Uskon, että moni muukin eteläisessä Suomessa asuva vaeltaja on jossakin vaiheessa elämäänsä etsinyt tietoa mahdollisista vaellusreiteistä nimenomaan Etelä-Suomessa. Aina ei ole mahdollisuutta lähteä Lappiin, varsinkin jos aikaa on vähemmän käytössä. Pidempiä reittejä etelässä voi suunnitella kansallispuistoihin kuten Nuuksioon, Teijolle, Liesjärvelle, Repovedelle, Kurjenrahkaan, Seitsemisiin ja Helvetinjärvelle. Parin yön vaelluskin on jo ihan mukava.

Itseäni häiritsee eniten etelän kohteissa melusaaste. Etelä-Suomessa on vaikeata löytää paikkaa, jonne ei liikenteen melu kuuluisi. On hienoa, että esimerkiksi Repovedelle pääsee junalla, mutta junan ääntä ei ole kauhean kiva kuunnella samalla, kun makoilee riipparissa ja yrittää keskittyä kaakkurin lauluun.

Birgitan polun esite on pyörinyt kotonani jo muutamia vuosia, enkä edes muista, mistä se käteeni alunperin tarttui. Olin suunnitellut lokakuulle lyhyempää vaellusta nimenomaan eteläisessä Suomessa, joten päätin lähteä katsomaan, mitä Birgitan polulla oli annettavaa.

Birgitan polku sijaitsee Lempäälässä ja on pituudeltaan noin 50 km pitkä ympyräreitti. Reitin voi käytännössä aloittaa mistä vain. Ympyrän varrelle osuu Lempäälän lisäksi Sääksjärven taajama, jotka sijoittuvat vastapuolille toisiaan. Kaikki palvelut ovat toisin sanoen hyvinkin lähellä.

Kiersin reitin kahdessa ja puolessa päivässä, enkä kolunnut jokaista haarautuvaa polkua, jotka olisivat menneet kauempana oleville laavuille. Reitti sopii mielestäni hyvin vaellusta harjoitteleville, sillä maasto on helppoa ja hädän tullen apu on lähellä.

Ensimmäinen vaelluspäivä – liikenteen melusta hiljaisuuteen (Sääksjärvi – Vähä Kausjärvi n. 18 km)

Toteutin vaellukseni lokakuun puolessa välissä ja sijoitin vaelluspäivät arkipäiviin. Arvelin, että näin lähellä taajamia oleva reitistö on todennäköisesti viikonloppuisin ruuhkaisampi. Kävin aamulla Sääksjärvellä kaupassa hakemassa muutamat tuoreet munkit mukaan ja jätin autoni keskustan tuntumaan, Sääksjärventien ja Kannistontien risteyksessä sijaitsevalle parkkipaikalle, joka on nimenomaan tarkoitettu ulkoilijoille ja Birgitan polun kävijöille. Mukana vaelluksella oli oma koirani.

Jos jotain yksittäistä fiilistä vaeltamisessa inhoan, on se se tunne, kun täytyy rinkan kanssa kulkea taajama-alueella. En tiedä, miksi se on olevinaan niin kiusallista. Tuntuu, että otsassa on lappu, että hei, minusta ei varmaan yhtään arvaa, että olen menossa vaeltamaan Birgitan polkua. Sama tunne oli Skotlannissa, kun olin menossa West Highland Waylle. Äkkiä metsään, niin saa olla katseilta piilossa. Varmaan joku suomalainen juttu.

Reitin alku oli tosiaan taajama-aluetta ja jonkun matkaa joutui kävelemään kevyen liikenteen väylää, kunnes polku hyppäsi metsään kohti Höytämöä ja Hirvi-Simunan luolaa. Vaihtoehtoisesti tämän pienen lenkin voi ohittaa, mutta mielestäni se oli ihan mielenkiintoinen paikka. Oli ihanaa päästä polulle ja metsä tuntui jotenkin heti niin ihanan omalta ja turvalliselta. Vajaan kilometrin kuluttua maastosta alkoi erottumaan yhä suurempia kivenlohkareita ja kohta niitä oli vastassa varsinainen röykkiö. Suuret siirtolohkareet tuntuivat olevan alueella muutenkin todella yleisiä.

Röykkiön vieressä oli luonnon muistomerkistä muistuttava kyltti. Tarina kertoo, että luoliston lähellä asusteli 1800-luvun alussa Hirvi-Simuna -niminen metsästäjä, jolla oli lähes yliluonnollisia metsästyskykyjä. Hirvi-Simuna päätti päivänsä yhteen luolista. Luolia olisi ollut kiva tutkia enemmänkin, mutta koirani takia päädyin vain ihailemaan suuria kiviä kiertämällä niitä ympäri. Vaikuttava paikka.

Ylimääräinen lenkki jatkoi kiemurtelua pieniä, lähes havaitsemattomia polkuja pitkin takaisin tielle. Tieosuuden jälkeen tuli vastaan parkkipaikka ja viitta kohti Kirskaanniemeä. Tiesin Kirskaanniemen olevan suosittu ulkoilualue ja polut olivat täällä selkeitä. Polulla vastaan tuli ensin näkyviin lahti, jonka reunustaa polku johdatti kohti niemenkärkeä. Vaikka oli lokakuinen maanantaipäivä, oli Kirskaanniemessä silti paljon ulkoilijoita.

Vetäydyimme koirani kanssa kallion suojaan istuskelemaan ja katselemaan järvimaisemaa. Koska olin lyhyellä vaelluksella, oli mukana kaikenlaista luksusta, kuten isohko fleece-viltti. Oli ihana vetää toppatakki päälle ja levittää lämmittävä viltti jalkojen päälle ja istuskella kallioon nojaillen. Olen oppinut itsestäni, että on huomattavasti helpompaa nauttia tällaisesta vuodenajasta, jos tauoilla on mahdollisuus laittaa niin paljon vaatetta päälle, että istuskelun aikana ei tule kylmä. Söin lounaan ja jälkkäriksi toisen ostamistani munkeista. Oli mukavaa vain olla kiireettömästi paikallaan ilman mitään sen kummempia suunnitelmia.

Tovin istuskelun jälkeen kiertelin Kirskaanniemeä ja lähdin jatkamaan pidempää etappia kohti Vähä-Riuttaa. Meinasin vahingossa lähteä seuraamaan väärää polkua, vaikka pääosin polut oli merkattu oikein loistavasti. Polku oli täällä paikoin märkää ja jouduin kiertelemään joitakin tulvivia kohtia. Polku saapui sähkölinjojen alapuolelle ja niitä seurattiin pitkän matkaa.

Jossakin kohtaa polun linjausta oli muutettu ja ylitettävänä oli iso oja, jossa onnistuin kastelemaan toisen jalkani sen lipsahtaessa liukkaalta penkereeltä alas veteen. Mitä pidemmälle polku vei asutuksesta, sitä hiljaisempaa tuli. Polku ohitti muutamia risteyskohtia ja ohitin vahingossa myös Koukkurahkan risteyksen, jonne olin reittiä suunnitellessani ajatellut poiketa. Koukkurahka on siis suoalue, jonne oli ihan selkeä kyltti, mutta jostain syystä en mielessäni yhdistänyt paikkaa ja muistanut sillä hetkellä, että halusin sinne mennä. Täytyy joskus siis tehdä sinne oma retki.

Vähä-Riutan leiripaikka vaikutti kivalle. Se oli kauniin lammen rannalla ja siellä oli hyvät fasiliteetit ja tasainen maasto teltalle. Pidin pienen evästauon ja päätin jatkaa vielä eteenpäin seuraavalle leiripaikalle, Vähä Kausjärvelle. Tiesin hämärän tulevan reilun tunnin päästä ja marssin hyvää vauhtia eteenpäin. Jonkun matkaa reitti kulki hiekkatietä pitkin, mutta kun polku vihdoin Savontien jälkeen alkoi, oli se tosi kaunis. Tämä alue oli mielestäni reitin parhainta antia. Oli aivan hiljaista ja mietin, että tässähän oikeasti pääsee hieman vaeltamisen makuun.

Hämärä saapui kovaa vauhtia ja välillä lehtien täplittämässä maastossa polun erottaminen oli vaikeaa. Onneksi siellä täällä oli oransseja reittimerkkejä, jotka antoivat jonkunlaista vinkkiä polun sijainnista.

Saapuessani Vähä-Kausjärvelle oli jo oikeasti lähes pimeää. Nuotiopaikalla oli perhe ja he kysyivät ystävällisesti, haluanko myös tulistella ja jätetäänkö tulet palamaan, kun he lähtevät. Aloin vauhdilla pystyttämään telttaani ja huikkasin, että voisin tulla paistamaan makkaraa hetken päästä. Laitoin leirin pystyyn, jonka jälkeen ruokin koiran ja saatoin hänet yöpuulle peitellen omaan makuupussiin.

Perhe lähti kotiin ja vein makkarat nuotiopaikalle ja säädin vielä lisää vaatteita päälle ja kävin huussissa. Nuotiolle tullessani huomasin, että hiiri on makkarapakettini kimpussa ja oli ehtinyt saada jo maistiaisiakin. Istuin hetken nuotiolla ja lähdin nukkumaan. Kaikki ruuat sekä roskapussin jätin yöksi oksanhaaroihin roikkumaan, koska en kaivannut hiirulaisia kesteille. Juuri kun olin tehnyt kaikki iltatoimet, saapui paikalle porukka autolla. Hämärässä en tosiaan ollut hahmottanut, että leiripaikan vieressä sijaitsee tie ja parkkipaikka.

Kävin reippaana selvittämässä, keitä kulkijat olivat ja millä asialla olivat yötä myöten liikkeellä ja huomautin, että olen menossa telttaan nukkumaan. Lähinnä sen takia, että jos heillä olisi juhlinta-aikeita, niin tietäisivät teltan läsnäolosta. Kaveriporukka oli kuitenkin tullut vain hetkeksi tulistelemaan ja lähtivät ennen nukahtamistani pois.

Toinen vaelluspäivä – hakkuuaukeita ja ulkoilualueita (Vähä Kausjärvi – Siisjärvi n. 20 km)

Todella sikeiden ja hyvien yöunien jälkeen heräsin leiristä. Mukanani oli Graylin vedenpuhdistin, jolla suodatin järvivedestä itselleni puhdasta vettä. Pakkasin leirin kasaan ja jätin aamupalan viimeiseksi. Istuskelin kiveen nojaillen ja mietin, miten vielä pari vuotta sitten ajattelin, että retkikuukaudet rajoittuvat vain kesäaikaan. Ja täällä nyt olin lokakuussa ja kaikki oli niin hyvin. Pahin pelkoni on aina ollut paleleminen, mutta eräopaskoulun aikana opin ottamaan sellaiset vaatteet päälle ja varusteet mukaan, jolla pärjäsin myös talvella teltassa -30 asteessa. Olisi aika noloa, jos sen jälkeen valittelisi kylmää.

Reitti kulki hetken matkaa järven rantaa kivaa polkua pitkin. Metsässä vastaan tuli taas iso siirtolohkare, joka erottui ympäristöstään. Mitä kaikkea luonnon historiassa onkaan tapahtunut! Nyt me vain täällä tallustelemme ihmettelemme ja ihailemme muinaisten aikakausien jälkiä.

Polku muuttui tieksi ja samalla reitti kohti Kyynärön leiripaikkaa haarautui vasemmalle. Päivämatkastani oli tulossa pitkä, joten en lähtenyt käymään erikseen laavulla.

Sitten alkoikin tylsempi osuus. Reitti oli pääosin hiekkatietä ja hakkuuaukeaa oikeastaan melkein Lempäälään asti. Pieniä pätkiä oli metsää, mutta kaikin tavoin vaistosit olevasi lähellä asutusta ja teitä. Liikenteen äänet kasvoivat ja hiekkatietkin muuttuivat pikkuhiljaa kevyenliikenteenväyliksi.

Jätin myös poikkeaman Hääkivelle väliin. Birgitan polun esitteeseen oli merkitty Lempäälän ympärillä kulkeva melontareitti, jonka ajattelin tulla joskus melomaan. Siinä samalla näkisin Hääkiven taukopaikan.

Jatkoin matkaa kohti keskustaa ja jouduin vilkuilemaan kartasta, minne pitää mennä. Viittoja oli kyllä paljon, mutta ei ihan jokaisessa risteyksessä. Muita reittimerkkejä viittojen lisäksi ei kauheasti näkynyt ja välillä meinasi tulla epäusko, onko edelleen reitillä.

Poikkesin Herralankosken pienelle saarekkeelle, joka oli jälkeenpäin ajateltuna päivän hienoin paikka. Saareen menee silta ja siellä on laavu. Maisemat olivat kivat, mutta en olisi varma, haluaisinko yöpyä näin keskellä taajamaa.

Seurailin jalkakäytäviä ja ylitin hienon puisen sillan, joka on ilmeisesti vanha rautatiesilta. Kävelin keskellä asutusta ja sukkuloin mutkittelevia katuja kohti Hakkarin liikuntapuistoa.

Hakkarista reitti kulki pitkän matkaa valaistuja ulkoilureittejä pitkin ja seuraava leiripaikkani Siisjärvi sijaitsi myös ulkoilureitin varrella. Saarikonmäki oli myös yksi vaihtoehto leiripaikaksi, mutta kartan mukaan siellä ei ollut minkäänlaista lampea tai järveä, josta saisin vettä.

Siisjärvellä oli juuri ja juuri ehkä parille teltalle tilaa. Veikkaan vahvasti, että täällä ei kauheasti telttailua harrasteta, sen verran ihmetteleviä kommentteja sain ohikulkijoilta. Järven rannassa oli laituri ja ulkoilutien ja järven välissä laavu. Paikka oli sinänsä ihan kaunis.

Hämärä alkoi laskeutumaan ja tein iltatoimia. Satunnaiset ulkoilijat kävivät kääntymässä laavulla ja vaihdoin heidän kanssaan muutaman sanan. Koska hämärä tuli tähän vuodenaikaan aikaisin ja vaellus oli lyhyt (puhelimen akkua tai varavirtaa ei tarvinnut säästellä), katselin teltassa Alone Suomen ensimmäistä kautta. Mikäs sen parempi ympäristö seurata muiden selviytymisseikkailuja, mukavasti makuupussissa suklaata mussuttaen.

Kolmas vaelluspäivä – urbaania rauhaa (Siisjärvi – Sääksjärvi n. 9 km)

Yö sujui rauhallisesti, mutta aamulla aikaiset kuntoilijat alkoivat pyörimään laavulla. Järvellä oli kaunis sumu. Aamutoimet pyrin tekemään reippaasti, sillä omaa rauhaa ei ollut. Koirani on haukkuherkkä ja kun vielä seurue toisen koiran kanssa ilmestyi tulipaikalle, oli aika lähteä liikkeelle.

Aamulla alkoivat kaukaa kantautuvat jyskyttävät äänet, jotka liittyivät varmaankin läheiseen lentokenttään. Ääni oli läsnä koko reitin länsipuolen aina autolle asti.

Leiristäni lähdön jälkeen kiipesin Siisjärven kukkulalle, jonka ympäristö oli rauhallista ja mukavan syrjäisen oloista luontoa. Mitään varsinaisia näkymiä ei kukkulalta auennut, sillä puusto on varmasti kasvanut aikojen saatossa peittämään näkymät.

Reitti kulki vaihtelevassa metsässä ja ison hakkuuaukean ohitse. Seuraavaksi vastaan tuli Houkkalammi, joka oli myös nätti paikka, mutta ulkoilijoita oli paljon ja tein sinne vain pienen katselukierroksen.

Matka jatkui kohti Ammejärveä, joka puolestaan oli melko vaatimattoman oloinen leiripaikka. Sen jälkeen kauniit pitkokset veivät kohti Kortejärveä. Reitti oli täällä pitkosten lisäksi polkua, joka oli yllättävän juurakkoista ja kivikkoista. Ulkoilijoita on varmasti täällä paljon ja maaston kulumiselta ei voi välttyä.

Hetken kuluttua putkahdinkin metsästä kadulle, joka olikin jo ihan parkkipaikan vieressä. Autolla oli kaikki hyvin ja ei muuta kuin kamppeet kyytiin ja kohti kotia.

Yhteenveto

Birgitan polku oli ihan kiva ja pitkälti sellainen, minkälaiset ennakkoajatukset itselläni reitistä olikin. Laavupaikkoja oli paljon ja reitti oli pääosin hyvin selkeä. Muita vaeltajia en tavannut, mutta ulkoilijoita ja päiväretkeilijäitä oli paljon. Olisikin mielenkiitoista tietää, kuinka moni kävijä vuosittain kulkee reitillä teltan kanssa.

Reittiä on mahdollisuus jatkaa Kaarinanpolkua pitkin Kangasalan puolelle tai kohti pidempää Pirkan taivalta. Itseäni jäi kiinnostamaan Kaarinanpolku ja ajattelin lähitulevaisuudessa senkin käydä katsastamassa.

Piian pisteet: 3/5

”Hienoa, että eteläisessä Suomessa on kansallispuistojen lisäksi joitain muitakin reitistöjä, joissa voi toteuttaa pienimuotoisen vaelluksen. Birgitan polku kaikkine fasiliteetteineen on erinomainen reitti esimerkiksi ensimmäisen Lapin vaelluksen harjoittelemiseen.”