Kävin kuluvan vuoden (2025) tammikuussa vaeltamassa GR 131 -reitistä La Gomeran saaren osuuden. Tämä pitkän matkan vaellusreitti kulkee kaikkien seitsemän Kanariansaaren läpi ja nyt oli aika ottaa haltuun pari saarta lisää. Lanzarotella kulkevan reitin virallinen nimi on Camino Natural de Orzola a Playa Blanca ja sen pituus on 73 km. Reitti kulkee saaren keskellä idästä länteen.

Lanzarote on Kanariansaarista itäisin ja lähimpänä Afrikkaa sekä Saharaa, jonka takia se on myös kuiva ja karu. Kanariansaaret ovat vulkaanisia ja vuoret ovat tulivuoria ja maisemaa hallitsevat erilaiset laavakivet. Lanzarote oli itselleni ennalta vieras kohde ja oma käsitykseni saaresta (niin kuin koko Kanariansaarista yleensä) on hyvin turistinen. Vierailut muilla saarilla ovat kuitenkin osoittaneet, että saarilla on paljon muutakin tarjottavaa kuin rannikoilla sijaitsevat hotelliresortit.

Saavuin Lanzarotelle päivälennolla ja olin katsonut jo valmiiksi rautakaupan, josta voisin ostaa retkikeittimeeni kaasua. Lentokentältä sinne pääsi kävelemällä puolessa tunnissa ja paikan nimi oli Optimus Playa Honda. Suurin osa myytävistä kaasuista oli easy-click -mallia ja kierteellisistä oli tarjolla vain isoa 450 gramman purkkia. Hetken emmittyäni päätin mennä sillä, koska bussi Orzolaan, reitin aloituspisteeseen, lähtisi pian. Lanzaroten pääkaupungin Arrecifen alueelta löytyy varmasti muitakin rautakauppoja (ferreteria), jos haluaa tutkia lisää tarjontaa. Orzola on puolestaan niin pieni kylä, etten luottaisi sen tarjontaan ollenkaan.

Bussimatka Arrecifestä saaren itäpäähän Orzolaan kesti noin 50 minuuttia ja olin siellä juuri ennen hämärän tuloa. Tarkoituksenani oli päästä pois asutusalueelta ja leiriytyä heti kylän ulkopuolelle sopivan paikan tullessa vastaan. Orzolassa oli pieni marketti, josta ostin vielä tarvitsemani vedet, sillä seuraava tilaisuus täydennyksille tulisi vasta Màguezissa, ellen sitten poikkeaisi pienenä pistona Yen kylässä.

Varustuksenani oli kevyehkö (1,4 kg) yhden hengen teltta (Naturehike), kesämakuupussi, makuualusta (Exped), vaatteita, kuivaruokaa kuudeksi päiväksi ja muuta retkitarviketta. Olisin reissussa yhteensä kaksi ja puoli viikkoa, joten päivittäisten vesitäydennysten lisäksi tarvitsin kylistä myös lisää ruokaa. Lanzaroten osuus reitistä on noin 70 km pitkä ja ajattelin vaeltavani sen noin neljässä päivässä.

Ensivaikutelma saaresta bussin kyydistä katsottuna oli ehkä hieman laimea. Arrecife oli mielestäni aavistuksen levoton ja huumeet ovat valitettavasti löytäneet tännekin tiensä. Verrattuna La Gomeran lintukotoon oli Lanzarotella hieman erilainen tunnelma, mutta pääosin kuitenkin asiallinen ja turvallinen. Kaikki kylät näyttivät mielestäni samanlaisilta, valkoiset talot olivat joko ryppäinä tai yksitellen siellä täällä hohtaen muuten niin kivisessä ruskeanmustanharmaassa maisemassa. Kasvillisuutta oli hyvin vähän ja nekin pääosin erilaisia kaktuksia ja piikkipensaita.

Vaelluksen aikana laimea ensivaikutelmani mureni kuitenkin nopeasti ja ihastuin saaren persoonallisiin piirteisiin, joiden valttina oli nimenomaan yksinkertaisuus ja ainutlaatuisuus.

Vaelluksen aloitus (3 km) ja mietteitä telttailusta

Bussin päätepysäkki on Orzolassa aivan rannassa, josta löytyy myös reitin virallinen aloituspiste. Tutkin taulua hetken ja vesitäydennysten jälkeen lähdin tallustelemaan kylästä poispäin vievää tietä pitkin. Kello oli kuusi ja pimeys tuli nopeasti. Puoli seitsemältä oli jo täysin pimeää. Olin tässä vaiheessa vielä tiellä, jossa oli onneksi katulamppuja. Käytin taas AllTrailsin offline-karttaa apuna ja heti kun reitti poikkesi tieltä ja muuttui poluksi, aloin etsimään teltalle paikkaa. Ohitin muutamat talot ja jouduin kaivamaan otsalampun esille. Kartassa näkyi pieni alue, jossa ei ollut asutusta ja sieltä löysinkin itselleni sopivan leiripaikan pienten puuvartisten pensaiden seasta. Pohja oli pientä mustaa laavakiveä, josta tuli mieleen lähinnä lecasora. Koska oli todella lämmin, en laittanut telttaan ollenkaan päälikangasta, vaan nukuin pelkällä sisäteltalla. Tein nopeasti itselleni iltaruuan ja kävin heti telttaan pitkäksenu. Tähdet loistivat ja niitä tuijotellessa oli helppo nukahtaa. Olipa ihanaa olla taas reissun päällä.

Telttailu on kielletty Kanariansaarilla niin kuin myös manner-Espanjassa ja monessa muussakin Euroopan maassa. Useammassa lukemassani blogissa kuitenkin kirjoitettiin siitä, miten se on silti siedettyä, kunhan ei telttaile suojelualueilla, kansallispuistoissa, rannoilla tai lähellä asutusta, ei tee nuotiota ja laittaa leirin pystyyn vasta myöhään illalla ja poistuu paikalta jälkiä jättämättä ennen aamunkoittoa. La Gomeran osuudella tapasin muita vaeltajia ja osa kertoi saaneensa paikallisilta jopa neuvoja sopiville telttapaikoille. Eri paikoissa tuntuu laissa olevan hyvinkin eri käytäntöjä, mutta kyllä, on mahdollista, että telttailusta voi saada sakot. Henkilökohtaisesti uskon, että lain tarkoitus on ollut suitsia ennen kaikkea kiertolaisten, kodittomien ja bileporukoiden telttaleirejä, joiden pystyttämiseen ympärivuotinen lämmin ilmasto antaa otolliset mahdollisuudet.

Virallisia leirintäalueita on hyvin vähän tarjolla (Lanzarotella yksi, joka on talvikaudella kiinni), mutta onneksi tänä vuonna 2025 Kanariansaaret on tehnyt päätöksen, jossa myös retkeily tunnistetaan yhtenä turismin muotona ja leirintäalueita ja -palveluita tulee todennäköisesti tulevaisuudessa syntymään saarille huomattavasti lisää. GR131 -reitin voi toki nytkin yrittää vaeltaa erilaisia majoituspalveluita hyväksikäyttäen, mutta reitillä on pidempiä osuuksia, jotka ovat vailla asutusta tai kylät ovat niin pieniä, ettei niissä ole mitään palveluita.

Jokainen tekee oman päätöksensä telttailusta, en kannusta ketään rikkomaan lakia. Lanzaroten vaellusreitillä näin itseni lisäksi kaksi henkilöä rinkkojen kanssa, joten mistään kansainvaelluksesta ei näillä reiteillä ainakaan toistaiseksi ole kyse. Sekä Lanzarotella että Fuerteventuralla oli suojelualueiden reunoilla kieltotauluja, joissa mainittiin myös telttailu, muualla en kieltoja tavannut.

Ensimmäinen vaelluspäivä – tulivuoren kraateri, pyöräilykisat, César Manrique ja hienoja sumumaisemia (Orzola – El Bosquecillo n. 13 km + tulivuoriseikkailut 4 km)

Heräsin yöllä kylmyyteen ja lisäsin vaatteita päälleni. Vaikka ihana lämpö oli vastassa lentokoneesta ulos astuessa, laski lämpötila yöllä kuitenkin sen verran, että vaatteita piti olla reilusti päällä makuupussin lisäksi. Yö oli myös yllättävän kostea, joten aamulla herätessäni kaikki varusteeni olivat kasteen peitossa. Heräsin kuuden jälkeen ja noin kello 7:30 olin valmis lähtöön, joka oli juuri sopiva aika lähteä liikkeelle auringon noustessa ja pimeyden poistuessa.

Tajusin myös päivän noustua, miten lähellä tietä oikeastaan olin. Tie oli onneksi pieni ja olisin kyllä herännyt, jos joku olisi ajanut ohitse. Reitti jatkuikin kyseistä tietä pitkin, joka mutkitteli maaseudulla sisältäen hengästyttävän pitkän nousun. Reitti kulki lähellä sijaitsevan tulivuoren Monte Coronan ohitse ja päätin poiketa katsomaan kraateria.

Olin miettinyt kiipeäisinkö tulivuorelle Ye -nimisen kylän kautta, mutta sinne vievällä tiellä oli blokki ja luulin sen liittyvän johonkin tietyöhön. Oikea syy selvisi nopeasti, kun ohitseni alkoi vilahtelemaan pyöräilijöitä. Kyseessä oli jonkunlainen pyöräilykilpailu, jonka reitti oli sattumoisin lähes sama kuin GR131 ”de punta a punta” eli päädystä päätyyn. Pyöräilijät tulisivat polkemaan saaren läpi joissakin tunneissa, vaeltaen siihen tulisi minulta kulumaan useampi päivä.

Yhdessä risteyksessä espanjaa puhuvaa herra ei meinannut ensin päästää minua pyöräilijöiden sekaan kävelemään. Minulla ei ollut kiire, joten heitin rinkan selästä ja aloin syömään eväitä. Hetken kuluttua herra antoi minulle kuitenkin luvan jatkaa, kunhan kulkisin visusti aivan hiekkatien reunassa. Nostin peukun lupaukseksi ja reunaa nuolien lähdin kulkemaan eteenpäin tien reunaa pyöräilijöiden huudellessa ohimennessään tervehdyksiä.

AllTrails näytti, että pääsisin Monte Coronan tulivuorelle myös eri reittiä kuin Ye:n kylän kautta. Niinpä poikkesin hiekkatieltä, nousin hetken jyrkästi rinnettä ylös ja lähdin kulkemaan vuoren reunaa kohti virallista katselupaikkaa. Polku oli kapea, mutta kuljettava. Jonkun ajan kuluttua kartta tarjosi mahdollisuutta mennä lyhyempää reittiä kiipeämällä rinnettä suoraan ylös. Jätin rinkan polun varteen ja lähdin yrittämään, mutta pian totesin etenemisen olevan mahdotonta jalkojen alla liukuvan soran takia. Ylöspäin pääsi vielä jotenkin, mutta jo ajatus alastulosta oli kammottava. Niinpä luovutin hyvin nopeasti ja jatkoin polkua eteenpäin. Jouduin hieman soveltamaan reittiä ja ryömimään jonkun aidan alitse, jotta löysin taas uuden selkeän polun, joka veisi suoraan oikeaan paikkaan. Lähestyin katselupaikkaa ja näin vierailuryhmän laskeutuvan toista reittiä alas ja opas alkoi yhtäkkiä torumaan minua. Hän sanoi, että heidän käyttämänsä reitti on ainoa oikea ja alueella ei saisi liikkua sen ulkopuolella. Esitin pahoittelut ja sanoin seuranneeni polkuja ja kartta, enkä ollut nähnyt myöskään mitään kylttejä, jotka olisivat informoineet kielletystä reitistä.

Tulivuoren kraateri oli aika pikaisesti nähty ja lähdin takaisin alas oppaan neuvomaa reittiä, joka veisi minut aika paljon taaksepäin omalta reitiltäni, kohti Ye:n kylää. Minulla ei ollut kiire, joten en antanut asian haitata liikaa. Aurinko porotti jo lämpimästi ja Ye:n kylässä pysähdyin baariin limulle. Sitten pitikin käpytellä takaisin jo tuttua tien reunaa siihen pisteeseen, josta olin tulivuorelle poikennut. Polunristeyksen ohitettuani jonkun matkan päässä törmäsin tien varressa kylttiin, joka kertoi alueen olevan suojeltua ja että siellä sai liikkua vain merkityillä reiteillä.

Pyöräilijöitä eikä liikenteenohjaajia enää näkynyt ja sain kulkea omassa rauhassa. Saavutin Máguezin ja jatkoin siitä suoraan kohti Hariaa. Siellä kävin kaupassa hakemassa vesitäydennykset ja jäin kivalle kävelykadulle puiden varjoon istumaan ja syömään lounasta. Päivä lämpeni kovaa vauhtia ja huomasin kiinnostavalta vaikuttavan kohteen reittini varrella. Hariassa on nimittäin Lanzarotelta kotoisin olevan arkkitehdin ja taiteilijan César Manriquen kotimuseo. Se olikin mielenkiintoinen kohde ja oikein hyvä ajanviete iltapäivän kuumimmalle ajankohdalle. Vierailu ei ollut pelkästään vain kiva vaan oikeastaan peräti mullistava. César käytti inspiraationaan luontoa ja puhui voimakkaasti sen puolesta, miten saarella pitäisi ehdottomasti säilyttää sen alkuperäinen luonne ja nimenomaan näyttää turisteille sen ainutlaatuisuus. Tämän johdosta esimerkiksi mainoskyltit poistettiin teiden varsilta, jotta merta ja luontoa voisi ihailla esteettä. Manriquen kädenjälki näkyy eri puolilla saarta. Kotitalo oli erittäin viihtyisä ja vierailun jälkeen aloin tutkimaan Lanzaroten luontoa Manriquen silmin ja näkemään kauneuden nimenomaan sen yksinkertaisuudessa.

Oli aika jatkaa matkaa pois kaupungista ja alkaa miettimään seuraavaa yöpaikkaa. Lähdin Hariasta ja poikkesin seuraavaksi Los Helechosin baarissa, joka on myös samalla näköalapaikka. Jäin sinne lataamaan puhelintani ja nautin tarpeeseen tulleista virvokkeista. Huomasin kartasta tien toisella puolen sijaitsevan El Bosquecillon alueen, jossa näytti olevan kaikenlaista mielenkiintoista näköalapaikasta luoliin ja päätin lähteä sinne, vaikka se poikkesi jonkun verran varsinaiselta reitiltäni.

Kävelin hiekkateitä pitkin ja autoja oli lähes ruuhkaksi asti, sillä täällä sijaitsi myös kuuluisa auringonlaskun ihailupaikka. Tällä kertaa auringonlasku jäi vaatimattomaksi sumuisen ilman takia. Mutta maisemat olivat mystisen upeat. Alhaalla siinsi Famaran rantahiekka ja pudotus oli melkoinen. Etsin luolia ja löysinkin ne, mutta sinne siirtyminen rinkan kanssa olisi ollut mahdottomuus. Jyrkänteellä myös tuuli järjettömän kovaa ja se tuntui paikoin jopa vaaralliselta.

Ihmiset lähtivät illan hämärtyessä pois ja löysin itselleni sopivan leiripaikan. Jossain vaiheessa havahduin, miten taskulampun valot vilahtivat telttani läpi ja kurkkasin, mitä tapahtuu. Ne olivat onneksi vain muiden ulkona nukkujien valoja.

Toinen vaelluspäivä – avaruusmaisemia ja armotonta paahdetta (El Bosquecillo – Montana Blanca n. 26 km)

Nukuin hieman levottomasti nähden kummallisia unia. Pistin leirin kasaan pimeässä ja söin aamupalan auringon noustessa. Virallinen reitti kulki enemmän teitä pitkin, mutta vaihtoehtoinen reitti kulki lähellä El Bosquecillon aluetta pienemmillä poluilla, jotka suosittelen lämpimästi valitsemaan. Tämä reitti ja alue oli ehdottomasti suosikkini koko Lanzaroten vaelluksella.

Aamulla aikaisin ei ollut ketään missään ja sain aivan rauhassa koko paikan ja maisemat itselleni. Kävin tutustumassa luoliin, koska nyt uskalsin jättää rinkan ulkopuolelle odottamaan. Sen jälkeen lähdin kävelemään harjanteen reunaa, joka samalla kiertää Lanzaroten korkeimman kohdan. Korkeimmalle kohdalle ei pääse käymään, sillä siellä sijaitsee armeijan tukikohta.

Utuisesta säästä huolimatta tai ehkä juuri sen takia, maisemat olivat uskomattoman kauniit, aivan kuin avaruudesta! Aamuaurinko loi pehmeän valon kiviseen vuorimaisemaan ja allani utuisesti erottui meri. Lämmin tuuli puhalsi kasvoilleni ja olin aivan järjettömän onnellinen ollessani juuri silloin siinä hetkessä.

Vastaani tuli myös muita luolastoja, joihin kävin tutustumassa. Hieman jännitti kulkea luolissa, jos siellä vaikka majailisikin joku. Ketään ei kuitenkaan näkynyt ja oli aivan mahtavaa tutustua kaikkeen rauhassa yksin. Tämä onkin hyvä vinkki Lanzarotelle. Paras aika ehdottomasti luonnon nähtävyyksille on aamulla 7:30-9, jolloin todennäköisesti saat olla aivan omassa rauhassa ja ilma tuntuu juuri sopivan lämpimältä/viileältä.

Avaruusmaisemat jatkuivat vielä pitkälle, mutta saavutin pikkuhiljaa taas virallisen reitin. Se olisi kulkenut tylsän oloista hiekkatietä pitkin, joten olin enemmän kuin tyytyväinen vaihtoehtoisen reitin valitsemisesta. Loppupäivän sainkin tallustella ihan tarpeeksi teitä pitkin.

Tie vei alas laaksoon, jonka ristin mielessäni Kuolemanlaaksoksi. Aurinko oli noussut ja paahtoi täydellä teholla, eikä ilma tuntunut liikkuvan ollenkaan. Olo alkoi käydä todella tukalaksi ja varjoa ei ollut ollenkaan tarjolla. Niinpä matkanteko muuttui varjosta varjoon etapeiksi. Eli aina kun oli pieni mahdollisuus varjoon, pidin viilentymistauon ja tankkasin niin vettä kuin energiaakin. Pidemmän tauon pidin alhaalla laaksossa raunioiden kupeessa. Sitten vielä pitkä ja hikinen siirtymä Teguiseen, jossa marssin suoraan kauppaan ostamaan mehua, limua, patonkia ja kaikkea sellaista, mitä mieli teki juuri sillä hetkellä.

Vietin mukavan tauon puun katveessa penkillä istuen ja kun tuntui, että elimistö oli toipunut paahteesta, oli aika jatkaa matkaa. Teguise vaikutti kivalta paikalta, mutta en jäänyt nuohoamaan pikkukauppoja, koska en halunnut mitään lisäpainoa rinkkaani.

Teguisen jälkeen vasta koittikin hikinen taival. Edellisenä päivänä vältin pahimman paahteen vierailemalla César Manriquen kotimuseossa, nyt paahdoin menemään pahimpaan aikaan täysin avarissa maisemissa. Ensimmäinen varjopaikka löytyi kaupungin ulkopuolelta matalan alikulkutunnelin luota, jossa pidin noin vartin tauon. Sitten alkoi loputtomalta tuntuva suora tie, joka oli aivan armoton. Hiki valui ja kuumotus nousi kasvoja painostamaan. Seuraavan varjopaikan löysin muutaman isomman kiven takaa ja taisin olla jonkun rakennustyömaan puolella. Oli vaan pakko päästä helteestä hetkeksi sivuun. Nojailin viileään kiveen ja lisäsin aurinkorasvaa, söin ja join. Tauon jälkeen seuraava varjopaikka löytyi viljelysmaan aidan vierestä, jossa juuri ja juuri pääsi kokonaan varjoon, kun istui sykkyrässä. Hengähdystauon jälkeen matka jatkui San Bartoloméen, jossa heti ensimmäisen varjossa olevan penkin kohdalla lysähdin siihen, otin kengät pois ja kittasin vettä. Käytän vaelluksilla vedessä elektrolyyttitabletteja, jotka antavat suolojen lisäksi veteen hyvän maun ja sitä juo mielellään.

San Bartolomé tuntui olevan hyvin vilkas ja kaupan löydettyäni täydensin vesivarastoni ja tulevan herkunnälkäni ja lähdin kävelemään pois kylästä. Aloin jo katselemaan leiripaikkaa, mutta asutusta tuntui olevan joka puolella. Rinkka tuntui reilun kolmen kilon lisäyksellä ärsyttävän painavalta ja tuntui että kiehuvat jalat upposivat kävellessä yhä syvemmälle maan sisään.

Ilta saapui ja oletin kaupungin ulkopuolella löytäväni jonkun sopivan leiripaikan. Reitti kulki kuitenkin viinitilojen läpi, jotka levittäytyivät laajoille alueille aina vuorien jyrkille rinteille saakka. Reitti kulki epämääräisesti yhden pellon poikki ja koska asutus vain jatkui ja jatkui, olinkin kohta jo Montana Blancan kylässä ja olin kävellyt paljon pidemmälle, mitä alunperin piti.

Rinkka painoi, ilta hämärtyi ja sitä mukaa väsymys ja ärtymys kasvoivat. Montana Blancan kylästä oli vielä repivä nousu ylös ja siinä vaiheessa päätin, että leiriydyn heti, kun vaan jotenkin osuva paikka tulee vastaan. Juuri kun maastosta vielä jotain hämärässä erotti, näin hiekkakuopan tapaisen alueen, jossa kivistä päätellen joku muukin oli leiriytynyt. Paikka oli mukavan suojaisa hieman reitin ulkopuolella ja ehdin sinne juuri kun tuli aivan pimeää. Alempana siinsi Tías -nimisen kaupungin valot ja leirin pystytettyäni kävin heti nukkumaan.

Kolmas vaelluspäivä – kiellettyjä luolia ja kameleita (Montana Blanca – Yaiza n. 18 km)

Olin kotona jo ennalta merkinnyt karttaani mielenkiintoiselta vaikuttavia kohteita ja yksi niistä oli Las Grietaksen luolamuodostelmat. Sinne päästäkseni minun piti tehdä muutaman kilometrin poikkeama reitiltä, mutta mukavassa aamun viileydessä se ei haitannut yhtään. Kävelin kivaa reittiä vuoren rinnettä pitkin ja jo matkan varrella oli näyttäviä eroosion muovaamia hiekkapatsaita ja -seinämiä. Löysin luolat helposti, jätin rinkan ulkopuolelle ja laskeuduin seinämien reunustamaan solaan, joka oli todella upea. Seinämien värit ja muodot olivat todella erikoisen kauniit. Sola ei ollut mikään valtavan pitkä ja palasin takaisin samaa reittiä. Nostin rinkan selkääni ja lähdin alempana sijaitsevaa polkua pitkin takaisin reitilleni. Samassa huomasin kyltin, jonka tulkitsin niin, ettei luoliin saa mennä. Pahus sentään, ajattelin ja samalla ihmettelin, miksei alueita ole sitten aidattu, jos sinne ei haluta vierailijoita. Tai miksei kylttejä ole enemmän kuin joku yksittäinen jossain täysin eri suunnassa, mistä olin itse tullut. No luola oli joka tapuksessa hieno ja askelten jäljistä päätellen hyvin ahkerasti vierailtu.

Palasin reitilleni ja kulku oli taas mukavaa ja helppoa. Mihinkään ei kolottanut ja reppu oli taas iltaan verrattuna kevyempi. Reitti jatkui asfalttitien reunaa pitkin ja lounastauon pidin La Asomadan kylässä. Etsiskelin edetessäni kauppaa, mutta laskin kuitenkin vesien riittävän aina Ugaan ja Yaizaan saakka. Sää oli huomattavasti tuulisempi, joten kuumuus ei ollut niin tukahduttava, mitä edellisenä päivänä. Nousin pitkän mäen ylös haja-asutusalueella ja vihdoin nyppylän yli päästyäni, eteen aukenivat todella upeat ja uudenlaiset näkymät. Alue on viininviljelyaluetta ja mustissa hiekkarinteissä oli säntillisesti isoja kuoppia, jotka oli reunustettu kivikasoilla puoliympyrän muotoon. Viinintaimet kasvoivat kuopassa ja kivet suojasivat taimia tuulelta. Kuopan idea on myös kerätä kosteutta taimille. Taustalla näkyi Timanfayan kansallispuistoon kuuluvia punaisia tulivuoria ja tämäkin maisema kaikkine erikoispiirteineen oli suomalaiselle tallustelijalle hyvinkin eksoottinen.

Hiekkatie vei aina Ugaan saakka, mutta sieltäkään en löytänyt sopivaa kauppaa. Jatkoin matkaa kohti Yaizaa ja polku kulki tällä kertaa mustien laavakenttien välissä. Olin niin uppoutunut tutkiskelemaan ympäröiviä laavakiviä, kunnes oikein hätkähdin lähestyviä otuksia. Vastaan tuli pitkät jonot kameleita, tai oikeammin dromedaareja, joita talutti kamelien ohjaaja. Timanfayan kansallispuistossa on tarjolla kamelikyytiä ja ilmeisesti kamelit olivat päivän päätteeksi palaamassa takaisin kotitilalleen. Väistin kameleita niin sivuun kuin kapealla polulla pystyin ja ihmettelin ohikulkevaa letkaa puolen metrin etäisyydeltä.

Saavuin Yaizaan, joka on hieman isompi kaupunki, ja hikisenä istahdin ensimmäiseen baariin, joka vastaan tuli. Söin ja join ja latasin samalla puhelintani. Yaizassa oli myös vähän suurempi kauppa, josta sain haettua sopivia täydennyksiä.

Seuraavan yöpaikan löytäminen hieman jännitti ja päätin alkaa etsimään sitä hyvissä ajoin. Jännitys johtui siitä, että tällä puolella Lanzarotea teitä ja asutusta on huomattavasti enemmän. Kävelin reipasta tahtia poispäin kylästä ja näin muutamia mahdollisia paikkoja, jonne palaisin, jos ei edempää löytyisi parempaa paikkaa. Mutta mitä pidemmälle reittiä kävelee, sitä vastenmielisemmältä tuntuu ajatus ympäri kääntymisestä. Yhtäkkiä näin hyvältä vaikuttavan paikan joutomaalla, jossa oli jopa hieman pensaita antamassa näkösuojaa. Autotie hurisi jonkun matkan päässä ison penkereen takana. Aloitin tekemään jo ruokaa ja muita iltatoimia odotellessani pimeän tuloa. Yhtäkkiä viereeni ilmestyi täysin yllättäen koira, joka oli ilmeisesti omistajansa kanssa iltalenkillä. Hetken nuuskittuaan koira jatkoi matkaa ja pensaiden takaa näin konkun ajan kuluttua omistajan hyppäävän koiransa kanssa autoon ja ajavan pois. Lopulta sain teltankin pystyyn ja pääsin hyvissä ajoin nukkumaan.

Neljäs vaelluspäivä – vastakohtien maailma (Yaiza – Playa Blanca n. 13 km)

Heräsin tavallista aiemmin ja laitoin teltan vauhdilla kasaan. Söin muutaman leivän ja pakkasin loput tavarat pienten kevyiden sadekuurojen pyyhkäistessä maiseman yli. Ilma oli kuitenkin lämmin ja sadekin tuntui lämpimältä, joten en sen suuremmin suojannut itseäni tai tavaroitani sateelta. Rinkan sisällä minulla on joka tapauksessa jätesäkki suojaamassa makuupussia sekä -alustaa kosteudelta, vaatteeni ovat kuivapusseissa ja kaikki muutkin tavarat ovat minigrip-pussien suojassa.

Lähdin kävelemään hämärässä ja tänään olisi enää lyhyt kävely Playa Blancaan, jossa minua odotti seuraavaksi yöksi hotelli.

Reitti kulki loivaa ylämäkeä Las Breñaksen kylään, jossa jouduin hetken pitämään bussipysäkin katoksen alla sadetta. Oli jotenkin kiva kokea kaiken auringon jälkeen myös märkä maa, joka kyllä kuivui niin nopeasti, ettei esimerkiksi minkäänlaista mutaa tai liejua päässyt syntymään.

Kylän jälkeen reitti lähti laskeutumaan alas ja muuttui kivikkoisemmaksi. Reitti ohitti vuohitilan ja kauempana siinsi Playa Blancan valkoiset talot. Törmäsin myös ensimmäisiin vaeltajiin! Kaksikko tuli vastaan vauhdikkaasti uppoutuneina omiin keskusteluihin, joten lennossa heitetyn tervehdyksen jälkeen jatkoin matkaani.

Playa Blanca oli mielestäni rehellisesti sanottuna aivan kauhea. Jo sitä lähestyessäni näin suuret hotellialueet, joiden muurien taakse oli dumpattu kaikenlaista rakennusjätettä. Kiersin loputtomalta tuntuvaa hotellirypästä ja samalla harmittelin sitä, etten varannut majoitusta jostain pienemmästä kylästä ja nimenomaan paikalliselta majoittajalta. Olisin hyvin ehtinyt ottaa bussin jonnekin muualle.

Kävelin turistien lomassa kohti keskustaa ja koko alue tuntui niin käsittämättömän teennäiseltä kaikkien autenttisten pikkukylien jälkeen. Saavuin keskustaan ja yritin etsiä reitin viimeistä kylttiä, mutta sitä en koskaan löytänyt. Koska pääsisin hotelliini vasta iltapäivällä, piti minun tappaa aikaa jollakin tavalla. Istuin hetken rannassa katselemassa rapujen touhuja ja sitten hakeuduin rauhallisempaan paikkaan ja aikani kuluksi aloitin kirjoittamaan tätä blogipostausta.

Vaellukseni Lanzaroten osalta oli nyt ohitse, mutta voi kurjuus, että se loppui näin ankeaan paikkaan. Olin kuitenkin onnellinen, että olin kokenut Lanzaroten juuri tämän reitin kautta. Olin kävellyt koko saaren läpi ja nähnyt sen luonteen myös hiljaisimmilla osuuksilla. Näin kauniin karut maisemat, pienet valkoiset kylät ja Cèsar Manriquen opettamana saaren ainutlaatuisen kauneuden, jonka valtti on nimenomaan yksinkertaisuudessa.

Yhteenveto

Playa Blancassa vietetyn hotelliyön jälkeen lähdin alueelta erittäin mielelläni pois, koska siellä ei ollut yhtään mitään minua kiinnostavaa, vain turisteja, kauppoja ja ravintoloita. Vuokrasin auton kolmeksi päiväksi, jotta pääsin tutustumaan reitin ulkopuolelle jääneisiin mielenkiintoisiin kohteisiin. Kävin Timanfayan kansallispuistossa, kaktuspuistossa sekä muutamassa muussa César Manriquen suunnittelemassa kohteessa, tulivuorikävelyllä ja Cueva de los Verdesissä. Yövyin Famaran rantakylässä sijaitsevassa halvassa surffihostellissa. Sen jälkeen otin lautan Fuerteventuran saarelle ja jatkoin GR131 -reitin vaeltamista.

Lanzaroten vaellus oli hieno elämys, niin kuin tammikuussa kokemani La Gomeran vaelluskin (vaelluksetkin). Tiesin, että saaret olisivat erilaisia keskenään ja se tekikin tästä mielenkiintoista. Lanzarote on hyvin kuiva ja minkäänlaista juomavettä ei luonnosta löydä. Reitit on suunniteltu kulkemaan päivittäin kylien läpi, mutta osa kylistä on vaatimattomia ja vailla palveluja, joten vesitäydennykset tarvitsevat huolellista suunnittelua.

All Trailsin kartan lisäksi käytin leiripaikkojen ja palveluiden tutkiskeluun Google Mapsia. GR131 -reitistä on olemassa myös erittäin yksityiskohtainen Paddy Dillonin kirjoittama opaskirja, joka antaa myös hyviä vinkkejä vaellukselle. Kirjan tiedot kuitenkin aina vanhenevat, joten ajantasaisuus on varmennettava muilla keinoin. En kantanut kirjaa fyysisesti mukanani, vaan olin puhelimella napsinut kirjasta kuvat Lanzaroten ja Fuerteventuran osuuksista.

Koin, että Lanzarotella oli helpompi löytää leiripaikkoja kuin La Gomeralla, koska maasto ei ollut niin jyrkkäprofiilista. Vaikka maasto oli kivistä, oli seassa myös hiekkapohjaisia alueita. Omana haasteenaan oli auringon paahde ja varjojen puute, vaikka toisinaan tuuli vilvoitti ihoa mukavasti. Ilman aurinkorasvaa olisin palanut todennäköisesti pahasti. Korkeammilla paikoilla tuuli oli välillä todella voimakasta avarien maisemien takia.

Ihmiset olivat ystävällisiä, enkä kokenut minkäänlaista turisteihin kohdistuvaa vihamielisyyttä paitsi kerran. Yaizan ulkopuolella käveli tienpiennarta pitkin etsien ylityspaikkaa päätien varresta ja yksi auto koukkasi tarkoituksellisesti minua kohti pientareelle kuskin mulkoillessa minua ratin takaa. Ehdin hämmästyneenä väistää kauemmas tien sivuun. En tiedä kohdistiko hän vihansa juuri minuun nimenomaan turistina vai tien ylittäjänä.

Bussit kulkivat mallikkaasti ja matkat pystyi maksamaan kortilla ainakin niissä busseissa, mitä itse käytin. Fuerteventuralla puolestaan osa busseista hyväksyi vain käteisen. Kaupat olivat kylän koosta riippuen valikoimaltaan paikoin hyvinkin suppeita ja kaupungeissa vastaavasti suurempia. Hintataso on Suomea halvempi ja kaupoissa pystyi maksamaan aina kortilla. Erilaisia baareja on paljon ja osa näistä toimii samalla pieninä kauppoina. Vaikka kuljetin mukanani varavirtaa, pyrin säästelemään sitä ja latailin puhelintani juuri tällaisissa pienissä baareissa samalla kun söin ja join baarin antimia, tietenkin kohteliaasti ensin kysyen lupaa lataamiseen.

Niin kuin aiemmin tuli esiin, maisemat saarella ovat erikoisen karut ja jopa avaruusmaiset. Asutusta on kuitenkin paljon ja aika harvassa kohtaa pääsi nauttimaan sellaisista maisemista, mihin ei sisältynyt taloja. Eli mistään varsinaisesta erämaavaelluksesta ei voida puhua. Reitti sisälsi enemmän tiellä kävelyä kuin La Gomeralla kulkeva reitti ja mielestäni hienoimmat osiot olivatkin pääosin juuri ne pätkät, jotka kulkivat poluilla. Myös rannikot jäävät reitillä näkemättä, paitsi tietenkin reitin aloitus- ja lopetuspisteissä. Saaren päästä päähän kävely on kuitenkin mitä hienoin tapa tutustua saaren luontoon, kulttuuriin ja pikkukylien elämänmenoon. Uskon, että sain Lanzarotesta melkoisen hyvän läpileikkauksen. Palaisinko sinne uudestaan? Miksen. En kuitenkaan listannut sitä itselleni kohteisiin, jonne on PAKKO päästä uudestaan.

Piian pisteet: 4,5/5

”Lanzarote on idästä aloitettuna Kanariansaarten ja GR131 -reitin ensimmäinen saari, joka on pinnanmuodoiltaan maltillinen, mutta ei kuitenkaan missään nimessä tylsä. Mustanpunaiset karut ja kiviset tulivuorimaisemat ovat kuin Tähtien sodasta, jonne on paikoin ripoteltu ihmislajin asuttamia valkoisia kyliä. Maisemaa kuluttaa auringon paahde sekä pauhaava meri ja sieltä puhaltavat tuulet, jotka vievät mennessään lähes kaiken kasvillisuuden.”