Fuerteventura on yksi Kanariansaarten suosituimmista lomakohteista, mutta aurinkoisia rantoja ja massaturismia lukuunottamatta oma mielikuvani saaresta oli etukäteen aika olematon. Joulukuussa 2025 vaelsin saarella kulkevan GR131-vaellusreitin, joka kulkee saaren päästä päähän, yhteensä noin 164 km:n matkan. Sama vaellusreitti kulkee kaikilla seitsemällä Kanariansaarella, joista olin vaeltanut saman vuoden tammikuussa La Gomeran ja marraskuussa Lanzaroten osuuden.

Fuerteventuran osuus GR131 -reitistä on kaikista pisin ja vaellukseen kului itselläni yhteensä yhdeksän päivää. Yksi puolikas päivä kului erillisellä Lobosin saarella, joka kuuluu myös GR131 reittiin, ja ekstra puolikas päivä vierähti kävellessäni reitin päätepisteestä takaisinpäin puuttuvan bussiyhteyden takia. Tein reitiltä myös poikkeaman Fuerteventuran korkeimmalle huipulle ja nämä kaikki ekstrat yhteenlaskettuna vaellukselle tuli loppupeleissä kilometrejä noin 200.

Fuerteventura on maastoltaan melko samanlainen kuin Lanzarote: karua, kuivaa ja erityisen tuulista. Fuerteventura tarkoittaakin kovaa tuulta ja tämän sain kyllä huomata vaellukseni aikana moneen kertaan. Pinnanmuodot ovat maltillisia, vuoria on jonkun verran, mutta ne ovat kaikki alle kilometrin korkuisia. Reitti kulkee loppuosassa rannikkoa pitkin pysytellen muuten pitkälti saaren sisäosissa.

Ensimmäinen vaelluspäivä – päiväretki Isla de Lobosille (8 km)

Fuerteventuran osuus alkaa pieneltä Lobosin saarelta, jonne pääsee Fuerteventuran saaren pohjoisosassa sijatsevasta Corralejon kaupungista erillisellä laivalla. Laivayhtiöitä on muutamia ja meno-paluu lippu ostetaan aina samalta yhtiöltä. Lobos on päiväretkikohde, siellä ei ole asutusta, majoitusmahdollisuutta, eikä sinne saa muullakaan tavalla jäädä yöksi, koska saari on suojelualuetta. GR131-reitin osuus saarella on noin 4 km, mutta sitä ei tarvitse kävellä edestakaisin, vaan voi tehdä noin 8 km ympyräreitin, jolloin saareen pääsee tutustumaan monipuolisemmin.

Muuten melko tasaisen saaren profiilista erottuu yksi tulivuori, Montaña La Caldera, jonka huipulle vie polku. Sieltä avautuu näkymät sekä Fuerteventuran, että Lanzaroten suuntaan, kuten myös koko Lobosin saarelle. Suosittelisin varaamaan saarelle ainakin neljä tuntia aikaa, jos haluaa kiertää koko lenkin ja käydä vielä tulivuorella. Saarella on myös ihania uimapaikkoja, joten siellä voi viettää helposti kokonaisen päivän, kunhan vaan on varannut tarpeeksi evästä ja aurinkorasvaa mukaan. Saarella on myös pari ravintolaa, mutta en tarkemmin tutustunut niiden tarjontaan.

Olin ottanut sunnuntaina aamupäivällä lautan Lanzaroten Playa Blancasta Fuerteventuran Corralejoon ja lauttamatkan aikana tein kiihkeitä vertailuja ja laskelmia, ehtisinkö vielä saman päivän aikana käymään Lobosin saarella. Eri nettisivut näyttivät hieman erilaisia tuloksia, mutta mielestäni löysin sopivan palveluntarjoajan, jonka aikataulujen puitteissa olisi mahdollista kiertää saaren polut. Lobosin saarelle laivalippuja myyvä koju olikin onneksi aivan sataman tuntumassa ja heti kun pääsin Lanzaroten lautasta ulos, suuntasin kojulle. Ostin edestakaiset liput, jotka maksoivat 17 euroa. Löysin useammasta lähteestä tiedon, että Lobosin saarelle vierailuun tarvitaan erillinen lupa. Nettisivuilla laivayritys kertoi, että lupa kuului lipun hintaan. Kysyin kahteen otteeseen myyjältä asiasta, mutta ilmeisesti lupa ei ole kovin oleellinen ainakaan sesongin ulkopuolella. Eli myyjä vastasi, että lupa sisältyy, mutta hieman ympäripyöreästi lisäsi, että ei sitä kukaan kysele.

Ehdin tiputtamaan rinkkani lähellä sijaitsevaan hostelliin, josta olin varannut yhdeksi yöksi majoituksen, ja pääsin matkaan pelkän päivärepun kanssa, joka tuntuu rinkan kantamisen jälkeen aina lomailulta. Kävin ostamassa hieman evästä mukaan ja menin odottelemaan laivan lähtöä. Laivalla soi rento musiikki ja oli hyvä meininki. Laivamatka kesti noin puoli tuntia ja pian olimmekin Lobosin satamassa, joka on käytännössä yksi laituri.

Lähdin kiertämään karun kaunista saarta vastapäivään. Hiekkarantojen lomassa oli karkeaa mustaa laavakiveä, jotka muodostivat rosoisia kallioita maisemaan. Meri loisti turkoosina ja mukavan viileä tuuli ja satunnaiset pilvet toivat helpotusta paahteeseen. Noin kilometrin kävelyn jälkeen tuli vastaan ravintolat ja suosittu alue, jossa ihmisiä vietti aikaansa uimassa, kahlailemassa matalassa rantavedessä, ottamassa aurinkoa, istumassa laiturilla jne.

En osannut arvioida, kuinka kauan minulla kestäisi kiertää saari, joten astelin ripeästi suosittujen poukamien ohi ja jatkoin hiekkaista tietä saaren sisäosia kohti. Olin erittäin hyvällä tuulella ja iloinen siitä, että sain Lobosilla vierailun onnistumaan heti Fuerteventuralle saapumisen jälkeen.

Aavikkomaisen taipaleen jälkeen saavuin saaren pohjoisosaan, jossa on majakka. Täältä avautuivat näkymät saarelle sekä Lanzaroten puolelle. Oli hauska katsella Lanzaroten suuntaan ja etsiä tuttuja maamerkkejä, joissa oli muutama päivä sitten vaeltanut. Majakan alapuolella oli GR131-reitin infotaulu ja siitä lähdin seuraamaan reittiä takaisin päin kohti El Muellea, josta laiva lähtisi muutaman tunnin päästä takaisin Corralejoon. Kun vastaan tuli risteys, josta pääsi poikkemaan tulivuoren päälle, tein pikaiset aikataululaskelmat ja niiden puitteissa lähdin kulkemaan vuorelle vievää tietä pitkin. Kohtuullisen hengästyttävän nousun jälkeen olin Montaña La Calderan huipulla ja kovassa tuulessa napsin kuvia joka suuntaan. Huipulla tuli nopeasti kylmä, joten lähdin laskeutumaan takaisin. Olin hyvissä ajoin takaisin satamassa ja lähdin uudelleen paikkaan, jossa ravintolat sijaitsivat. Istuskelin laiturilla ihailemassa maisemia ja hieno sateenkaari näyttäytyi pilviä vasten.

Jonkun ajan kuluttua oli aika siirtyä takaisin satamaan ja odottamaan laivaa. Paluumatka sujui leppoisasti ja Corralejoon päästyäni kävin pikaisesti keskustassa kaupassa ja lähdin hostellille, jossa pääsisin vielä kerran suihkuun ja latailemaan puhelintani sekä varavirtaa ennen koko Fuerteventuran kattavaa viikon vaellusta.

Toinen vaelluspäivä – vaelluskaverin kanssa pois asutusalueilta (Corralejo – La Oliva n. 28 km)

Söin aamupalan hostellilla ja lähdin noin klo 7:30 matkaan. Suuntasin Corralejon keskustassa sijaitsevalle reitin viralliselle aloituspaikalle ja vastassa olikin vain sotkuinen parkkipaikka, jossa kyltti on todennäköisesti aikoinaan sijainnut. Ensimmäisen maalatun reittimerkin löysin kuitenkin katukivetyksestä heti parkkipaikan ulkopuolelta, joten olin ainakin oikeassa paikassa. Lähdin kävelemään ulos Corralejosta, ja vaikka kaupunki ei ole mikään erityisen suuri, tuntui ikuisuudelta päästä sieltä ulos. Tie vei erilaisille asutusalueille sekä rakennustyömaille ja kääntyi lopulta hiekkatielle, joka viimein tuntui rauhallisemmalta kaiken hälinän jälkeen.

Reitistä kertovan kyltin kohdalla pidin juomatauon ja samalla paikalle pelmahti toinen vaeltaja, joka oli kävellyt perässäni. Rinkasta päätellen hän oli myös nimenomaan vaeltamassa, eikä vain päiväretkellä. Nuori herra oli Italiasta ja hänellä oli tarkoitus kulkea koko GR131-reitti kaikkien seitsemän saarten osalta putkeen ja ehtiä jouluksi kotiin.

Lähdimme kävelemään yhtä matkaa ja matkaseura oli ihan kivaa varsinkin tylsältä vaikuttavan tiepätkän ajan. Tykkään lähtökohtaisesti kuitenkin vaeltaa yksin. On kiva vaihtaa kuulumisia muiden vaeltajien kanssa ja hetkittäin kulkea yhtä matkaakin, mutta oma tahti, tauot ja mahdolliset reitiltä poikkeamiset ja muut omat suunnitelmat on asioita, joista haluan pitää kiinni, vaikka seura tämän vuoksi katoaisikin.

Tulimme risteykseen, jossa oli mahdollista valita kaksi eri reittivaihtoehtoa. Toinen kulkisi tietä pitkin ja toinen kulkisi polulla poiketen samalla Hondon tulivuoren kraaterissa. Tottakai halusin valita tulivuorireitin ja matkaseurani oli samaa mieltä. Jätimme rinkat tulivuoren juurelle ja kävimme kurkkaamassa kiviseen kraateriin. Paikalla oli paljon myös päiväretkeilijöitä.

Tulivuoren jälkeen reitti vei kohti Lajaresin kylää, joka oli vilkas surffikylä. Vaelluskaverini halusi käydä ostamassa kaasua ja minä jäin sillä aikaa syömään lounasta puiden katveessa olevalle penkille. Kävimme vielä kaupassa hakemassa täydennyksiä ja matka jatkui kohti La Olivaa. Reitti muuttui mielenkiintoisemmaksi siirryttyään pois teiltä ja halusin jäädä kuvailemaan maisemia. Nuori herra meni hyvän matkaa edellä ja sain edetä omaa tahtiani. Lähellä La Olivaa sain hänet kiinni ja etsimme baarin, josta ostimme syötävää ja juotavaa ja samalla sain puhelintani ladattua. Oli hassua, että jouluvalmistelut olivat alkaneet kaikkialla. Jotenkin kesäinen sää oli niin kaukana siitä joulusta, johon itse on tottunut.

Ilta alkoi lähestymään ja päätimme etsiä leiripaikkaa La Olivan ulkopuolelta. Tarpeeksi syrjäinen paikka löytyi melko helposti. Maisemat olivat hienot, auringonlasku värjäsi vuoret pehmeän ruskeiksi ja vähitellen aurinko hävisi niiden taakse.

Koska haluan pysyä leireineni ulkopuolisten näkymättömissä, vierastin hieman asiaa, että leirissä olisi nyt kaksi telttaa. Löysimme kuitenkin mielestäni ihan hyvän paikan ja pimeän tultua en enää stressaillut asiaa. Olin iloinen ollessani taas poluilla ja leirielämässä kiinni.

Kolmas vaelluspäivä – kuuma päivä alangoilla (La Oliva – Betancuria n. 28 km)

Aamulla vaelluskaverini halusi lähteä aikaisin liikkeelle ja huikkasimme toisillemme hyvät matkanjatkot. Laitoin oman leirini kasaan, palasin reitille ja kokkailin siellä itselleni aamupalaa. Reitti kiersi pyhän Tindaya-vuoren ja saavuin muutaman kilometrin kuljettuani samannimiseen kylään. Tapasin vaelluskaverini vielä kertaalleen juuri avautuneessa baarissa. Hänen jatkaessa matkaansa jäin itse vielä nauttimaan juomia ja latailemaan puhelinta. Sen jälkeen kävin pienessä kaupassa hakemassa täydennyksiä ja lähdin käpyttelemään kylästä poispäin.

Päivästä oli tulossa kuuma ja koska reitit kulkivat alangoilla, ei tuuli tuonut paljoakaan viilennystä. Reitti sisälsi pitkiä hiekkateitä ja polkuja, jotka olivat hyvin helppokulkuisia ja matkanteko oli täten joutuisaa.

Ohitin pienen Tefian kylän ja kuljin vanhan tuulimyllyn ohi. Olen jotenkin ajatellut, että myllyt ovat enemmänkin tanskalaisten ja hollantilaisten juttu, mutta Fuerteventurallahan oli todella tuulista, joten miksei niitä olisi täälläkin. Hiekkatie jatkui horisonttiin pitkänä nauhana ja varjopaikat olivat taas niukassa. Fuerteventuralla törmäsin reitin varrelle rakennettuihin taukopaikkoihin, jollaisia ei Lanzarotella tai La Gomeralla näkynyt. Ne tarjosivat suojaa säästä riippuen joko auringolta tai tuulelta. Jäin yhden tällaisen suojan luo pitämään taukoa. Makoilin penkillä, söin eväitä ja nautin kiireettömyydestä ja siitä, miten kaikki oli hyvin, vaikka olinkin hiestä märkä.

Kuumuus alkoi toden teolla tuskastuttamaan, mutta onneksi viimein pitkän etapin jälkeen saavuin pieneen Llanos de la Concepción -kylään ja suuntasin oitis baariin syömään ja juomaan. Kunnon setti ranskalaisia sekä kylmiä juomia tekivät terää. Ostin baarista myös tarvittavat vesitäydennykset mukaani. Seuraava kylä oli viihtyisän oloinen Valle de Santa Inés, jonka ohitin illan alkaessa taas lähestymään. Olin lähestymässä Betancurian vuorialuetta ja hiekka oli täällä kauniin punasävyistä. Taloja tuntui olevan täplittäin siellä täällä ja pähkäilin, mihin saan telttani sopivalla tavalla katseilta suojaan. Lähdin nousemaan jyrkkää rinnettä ylös ja päivän aikana kävellyt kilometrit sekä kolmen litran vesitäydennykset alkoivat tuntumaan jo jaloissa. Yhtäkkiä polulla tuli vastaan tasanne, jota reunusti pieni kiviaita. Aivan täydellinen paikka teltalle! Kiviaita tarjosi hieman tuulensuojaa, sillä vuoren rinnettä noustessa tuuli voimistui.

Jäin odottelemaan pimeän tuloa, joka saapuikin pian. Laitoin leirini pystyyn, söin hieman herkkuja ja täytin ristikoita. Nukahdin teltan ovi auki ja heräsin yöllä kovaan tuuleen, jonka seurauksena suljin teltan ja jäin kuuntelemaan tuulta. Tuuli oli hyvin erikoinen ja huomasin tämän toistuvan useampana yönä. Noin klo 2 alkoi tuulemaan, ei puuskissa, vaan tuuli oli yhtäjaksoinen, vähän kuin joku syöksyvirtaus, joka loppui kuin seinään noin kolmen maissa. Sen tunnin verran teltan läpätys oli niin kovaa, ettei silloin pystynyt nukkumaan. Onneksi olin kuitenkin laittanut liepeet hyvin kiinni maahan. Laitoin useampana yönä telttakiilojen päälle isot kivet, jotta keskellä yötä ei tarvinnut nousta teltasta korjailemaan kiinnityksiä.

Neljäs vaelluspäivä – vuoristomaisemia (Betancuria – Pájara n. 20 km)

Tästä päivästä alkoi mielestäni koko Fuerteventuran reitin mielenkiintoisimmat ja hienoimmat maisemat. Ensimmäiset päivät olivat olleet vain lämmittelyä.

Aamu oli kylmä ja kostea. Laitoin leirin kasaan mahdollisimman ripeästi ja pakkasin märän telttani rinkassa olevan jätesäkin ulkopuolelle. Lähdin kiipeämään tielle, jonka ylitse reitti jatkaisi kulkuaan alas laaksoon Betancurian historialliseen kylään. Kevyet suihkunomaiset sateet tulivat ja menivät. Kuljin kevyttoppatakki päällä ja ihailin maisemia, jotka saivat oman mausteensa alhaalla kulkevista sumuisista sadepilvistä.

Saavuin Betancurian kylään, joka on ollut ennen saaren pääkapunki (nykyään pääkaupunkina toimii Puerto del Rosario). Kaupunki tai ennemminkin kylä oli erityisen viehättävä värikkäine kukkineen ja kapeine kujineen. Ravintoloita oli paljon, mutta olin niin aikaisin liikkeellä, että kaikki olivat vielä kiinni. Turistibussit saapuisivat tänne muutamaa tuntia myöhemmin.

Kuljin kylän läpi ja reitti lähti nousemaan ylös vuorille. Refugeen eli pienen suojan tullessa vastaan oikaisin itseni taas penkille ja jäin lepäilemään. Ylhäällä tuuli todella kovaa ja suoja antoi hyvän suojan kylmähkölle viimalle. Evästauon jälkeen jatkoin matkaa ja hiekkatie muuttui ilokseni pienemmäksi poluksi.

Ylöspäin mentäessä maisemat avautuivat upeasti molempiin suuntiin. Olin suoraan sanottuna Fuerteventuran katolla. Tuuli oli paikoin niin voimakas, että jouduin välillä ottamaan sivuaskelia pysyäkseni pystyssä. Mutta tämä “katolla kulkeminen” oli juuri sitä lempimaisemaani, enkä olisi ollut missään muualla mielummin kuin täällä.

Polku mutkitteli ylös ja alas ja korkeimpien huippujen jälkeen polku laskeutui alas jonkunlaiselle virkistysalueelle ja samalla myös suojelualueelle. Täällä kasvoi nimittäin havupuita!

Reitti jatkui arkeologisten kalliokaiverrusten ohi ja tapasin toisen vaeltajan. Tämäkin vaeltajanuorukainen oli Italiasta ja teki jonkunlaista vaellusta, mutta en ihan ymmärtänyt, mikä oli hänen tavoitteensa. Hän oli liikkeellä tennissukissa ja sandaaleissa ja tavarat olivat vähän miten sattuu köytetty kiinni hänen pieneen reppuunsa. Luulen, että hänen ykkösintressinsä ei ollut niinkään GR131 -reitin vaeltaminen vaan ennemminkin yleinen seikkaileminen ja hän teki suunnitelmansa sen mukaan, mitä vastaan tuli. Hieno asenne sekin.

Kävelimme kuitenkin noin tunnin yhtä matkaa, mutta mitään kauhean syvällistä keskustelua emme saaneet aikaiseksi kielimuurin takia. Vega de Río Palmas -nimisen kylän jälkeen ilmoitin, että aion pitää pidemmän tauon ja syödä lounaan. Seuralainen jatkoi eteenpäin ja toivotin hänelle hyviä seikkailuita.

Sade oli poistunut ja tuulettomissa kohdissa oli todella lämmin. Syötyäni lähdin eteenpäin ja reitti lähti kiipeämään taas ylös vuorille. Nyt oli edessä yksi Fuerteventuran osuuden jyrkimmistä nousuista ja kipuaminen toi mieleeni La Gomeran maastot. Polku kiemurteli siksakkia ylöspäin ja välillä napsin salmiakkia, josta saa hyvää buustia hengästyttävissä paikoissa. Ylhäällä reitti ylitti taas autotien ja lähti laskeutumaan hiljalleen kohti Toton ja Pájaran kyliä. Maisema oli kauniin okranvärinen ja pienet pensaat siellä täällä toivat maisemaan vihreyttä. Polku oli reunustettu kivin, niin kuin monessa muussakin kohtaa, ja sitä oli helppo kulkea.

Toton kylässä pidin pienen juoma- ja istuskelutauon varjossa ja jatkoin matkaa kohti Pájaraa. Sieltä löysin viihtyisän baarin, jossa join raikasta smoothieta ja söin avocadoleipiä lataillen samalla puhelintani. Tutkin kartasta yöpymiseen sopivia alueita ja arvelin, että tällä kertaa valinnanvaraa olisi reilusti. Kävin kaupassa ja jatkoin matkaa pois kylästä hiekkatietä pitkin. Ilta alkoi pikkuhiljaa hiipimään pidemmälle ja muutaman kilometrin käveltyäni ja asutuksen sopivasti harvennuttua, löysin ihan mukavan paikan teltalleni kuivuneesta jokiuomasta.

Viides vaelluspäivä – vuoristosta merelle (Pájara – La Pared n. 27 km)

Aamun sain kävellä taas täysin ypöyksin hienoissa kuumaisemissa. Vuoret olivat kuin vaaleanruskeata ryppyistä huopaa ja aurinko alkoi nousemaan värjäten ne ruskeanpunertaviksi. Alue oli itselle mieleinen, koska se oli tähän astisista alueista syrjäisin ja sain kaikki maisemat kokonaan itselleni. Hiekkatie muuttui poluksi ja polku polveili ylösalas saavuttaen jonkunlaisen vuorien muodostaman harjun, josta avautuivat ihanat maisemat molemmin puolin. Aurinko paistoi pilvien takaa muodostaen hienot säteet.

Polku oli paikoin kapea ja reitillä pysyäkseen piti ylittää joitakin isompia kivenlohkareita. Polku kulki rinteessä ja muutamalla harha-askeleella olisi voinut käydä huonosti jyrkän pudotuksen ollessa aivan polun vieressä. Mutta minä nautin! Juuri sellaista sopivaa jännitystä helmeili kropassani ja mielessäni.

Aamupäivä oli kaikkinensa todella upea. Hakeuduin jossakin vaiheessa tuulen suojaan pitämään lounastaukoa ja sen jälkeen reitti lähtikin laskeutumaan alas kohti Cardónin kylää. Siellä kävin todella minimaalisessa kaupassa ostamassa leipää ja erilaisia juomia. Matka jatkui reippaasti sekä teitä että polkuja pitkin ja ohitin yksinäisen narun päässä olevan aasin, tuulivoimalan, ison vuohitilan ja pitkän päivän jälkeen saavuin viimein La Paredin rantakaupunkiin. Siellä hakeuduin ravintolaan syömään, juomaan ja latailemaan puhelintani.

Oli jo aika myöhä ja tuleva leiripaikka hieman mietitytti. Syötyäni piipahdin katsomassa merimaisemia, jotka tällä reitillä olivat jääneet aika vähäisiksi ja oli aika siirtyä aavikolle, joka olisi seuraavan päivän etappi. Tällä kertaa minun olisi poikettava reitiltä, jotta saisin teltan pystyyn suojelualueen ulkopuolelle. Täällä oli niitä harvoja kylttejä, joissa telttailu erikseen kiellettiin.

Sopivan paikan tultua vastaan, tartuin tilaisuuteen ja sain teltalle ihan mukavan piilopaikan melko läheltä isompaa tietä.

Kuudes vaelluspäivä – aavikko (La Pared – Esquinzo n. 27 km)

Tätä eksoottista etappia olin odottanut. Edessäni olisi reilu kymmenen kilometriä pelkässä hiekassa taivaltamista. Lähdin aamulla kuutamossa liikkeelle ja tunnelma oli mitä mahtavin. Ketään ei ollut missään ja tunsin olevani todellakin oikeassa autiomaassa.

Aavikolla järjestetään erilaisia mökijäsafareita ja siellä risteili teitä, joissa oli kovempi pohja. Eli eteneminen oli loppujen lopuksi aika nopeaa. Meri oli suhteellisen lähellä ja päätin poiketa katsomaan maisemia ja onneksi poikkesin! Laskeuduin hiekkakivistä rinnettä alas ja täällä oli upeita meren muokkaamia seinämiä. Seinämän ja meren välissä kulki aivan kuin tehty kävelykatu, joka oli kuitenkin täysin luonnon muokkaama. Kuljin rannan muodostelmia tutkiskellen pari kilometriä eteenpäin, jonka jälkeen palasin viralliselle reitille. Ranta oli jäänyt sopivasti seinämien varjoon ja aamukävelyni oli ollut mukavan viileä. Sieltä ylös noustuani kova paahde iski vastaan.

Hiki valui ja vettä kului reippaasti kävellessäni täysin varjotonta reittiä eteenpäin. Nautin matkastani kuitenkin todella paljon, koska tämä oli yksi erikoisimmista maisemista, jossa olin ikinä vaeltanut. Aavikkoetappi oli yllättävän nopeasti ohi sen saavuttaessa taas vuoriston. Hikinen matka jatkui nyt suoraan kohti toista rannikkoa vuorten jäädessä reitin toiselle puolen.

Loputtomalta tuntuva tie jatkui ison tien ali ja sieltä eteenpäin kohti merta. Saavuin valtavalle hiekkarannalle, joka vaikutti olevan todella suosittu ja täynnä ihmisiä. Kävin kahlailemassa meressä ja tuuli kuivasi mukavasti hikisiä vaatteitani. Makoilin rantahietikolla ja pidin kunnnon siestan.

Tiesin seuraavan yöpaikan löytymisen olevan tämän saaren hankalampia, koska koko rannikkokaistale ainakin seuraavat kymmenen kilometriä olivat hotelleita täynnä. Lähdin vastahakoisesti matkaan, jotta ehtisin kauppaan ja löytämään paikan teltalleni. Reitti kulki paikoin rannalla, paikoin rannan yläpuolella sijaitsevien kukkuloiden päällä ja sieltä avautui näkymänä koko pitkä rannikko, joka koostui yhtenäisestä upeasta hiekkarannasta. Näin ensimmäisen maaoravan, joka on saarelle levinnyt vieraslaji. Loppumatkasta tapasin niitä useamman ja ne piileskelivät yleensä ihmisiä kivien koloissa ja viilettivät karkuun pitkin kivikkoisia rinteitä. Osa oli kesyjä ja niitä oli selkeästi turistit ruokkineet.

Oli jo hämärää, kunnes pääsin kauppaan. Jalat olivat väsyneet ja pyrin löytämään tieni kaupasta ja kaikesta hälinästä mahdollisimman nopeasti pois. Täällä hotellien lähellä kaupat olivat suurempia ja ihmisiä oli paljon. Tunsin itseni saippualta tuoksuviin turisteihin verrattuna laitapuolen kulkijaksi, olin hieltä haiseva, likainen ja koko omaisuuteni oli repussa. Muut menisivät yöksi läheisiin hotelleihin, itse painelisin telttaan nukkumaan.

Ostin perusjutut ja lähdin kävelemään rivakasti pois hotellien luota. Olin katsellut sopivaa telttapaikkaa ison tien toiselta puolen. Rannalla nukkuminen oli kiellettyä ja vaikka siellä oli paikoin syrjäisempiäkin kohtia, en olisi tuntenut oloani turvalliseksi, koska siellä liikkui niin paljon ihmisiä. Valtatien toisella puolen oli turvallisen pimeää, eikä ollenkaan asutusta. Kiipesin läheisen vuoren seinämää ylös ja löysin sieltä sopivan tasaisen penkereen, jonne sain telttani pystytettyä. Aina telttapaikat eivät ole todellakaan mitään hehkeitä. Tällä kertaa telttailuni ei ollut mikään luontoelämys, katselin alhaalla tiellä kiitäviä autoja ja kuuntelin liikenteen melun lisäksi hotelleista kantautuvaa musiikkia. Mutta ei sillä ollut oikeastaan väliä. Olin joka tapauksessa onnellinen, tunsin paikan turvalliseksi ja minulla ei ollut mitään hätää. Tämä kuului tämän vaellusreitin luonteeseen.

Seitsemäs vaelluspäivä – päiväretki Fuerteventuran huipulle (Esquinzo – Pico de la Zarza – Morro Jable n. 26 km)

Liikenne hiljentyi yöksi ja nukuin hyvin. Aamulla olin jo ennen auringonnousua liikenteessä. Olin päättänyt edellisenä päivänä tehdä reitiltä piston Fuerteventuran korkeimmalle huipulle, Pico de la Zarzalle, koska halusin nähdä paikan ja tästä kohtaa reittiä pisto sinne olisi järkevin tehdä. Olin vaellukseni kanssa ihan hyvässä aikataulussa, joten minulla oli mahdollisuus käyttää yksi ylimääräinen päivä vuorella käymiseen.

Olin katsonut AllTrailsista, että melko lähellä leiripaikkaani oli oikopolku Pico de la Zarzalle. Ensimmäinen etappi oli ylittää vuori, Aguda, jonka alarinteillä olin ollut yötä. Yritin ensin tehdä oikaisun oikopolulle vuorenrinnettä pitkin, mutta kulkeminen osoittautui sen verran epämukavaksi ja jopa vaaralliseksi irtonaisen kiviaineksen takia, joten päätin kiltisti laskeutua ensin rinteiltä alas ja etsiä polun alun hieman eri kohdasta.

Olin päättänyt syödä aamupalan myöhemmin jossain rauhallisessa paikassa ja nousu ensimmäisen vuoren huipulle ilman energiaa sai jalat hapottamaan kunnolla. Huipulla oli myös niin kova tuuli, että oli pakko jatkaa polkua eteenpäin. Se laski laaksoon ja lähti taas nousemaan ylös. Löysin hyvän tuulettoman paikan kivenlohkareiden takaa ja tunsin itseni taas todella onnelliseksi. Näissä aamun tunneissa, kun muut eivät olleet vielä liikkeellä, oli jotain erityistä taikaa.

Juuri kun olin fiilistellyt mukavaa polkua ja sitä, että saisin päiväretkeni tehtyä hyvässä aikataulussa, muuttui polku aivan kammottavaksi kivirinteeksi ja käytännössä polkua ei enää ollut. Katselin ylhäällä loikkivia vuohia ja toivoin kulkevani kivikossa yhtä ketterästi kuin ne. Tutkin puhelintani ja polun piti mennä jossain tässä, mutta sitä ei vain yksinkertaisesti ollut. Kulku muuttui todella hitaaksi, epävarmaksi ja ennen kaikkea epämukavaksi. Olin ajautunut todella jyrkkään rinteeseen ja jouduin miettimään jokaista askeltani ja pelkäsin kivien lähtevän vierimään jalkojeni alla.

Pahoissa paikoissa pidän aina puhuttelun itselleni ja keksin jonkun strategian. Nyt se olisi se, että todellakin harkitsisin jokaista askeltani, kesti se miten kauan hyvänsä, ja yrittäisin edetä yläviistoon, jotta pääsisin mahdollisimman nopeasti vuoren harjannemaiselle huipulle sen sijaan, että jatkaisin kulkuani jyrkässä rinteessä. Tuntui kuluvan ikuisuus, ennen kuin pääsin rinteestä pois ja ylhäälle saavuttuani huomasin, kappas vain, mikäs muukaan siinä kulkee kuin polku, joka oli melkein yhtä leveä kuin tie. Olin tullut Pico de la Zarzalle vievälle viralliselle reitille, jota olin ajatellut käyttää palatessani takaisin huipulta alas. Olin erittäin helpottunut ja pääsin taas kävelemään hyvää vauhtia.

Rinkka toi nousuun mukavaa lisähaastetta, mutta onneksi se oli jo keventynyt parin viikon aikana ja vettä oli sopivasti noin litran verran mukana. Saavutin huipun ja sain olla siellä hetken yksinäni korppien kanssa. Huipun toisella puolen oli jyrkkä pudotus alas rannikolle ja maisemat avautuivat hienosti joka suuntaan. Maisemat ulottuivat aina vaelluksen lopetuspisteeseen saakka. Aikani fiilisteltyäni lähdin paluumatkalle ja vastaantulijoiden määrää ajatellen, olin erittäin tyytyväinen, että olin lähtenyt matkaan aikaisin aamulla. Tuuli viilensi kulkua tehokkaasti ja vasta lähestyessäni reitin loppua, oli pakko vähentää vaatteita. Nyt kuljin turvallisesti pääreittiä pitkin ja kohta tupsahdinkin Morro Jablen kaupunkiin. Kävelin suoraa päätä kauppaan ostamaan juotavaa ja sen jälkeen suunnistin rannalle.

En ole mikään rannalla löhöäjä, mutta hetkellisesti se on mukavaa. Otin pienet iltapäivälevot rantahiekalla ja sen jälkeen lähdin kävelemään rantaa pitkin eteenpäin päästäkseni pois vilkkaasta Morro Jablesta. Oli taas todella kuuma ja tuulettomissa kohdissa oli pakko ottaa pieniä taukoja varjoissa.

Päivä oli ollut pitkä ja jalat olivat väsyneet. Muutaman kilometrin Morro Jablen ulkopuolelle käveltyäni päätin yksinkertaisesti, että nyt riittää tältä päivältä ja löysin taas sopivan leiripaikan kuivasta joenuomasta. Olin uoman suojassa ja laitoin teltan pystyyn jo ennen pimeän tuloa. Täyttelin ristikoita ja kirjoittelin muistiinpanoja fiiliksistäni tätä reissua ja koko vuotta summaten. Tämä olisi viimeinen yö 12 vaellusta vuodessa -haastettani ja minut täytti valtava kiitollisuuden tunne. Tunsin samalla itseni myös aivan karmean likaiseksi ja haaveilin jo seuraavasta hotelliyöstä suihkuineen.

Kahdeksas vaelluspäivä – reitin päätepiste ja muutoksia suunnitelmiin (Morro Jable – Punta de Jandia n. 25 km)

Lähdin reippaana viimeiseen vaelluspäivään. En ollut varannut vielä hotellia, koska leiripaikassani ei ollut puhelimessa kenttää. Päätin tehdä sen bussimatkalla, kun huristelisin päätepisteessä sijaitsevalta majakalta takaisin kaupunkiin. Niin kuin muinakin aamuina, sain kulkea reittiäni täysin rauhassa. Kuu paistoi edessä ja aurinko alkoi pikkuhiljaa nousta takanani. Tänään reitti kulkisi taas rantaa pitkin.

Oletin karttaa katsoessani viimeisen päivän olevan melko tasaista kulkua, mutta itse asiassa polku kulki jatkuvasti jokiuomia ylös ja alas. Saavutin muutaman tunnin vaellettuani ensimmäisen rannan ja jäin sinne syömään aamupalaa. Täällä oli ilmeisesti seisovaa vettä, sillä jonkun verran hyttysiä pyöri ympärilläni. Olin saanut muutamia puremia jo aiemmin, enkä halunnut niitä lisää. Puremat eivät ole vaarallisia, eivätkä niin kutiavia kuin suomalaisten hyttysten puremat, mutta hieman kipeitä.

Meri pauhasi upealla voimalla ja olin iloinen, että reitti kulki vuorien ja aavikon lisäksi myös rannikkoa pitkin. Kaukana häämötti niemen kärjessä oleva majakka, joka olisi tämän vaelluksen päätepiste. Kävellessäni katselin samalla puhelimesta bussien aikatauluja. Niitä menisi kaksi päivässä ja jos olisin todella reipas, ehtisin aiempaan klo 12 bussiin. Kiristin tahtiani ja vauhdikkaasti ohitin erilaisia reissupakuja, jotka pitivät majapaikkaa rannan tuntumassa, outoja hökkeleitä, kalastajia ja koiran ulkoiluttajia.

Mitä lähemmäs majakkaa pääsin, sitä enemmän aloin laskemaan minuutteja bussin lähtöön. Kävelin niin nopeasti, mitä pystyin, jotta ehtisin viettää edes viisi minuuttia majakalla ja ottaa parit fiilistelykuvat vaelluksen loppumisesta ennen kuin bussi lähtisi. Saavuin jalat hellänä perille ja aikaa oli tasan 12 minuuttia. Napsin kuvia, ramppasin katsomassa maisemia, laitoin terveiset kotiin ja menin bussipysäkille odottamaan.

Kun bussin tuloon oli noin minuutti aikaa, aloin epäilemään tulisiko se. Pysäkillä ei ollut ketään muita (se ei varsinaisesti ihmetyttänyt, koska kaikki tuntuivat olevan vuokra-autoilla liikenteessä), mutta pysäkin piti olla lähtöpiste bussille, joten luulisi, että se olisi jo hyvissä ajoin täällä odottamassa. Tarkistin parista eri lähteestä bussiaikatauluja ja yhdestä lähteestä löysinkin selvällä englanninkielellä: linja ei toistaiseksi ole käytössä huonojen sääolosuhteiden ja tien huonon kunnon takia. Voi ei! Tarkistin tiedon vielä uudelleen ja alkoi harmittamaan toden teolla. En tiedä, harmittiko minua enemmän se, etten pääsisikään vielä tänään suihkuun, vai se, että olin kävellyt aivan hirvittävää vauhtia aivan turhaan. Menin majakan luona oleville penkeille ja asetuin pitkäkseni mietiskelemään muuttuvia suunnitelmia. Aamupäivän ajan kestänyt kiire oli nyt todella poissa.

Majakalla kävi paljon turisteja ja ajattelin odottaa hetken, ilmestyisikö paikalle vaikka sattumalta suomalaisia ja voisin kysyä heiltä kyytiä takaisin Morro Jableen. Se oli tosiaan lähin kaupunki, josta olisi taas toimivia bussiyhteyksiä ja ajatus sinne takaisin kävelemisestä ja vielä yhdestä yöstä teltassa ei juuri nyt houkutellut. Olin asennoitunut vaelluksen päättymiseen. Hengailin tunnin verran majakalla, söin ja lepäsin ja kun sopivalta tuntuvaa porukkaa, jolta kyytiä olisi voinut kysyä, ei alkanut kuulumaan, nielin tappioni ja päätin lähteä kävelemän takaisin. Ihailin tyrskyjä ja päätin, että kävelen sen verran kuin huvittaa ja seuraavana päivänä sitten loput.

Niinpä paluumatkani alkoi nyt huomattavasti rauhallisemmalla tahdilla kuin mitä se oli ollut tullessani. Pysähdyin lähellä olevaan ravintolaan, söin siellä pienen snäksiannoksen ja ostin vettä mukaan. Mitään hätää ei minulla ollut. Minulla oli teltta, ruokaa ja juomaa.

Tutuksi tulleet reissupakut olivat edelleen paikallaan. Reitti kulki monen pienemmän rannan ohitse ja jos olisin turistina vuokra-auton kanssa liikenteessä, täältä löytäisi hyvin itselleen yksityisen pienen rannan, aivan kuten matkailuautotkin olivat niiden perässä tänne ajaneet. Päivä alkoi pikkuhiljaa laskemaan ja yhtä rantaa ohittaessani huomasin vapaana olevan koiran, jonka omistaja ei ilmeisesti odottanut tapaavansa muita ihmisiä. Koira oli suuri ja vahvaleukainen molossikoira ja se lähestyi minua vartioivasti haukkuen. Omistaja yritti kutsua sitä tomerasti takaisin, mutta huudoilla ei näyttänyt olevan kauheasti vaikutusta. Sekunnin murto-osan mietin, mitä teen. Pysähdynkö vai jatkanko vain matkaa. Puoliksi laulellen sanoin hiljaa viereen saapuneelle koiralle, että ei hätää, kävelen tästä vain ohi, laitoin silmäni kiinni ja jatkoin matkaa vahvistaen kävelysauvojeni otetta. Koira jäi muutaman metrin päähän haukkumaan, mutta ei onneksi lähtenyt seuraamaan.

Kävelin vielä jonkun matkaa kauemmas koirasta ja Jandian suojelualueen ulkopuolelle. Löysin taas sopivan telttapaikan kuivasta jokiuomasta, josta oli tullut jo jonkunlainen vakiopaikka yöpymisilleni. Niinpä vielä kerran pystytin teltan, kirjoittelin pimeän saavuttua ylös tuntemuksiani, ihailin tähtitaivasta ja kävin aikaisin nukkumaan. Tänäkin yönä heräsin kahden maissa alkaneeseen kovaan tuuleen ja suljin teltan oviaukon.

Yhdeksäs vaelluspäivä – kohti hotellia (n. 13km)

Aamulla oli vielä kilometrejä käveltävänä ja matka tuntui jotenkin erityisen pitkältä. Nyt kävelin ensimmäistä kertaa kohti nousevaa aurinkoa. On hassua, että vaikka edellisenä päivänä on kulkenut saman reitin toiseen suuntaan ja luulee sen olevan tuttu, niin silti silmät tarttuvat siellä täällä johonkin uuteen ja ihmeelliseen.

Olin jo puolen päivän maissa Morro Jablessa, josta pääsisin bussilla lentokentän lähellä sijaitsevaan pääkaupunkiin, Puerto del Rosarioon, josta olin varannut kahdeksi yöksi hotellin. Enää edellisen päivän pettymys ei harmittanut ja olin hyvillä fiiliksillä.

Morro Jablessa kävin kaupassa ostamassa herkkuja ja vietin rannalla muutaman tunnin ennen bussin lähtöä. Bussimatka meni leppoisasti ja olipa ihanaa vaihteeksi vain istua kyydissä ja katsella maisemia. Bongasin monta tuttua paikkaa vaelluksen varrelta ja tulipa taas perspektiiviä sen pituudelle. Fiilistelin sitä, miten mainio tapa tutustua paikkaan, tässä tapauksessa kokonaiseen saareen, on kävellä se päästä päähän. Olin nähnyt vuoristoa, aavikkoa, pikkukyliä ja rannikkoa molemmin puolin.

Puerto del Rosarioon saavuttuani menin suoraan hotelliin, joka oli paikallinen pieni majoitus. Heitin kamat lattialle ja menin suoraa päätä suihkuun. Miten ihanaa olikin suihkun jälkeen pukea vielä puhtaat vaatteet, joita olin säästellyt tähän hetkeen.

Kävin illalla vielä pikaisesti kaupassa läheisessä ostoskeskuksessa ja tuntui taas oudolta olla kaiken ihmisvilinän ja krääsän keskellä. Palasin hotelliin ja tällä kertaa nautiskelin puhtaista lakanoista. Uni ei meinannut vaan millään tulla, sillä jotenkin päässä pyöri vielä koko koettu vaellus ja tietysti hieman jo tuleva paluu arkeen.

Yhteenveto

Pidin Fuerteventuran saaresta enemmän, mitä Lanzarotesta, sillä sieltä löytyi enemmän syrjäisempiä alueita. Saari on isompi kuin Lanzarote ja väestöä on hieman vähemmän. Varsinkin vuoristoalueet ja aavikko olivat lempipaikkojani, mutta myös rannikot olivat todella hienoja. Telttapaikkoja löysi sekä Lanzarotelta että Fuerteventuralta helpommin kuin La Gomeralta, sillä koko luonto ja maaston profiili olivat tietenkin todella erilaisia.

Vaellus oli helppo, reitiltä eksymisen vaaraa ei pahemmin ollut, paitsi ehkä kylissä merkinnät saattoivat olla puutteelliset. Samoin joissakin risteyskohdissa jouduin tarkistamaan AllTrailsista, kumpaa polkua piti seurata. Sekä Lanzarotella että Fuerteventurassa valtavat hotellikompleksit olivat todella luotaantyöntäviä. Isommissa kaupungeissa kuten Puerto del Rosariossa ja pohjoisen Corralejossa oli yllättävän vähän turisteja tai sitten satuin liikkumaan paikallisten suosimilla alueilla.

Reissun alussa mietin, ottaisinko mukaan teltan vai tarpin. Päädyin telttaan, koska ajattelin tuulen mukana kulkeutuvan hienoa hiekkaa ja teltta olisi tästä syystä suojaisampi. Tätä ongelmaa ei kuitenkaan ollut, sillä vaikka hienoa hiekkaa paikoin olikin, oli maasto kuitenkin enemmänkin kivistä. Tuulet olivat kuitenkin paikoin todella voimakkaita ja teltta tuntui lämpimämmältä, kun ilmavirta ei päässyt puhaltamaan majoitteen läpi. Itsestäänseisova teltta oli helppo pystyttää ja vaikka telttakiiloja ei saanut aina uppoamaan kovaan maahan, löytyi läheltä aina isompia kiviä, joilla pystyi tukevoittamaan kiinnityksiä.

Tunsin oloni saarella todella turvalliseksi ja ainut epämukava tilanne vaelluksen aikana oli viimeisenä päivänä kohtaamani irtokoira. Vesitäydennyksiä piti jonkun verran suunnitella, mutta reitti kulki joka päivä jonkun kaupan ohitse ja tapasit aina ihmisiä, joilta olisit hätätilanteessa voinut pyytää vettä. Tietenkin jos päivämatkat olisivat jääneet lyhyemmiksi, voi olla, että vesitäydennyksiä olisi joutunut suunnittelemaan vielä tarkemmin.

Olin pääosin tyytyväinen varustukseeni ja oikeastaan ainut asia, mitä en tarvinnut, oli pitkähihainen tekninen paita ja vaellushousut, joita käytin sitten kylläkin puhtaina vaatteina lentokoneessa. Kuljin aamusta iltaan shortseissa. Päivisin käytin hihatonta paitaa, jonka päälle pystyin vetämään tuulitakin. Enempää ei tarvinnut. Öisin päälläni oli fleecepaita ja kylmempinä öinä lisäksi kevyttoppatakki ja jalassa yleensä legginsit. Kesämakuupussini on aika onneton ja yöt olivat selkeästi viileämpiä, mutta koin varustukseni olleen ihan riittävä, sillä en palellut öisin. Jalkineina oli Hokan Cliftonit, jotka olivat paksun pohjan puolesta loistavat hiekkateillä kävelemiseen, eivätkä jalkani kipeytyneet ollenkaan. Ne eivät ole varsinaisesti poluille suunnitellut kengät, joten pohjan karkeampi kuvio olisi maastossa tietenkin vielä toimivampi. En kuitenkaan kokenut suht sileää pohjaa näissä maastoissa mitenkään liukkaaksi. Joskus poluilla oli tietenkin irtokiviä ja varsinkin alamäessä jalka lähtee helposti niiden matkaan, mutta sitä ei pysty estämään edes kengän pohjan karkeammalla kuvioinnilla.

Tekisinkö jotain toisin? Ainakin Pico de la Zarzasin huipulle vieväksi reitiksi valitsisin juuri sen suosituimman turistireitin mennen tullen. Opin sekä Lanzarotella että Fuerteventuralla, että vuoren rinnettä eteneminen ilman polkua ei ole kauhean mukavaa, järkevää eikä turvallista. Maa voi alkaa pahimmassa tapauksessa vyörymään, joten parempi siis kulkea merkityillä poluilla.

Parin tapaamani kanssavaeltajan lisäksi näin Fuerteventuran kaupungeissa rinkkojen kanssa kulkevia ihmisiä enemmän kuin Lanzarotella, mutta voi olla, että he olivat muuten vaan reppureissaamassa, eivätkä varsinaisesti vaeltamassa. Vaellusreitti itsessään on todella rauhallinen, mutta voi toki olla, että muina vuodenaikoina reitillä on enemmän kulkijoita, Vaikka Kanariansaarilla on suhteellisen tasainen lämpötila ympäri vuoden, on kuulemma elo-syyskuu kaikkein kuuminta aikaa. Oma reissuni osui joulukuun alkuun ja itse en olisi ainakaan kauhean paljon kuumemmassa ilmastossa enää jaksanut kulkea. Pääosin tuuli viilensi mukavasti kulkemista, mutta tuulettomat paikat olivat aikamoisia pätsejä. Varjoa voi olla paikoin todella vaikea löytää.

Piian pisteet: 4/5

“Fuerteventuran tuuliset maastot ovat karun kauniit ja yllättävän monipuoliset. Tällä helpohkolla ja turvallisella vaelluksella voi kokea upeat hiekkarannat, aavikon, vuoriston, maaseudun ja viihtyisät pikkukylät ja ennen kaikkea, koko Fuerteventuran päästä päähän.”