäämä ilta ja yön taivaalliset näyt. Sumu peitti kanjonin ja vähitellen kanjonin seinämät ruskan värisine tunturikoivuineen alkoivat erottua sumun lomasta. Näkymä oli uskomattoman kaunis.

Söimme aamupalaa sumumaisemaa ihaillen ja laitoimme leirin kasaan. Tavoitteenamme oli tänään päästä yöksi Roajásjavrille ja tehdä siitä iltakävely päivärepun kanssa polkujen risteykseen, josta olimme noin viikko sitten kääntyneet kohti Kuivia.

Heti leiristä lähdettyämme vastassa oli pitkät ja jyrkät portaat ylös. Askelmien väli oli paikoin hankala koiralleni ja jouduin auttamaan valjaista. Reitti jatkui metsikön läpi avarampaan tunturimaisemaan, jota pitkin tallusteltiinkin seuraavalle taukopaikalle asti. Matka tuntui pidemmältä, mitä kartassa oli merkattu. Kylttien merkinnät erosivatkin kartasta, joten en tiedä kävelimmekö taukopaikalle loppupeleissä kuusi vai kahdeksan kilometriä.

Laskeuduimme alas laaksoon ja vastassa oli taas joen ylitys, joka sujui jo melkein rutiinilla. Eli tälläkin kertaa tein ylityksen kolmeen kertaa, ensin rinkka toiselle puolen ja sitten hakemaan koiraa. Vesi oli kyllä todella kylmää! Maasto oli vaihtelevaa ja pidimme jossakin vaiheessa taas tauon. Ylitimme joen vielä uudelleen ja kohta olimmekin jo leiripaikassamme, Roajásjávrilla. Kello oli tässä vaiheessa noin neljä ja laskeskelimme ehtivämme tekemään edestakaisen iltakävelyn risteykseen. Halusimme päästä risteykseen jo tänään, sillä sää oli muuttumassa sateisemmaksi. Otimme varmuudeksi otsalamput mukaan ja kun leiri oli pystyssä ja iltaruuat termoksessa valmiina odottamassa paluutamme, lähdimme matkaan.

Koira oli hieman ihmeissään, mihin taas lähdetään, vaikka leiri oli jo pystyssä. Edessämme oli taas jyrkkä portaikko, joka vei meidät ylös tunturiin hyvin nopeasti. Kävelimme ripein askelin ja välillä kuvailimme maisemia ja ruskan värejä. Vastaamme tuli pariskunta, jotka olivat matkalla samalle leiripaikalle, josta olimme iltakävelyllemme aloittaneet.

Reilu kuuden kilometrin matka taittui nopeasti päivärepulla reippain askelin ja pian olimmekin tutussa risteyksessä keskellä ei mitään. Nyt olimme nähneet myös Kevon reitin kokonaisuudessaan ja koska palaisimme samaa reittiä takaisin, saisimme nauttia samat maisemat sekä kärvistellä samat jyrkät portaikot vielä uudestaan.

Palasimme leiriin ja ehdimme takaisin hyvin ennen pimeän tuloa. Oli ihanaa tulla takaisin, kun kaikki oli valmiina ja sai vain pujahtaa telttaan syömään ja käydä siitä nukkumaan. Oli onnellinen olo.

Kolmas vaelluspäivä – paluumatka (Roajásjávri – Beahcelávojávrrit 13 km)

Tälle päivälle oli luvattu sateita. Yö oli ollut kostea ja pakkasimme märän teltan kasaan ja lähdimme paluumatkalle. Reitti oli tuttu, mutta aina välillä huomasimme uusia ihmeteltäviä asioita ja maisemia, joihin tulomatkalla ei jostain syystä ollut kiinnittänyt huomiota.

Ylitimme vesistöt ja nousimme taas ylöspäin. Pieni sadekuuro osui kohdallemme ja vedimme sadeviitat niskaamme. Tunnelmassa oli pientä haikeutta, koska reissumme olisi parin päivän sisällä kokonaan ohi. Paluumatka on aina paluumatka.

Kävelimme koko päivän katsoen harmaata taivasta, mutta silti niin kaunista maisemaa. Olin mielissäni, että tämä päivä päättyisi taas siihen ihanaan leiripaikkaan ja saisin kokea sen taian vielä uudelleen. Kuljimme tutut jyrkät portaat nyt alaspäin ja saavuimme Njaggalepmelle. Vaikka suunnitelmamme oli yöpyä siellä uudestaan, aloimme kuitenkin miettimään vaihtoehtoa kulkea noin kolmen kilometrin verran eteenpäin seuraavalle leiripaikalle. Meillä olisi vielä hyvin aikaa ja sääennuste näytti seuraavalle päivälle vielä sateisempaa, joten olisi kiva minimoida huonossa säässä kävely. Tuo kolme kilometriä olisi vaikeakulkuista ja hidasta ja se olisi samalla pois seuraavan päivän matkanteosta.

Tuumailimme aikamme ja hieman pitkin hampain jätin unelmien leiripaikan taaksemme ja lähdimme kohti Beahcelávojávrria. Reitti oli muistikuvieni mukainen, oli kapeaa kivikkoista polkua, hieman ryteikköä ja kalliokiipeilyä. Lopuksi edessä oli vielä yksi joen ylitys, joka sekin sujui oikein hyvin.
Kulkiessamme tulomatkalla tämän leiripaikan läpi, olin ajatellut tämän olevan myös tosi kiva paikka. Maisemat olivat kohdallaan, mutta veden hakemisessa ilmeni ongelmia. Vaikka leiripaikka oli kangas kahden vesistön välissä, oli ranta niin heinikkoinen molemmin puolin, että päätin hakea vettä kahluupaikalta. Olin crocseilla liikenteessä ja kahlasin hieman syvemmälle täyttääkseni vesipullot, kunnes yhtäkkiä jalkani lipesi liukkailla kivillä ja kaaduin kyljelleni matalaan veteen. Mitään kummempaa ei sattunut, kuin että vaatteet tietenkin kastuivat. Onneksi en ollut ehtinyt vaihtaa leirivaatteita, joten mukavat kuivat vaatteet olivat teltalla odottamassa.

Teltalle paikan löytäminen osoittautui jotenkin hankalaksi. Pääydimme laittamaan sen pystyyn varvikkoon. Viritimme vanhan ja saumoista vuotavan telttamme päälle vielä tarpin, jos yöllä sataisi yhtään enemmän. Hämärä tuli ja iltatoimet venyivät. Lopulta olimme taas mukavasti vatsat täynnä makoilemassa makuupusseissamme ja kaikki oli hyvin. Yöllä alkoi satamaan.

Neljäs vaelluspäivä – takaisin autolle (Beahcelávojávrrit – Kenesjärvi 8,7 km)

Aamulla satoi edelleen ja viivyttelimme hieman lähtöämme. Sade taukosikin onneksi juuri sopivasti, kun olimme päättäneet lähteä matkaan. Märät kamppeet pakattiin kyytiin ja lähdimme talsimaan takaisin kohti autoa. Aamulla olin ihan tyytyväinen edellisen päivän ratkaisuumme edetä hieman lähemmäs päätepistettä.

Paluumatka kului odottavissa tunnelmissa. Kun vaellus lähestyy loppuaan, alkaa jo odottamaan sen päättymistä ja majoitukseen pääsyä. On ikäänkuin vain tehtävä enää se välttämätön ja on jotenkin vaikeaa samalla tavalla pysähtyä nauttimaan näkemästään, mitä edellisinä päivinä. Näiden viimeisten päivien ratoksi olisi tulevaisuudessa kiva keksiä jotain, joku loppuhuipennus tai rituaali, jota odottaa ja joka nostattaisi vielä kerran tunnelmaa.

Tutut maisemat lipuivat ohitsemme yllätykseksi ihan mukavassa pilvisessä säässä. Sadetta ei näkynyt, mutta ilma oli hyvin kostea. Sanoimme heipat kanjonille, joka jäi taaksemme ja kävelimme viimeisen pätkän takaisin Kenesjärven parkkipaikalle, jossa automme meitä odotteli. Kevo oli nyt nähty ja koettu.

Yhteenveto

Joku tietenkin kysyy, että kummasta reitistä sitten tykkäsin enemmän? Kaverini kanssa tätä asiaa pohdimme ja tulimme siihen tulokseen, että jos haluaa saada kaikki irti nimenomaan Kevon kanjonista, on tämä Kevon (kanjoni)reitti paras valinta. Jos kaipaa tasaisempaa menoa ja enemmän tunturimaisemaa, on Kuivin reitti parempi vaihtoehto. Kevon reitti on maastoltaan ja maisemiltaan monipuolisempi. Kummasta tykkäsin enemmän? En osaa sanoa, molemmissa oli omat hetkensä ja tunnelmansa. Siinä missä haaveilen pääseväni vielä joskus takaisin Njaggaleapmen leiripaikalle ihailemaan kanjonimaisemia, haaveilen myös paluusta Paistunturin erämaahan (jossa Kuivin reitti osittain kulkee) ja myös Kuivin avaralle leiripaikalle.

Muita kulkijoita oli syyskuun kolmannella viikolla merkittävästi vähemmän. Kulkijoita oli jopa hämmästyttävän vähän verrattuna edelliseen viikkoon. Leiripaikat olivat täällä Kevon reitin loppupäässä paljon pienempiä ja en osaa sanoa, miten kaikki kulkijat näihin sesonkiaikana mahtuvat. Vinkkinä Kevon reitin ruskaretkeilijöille: kannattaa olla aikaisin leirissä, jos haluaa saada siedettävän telttapaikan. Ja toisena vinkkinä, vaellus kannattaa ajoittaa mielummin syyskuun kolmannelle viikolle. Ruskaa kyllä riittää silloinkin.

Reitillä on ollut muutoksia ja sen huomasi kartan ja kylttien eroavaisuuksista. Jos sinulla on todella vanha kartta, kannattaa tarkistaa nykyiset leiripaikat vielä netistä. Koska Kevon alue on luonnonpuistoa, on leiriytyminen sallittua vain ja ainoastaan merkityillä leiripaikoilla.

Portaat reitillä olivat hyväkuntoiset, pitkokset olivat paikoin huonommassa kunnossa. Korkeuseroja on paljon, joten jumppaa reitillä riittää. Mutta maisemat palkitsevat.

Itselleni ehkä suurimpana yllätyksenä tuli se, että reitti on todella näinkin monipuolinen, eikä vain rajoitu siihen yhteen kanjonin seinämään, jonka näkee jokaisessa Kevolta otetussa kuvassa. Kanjoni on valtavan hieno pitkin reittiä.

Keräsin muutamia ajatuksia koiran kanssa Kevolla vaeltamisesta Kuivin reitistä kirjoitettuun postaukseen ja ne pätevät hyvin myös tähän reittiin. Mieti, miten saat koirasi vesistöjen yli. Tarkkaile anturoita ja varaudu tossuilla tai tassuvahalla. Myös kallioinen kohta, jossa joudut suunnasta riippuen laskeutumaan tai nousemaan muutamaa kallioon hakattua rautaista askelmaa pitkin, on erittäin haastava, jos olet vaeltamassa koiran kanssa yksin.

Kaikkinensa Kevon alue on mielestäni todella upea ja kokemisen arvoinen ja kuuluu ehdottomasti Suomen kauneimpiin vaellusmaastoihin.

Piian pisteet: 5/5

“Reitin lukuisista portaikoista tulee mieleen Linnanmäen vuoristorata. Tämä luonnonystävän huvipuisto jää mieleen ainutlaatuisena elämyksenä.”