Vuonna 2025 vaelsin joka kuukausi yhden vaelluksen ja tässä ensin statistiikkaa:

Tammikuu: La Gomera, GR131…………………………………43 km
Helmikuu: La Gomera, GR132……………………………….128 km
Maaliskuu: Pallas-Hetta-Pallas -hiihtovaellus……..125 km
Huhtikuu: Skotlanti, West Highland Way…………….155 km
Toukokuu: Paimionjoen melontavaellus……………….104 km
Kesäkuu: Ruotsi, High Coast Trail…………………………135 km
Heinäkuu: Melontavaellus Päijänteellä……………………53 km
Elokuu: Ruotsi, Mudduksen kansallispuisto……….74 km
Syyskuu: Kevo, Kuivin reitti……………………………………..82 km
Lokakuu: Lempäälä, Birgitan polku…………………………47 km
Marraskuu: Lanzarote, GR131……………………………………..73 km
Joulukuu: Fuerteventura, GR131……………………………200 km
Yhteensä: noin 1219 km

Vaelluksista viisi oli Suomessa ja seitsemän ulkomailla. Ulkona tuli nukuttua yhteensä 56 yötä, joista viisi autiotuvassa tai vastaavassa rakennelmassa. Majoittumiseen käytin telttaa, tarppia ja riipparia. Vaelluksista kaksi tein kaverin kanssa (Päijänne ja Kuivin reitti) ja muut vaellukset tein yksin.

Tämän kirjoituksen lopussa olen listannut vaellukset paremmuusjärjestykseen lyhyin perusteluin.

Näiden kahdentoista vaelluksen lisäksi tein vuonna 2025 kolme vaellusta kavereiden kanssa: Tammikuussa lyhyt yhden yön vaellus Kemiönsaaressa, elokuussa kolme yötä Kevon reitin loppuosassa ja syksyllä parin yön mittainen vaellus Liesjärven kansallispuistossa. Osallistuin myös selviytymiskoulutuksiin parin viikon edestä, joista yksi viikko vietettiin erämaassa minimivarusteilla ilman telttaa, makuupussia tai ruokaa, pelkästään tulen ääressä nukkuen.

Pitkin vuotta kirjoitin muistiin ajatuksiani.

Inspiraatio

En ollut aiemmin tehnyt mitään tällaista. Idea vaelluksille tuli eräopaskoulussa, jota kävin monimuotokoulutuksena työn ohessa. Kerran kuukaudessa meillä oli lähijakso, jonka vietimme pääosin aina maastossa. Yhden kouluviikon jälkimainingeissa aloin pohtimaan, että miksi tavallisessa elämässä ei voisi jatkaa samaa rytmiä, koska luonnossa käytetty aika antoi aina niin paljon voimaa ja iloa.

Jo aika alkuvaiheessa vaelluksia tuli euforinen tunne:
“Pystyn ihan mihin vaan ja voin mennä minne vaan ja en tarkoita tällä nyt mitään vuorikiipeilyä Mount Everestillä, vaan tunnetta siitä, että voin matkustaa jonnekin ja tutustua sen maan luontoon suhteellisen omatoimisesti. Itsevarma olen ollut aina, mutta näiden yksinvaellusten jälkeen olen entistä varmempi. Olen aina ihaillut pitkien vaellusten tekijöitä ja yhtäkkiä tajusin, etten näe mitään syytä, miksen itse selviäisi samanlaisista koitoksista.”

Masennus

Ulkopuolinen voisi ajatella, että tyyppihän elää ihan unelmaa ja miten tästä voi tulla huono mieli. En osannut ennakkoon lainkaan ajatella, minkälaisen mentaalisen romahtamisen koin lähes jokaisen reissun jälkeen. Varsinkin alkuvuoden kolme ensimmäistä reissua olivat kokemuksena niin suurta itsensä voittamisen juhlaa, että kotiinpaluu ja arkeen palaaminen oli aivan valtava pettymys.

Olin alkuun ajatellut, että yhden reissun ollessa ohi, alan innolla suunnittelemaan seuraavaa, mutta tunnelmat reissun jälkeen olivat silti kuin hautajaisissa. En yksinkertaisesti pystynyt päästämään irti edellisestä reissusta. Yleisesti kärsin olosta, että olen aivan pihalla, enkä tiedä, mitä elämältäni haluan. La Gomeran jälkeen halusin muuttaa sinne, Mudduksen jälkeen halusin muuttaa Pohjois-Ruotsiin, Kevon jälkeen Utsjoelle jne. Skotlannista palattuani aina rakastamani kevät ei tuntunut miltään.

“Masennus, vitutus. Haluaisin pois Suomesta. Suomi on niin nähty, saatanan risukko. Koen olevani vankilassa, jonka olen itse rakentanut asuntolainalla, työpaikalla, lemmikeillä. Haluaisin vapautta, elää hetken niin, ettei kaikella ole takarajaa ja aikatauluja, vaan oikeasti hetken niin, että voi tehdä, mitä haluaa, olla jossakin paikassa niin kauan kuin haluaa. Niin kauan, että tylsistyy ja löytää taas palon johonkin. Pelkkä menolippu.”

“Kotona ollut kohta kaksi viikkoa. Olen pahasti masentunut. Työt on paiskautunut naamalle ihan liiallisella voimalla ja kaikki motivaatio on kadonnut. Mikään ei kiinnosta, ei yhtään mikään. Tuntuu rangaistukselta olla täällä pimeydessä. Ihminen ei voi voida täällä hyvin. Kaikki suunnitelmat, joita olin ajatellut tekeväni kotiin palattuani, eivät kiinnosta tippaakaan. Makaan vain sängyssä. Välillä raivoan, välillä itken. Tunnen olevani vankilassa. Hyvinvointini murenee samaa tahtia kuin rusketukseni. Tunnen, etten ole työkykyinen. Pitäisi olla kiitollinen, mutta olen vain vihainen ja katkera.”

“Ajelehtimisen tunne. Kotiinpaluun painajainen. Musertavia tunteita, olo välillä sietämätön. Olo kuin pikkulapsella, tunnet olevasi kohtuuton ja kiittämätön, kun vaan hamuat lisää, vaikka olet saanut jo niin paljon. Ihmettelyä siitä, miten muille ihmisille riittää normaali elämä, josta ite saa tuskin enää mitään kiksejä.”

“Blogien kirjoittaminen on kasaantunut. En tiedä, mitä sanoa, enkä saa puettua lauseiksi sitäkään vähää, mitä tiedän. En tiedä yhtään mitä haluan elämältä. Olen matkustaja omassa elämässäni, asiat vain lipuvat, tapahtuvat ja yhtäkkiä on hiljaista ja kaikki on ohi.”

Fyysinen kunto

Oli uskomatonta huomata, miten vaellusten aikana kunto kasvoi kohisten. La Gomeralla kuljin lähes koko päivän jyrkkien maisemien takia pk-sykkeillä ja yhteensä 1,5 viikkoa vaellettuani paino tippui kolmisen kiloa ja kotona juoksuharrastukseni sai kohonneen kunnon takia aivan uusia siipiä. Tarkkailin muillakin vaelluksillani kellostani aina välillä sykkeitä, ja kyllä vain, kävely rinkan kanssa on hyvin sykettä nostavaa, jos tahti on hyvä ja maasto ei ole pelkkää tasaista baanaa. Erinomaista kuntoilua siis.

Kroppa kesti vaelluksia erinomaisesti, lukuunottamatta kesäkuista vaellusta Ruotsissa Höga Kusten -reitillä. Olin liikkeellä hyvin vanhoilla ohutpohjaisilla polkujuoksukengillä ja reitti sisälsi aika paljon tieosuuksia. Päkiät kipeytyivät aivan karmeasti ja niitä säästäessäni yritin kävellä enemmän jalkojen ulkosyrjillä, mikä johti puolestaan siihen, että polveni kipeytyivät. Sain myös ensimmäistä kertaa useampia rakkoja jalkoihini. Päivämatkat olivat tiukan aikataulun takia pitkiä ja olin myös ilman vaellussauvojani liikenteessä, joka lisäsi jalkojen rasitusta. Alkuvuodesta La Gomeralla pohkeet kipeytyivät tosi paljon jatkuvasta ylä- tai alamäestä, mutta vähitellen jalat alkoivat kuitenkin tottumaan.

Varusteet

Hankin vuoden aikana paljon uusia varusteita ja näistä isoimmat hankinnat liittyivät talvivaeltamiseen. Ostin alkuvuodesta talviteltan (Fjällräven Abisko Shape), tunturisukset (Åsnes Nato), monot (Alpina Alaska) ja ahkion (Fjellpulken X-Country 144). Skotlannin reissua varten ostin yhden hengen teltan (Naturehike) ja uuden 3-vuodenajan makuupussin (Marmot Trestles). Varusterikkoja ei tullut, paitsi pieni menetys Ruotsissa, kun hävitin upouuden sissipuukkoni Mudduksen metsiin.

“Fiilistelen mun pikkuista telttaani ja missä kaikkialla se on jo käynyt: Suomessa, Ruotsissa ja Skotlannissa! Oon muutenkin iloinen mun retkeilykamppeista, ei parhaat, mutta sellaset, että voin lähteä retkelle kuin retkelle mihin vuodenaikaan tahansa.”

En voi tarpeeksi luukuttaa vaellussauvojen hyötyjä. Otin ensimmäisen kerran vaellussauvat käyttööni vuoden ensimmäisellä vaelluksella La Gomeralla, sillä tarvitsin niitä tarpin pystyttämiseen. Koska maastonmuodot olivat jyrkkiä, tajusin samalla, miten älyttömän paljon ne säästävät jalkoja ylämäissä ja miten paljon niistä saa tukea alamäissä.

Olin edellisenä vuotena ostanut oman kajakin ja Päijänteen vaelluksella tunsin sen olevan liian pieni ja ilman evää tai peräsintä aika raskas melottava isolla selällä.

“Päijänteen jälkeen mietin kriittisesti kajakkiani ja hetken tunsin harmia siitä, että olinko tehnyt huonon ostoksen. Mutta tajusin samalla, että pienellä kajakillani on vahvuuksia muissa olosuhteissa. Mutta pitääkö hommata nyt sen lisäksi merikajakki??”

Ihmiset

Voi tätä ristiriitaa! Tein suurimman osan vaelluksistani yksin ja nautin siitä todella paljon. Olen aiempina vuosina tehnyt lyhyempiä vaelluksia yksin, mutta mitä useampi ominpäin tehty reissu jäi taakse, huomasin nauttineeni yhä enemmän vapaudesta tehdä täysin omat päätökset aikatauluista, tahdista, ylimääräisistä poikkeamista, ruokailuista ja kaikesta mahdollisesta.

Yksin vaeltaessa nauttii hiljaisuudesta ja havainnoi asioita paremmin. Kohtaamiset muiden vaeltajien kanssa on jollakin tavalla intensiivisempiä, koska voi jäädä juttelemaan jonkun kanssa juuri niin pitkäksi aikaa, kun hyvältä tuntuu. Tapasin vaelluksillani aivan ihania ihmisiä. Tämä oli myös jollakin tavalla masentavaa.

“Tutustut ja eroat. Lähennyt ja loittonet. Jaat hetken samaa kokemusta. Tiettyjä ihmisiä haluaisit nähdä uudestaan, jatkaa yhteydenpitoa, ystävyyttä, ehkä jotain muutakin.”

Tykkään myös kavereiden kanssa vaeltamisesta, varsinkin kun on tuttu kaveri mukana, jonka kanssa ideat ja jaksamisen taso kohtaavat. On kiva lörpötellä, ihailla maisemia, ratkaista mahdollisia ongelmia ja muistella reissuja jälkeenpäin jonkun kanssa. Leirielämä saa kaverin kanssa myös aina paremmat ulottuvuudet. Ystävän kanssa vaeltaminen herätti tunteita suuntaan ja toiseen.

“Olen innoissani heinäkuun vaelluksesta, sillä kuuden yksinäisen vaelluksen jälkeen saan kaverin mukaan. Ja vielä hyvän kaverin! Odotan leirielämää, joka on jäänyt yksin vaeltaessa minimiin.” 

“Kipeintä oli tarkastella omaa suhdetta vaelluskaveriin. Jotain on muuttunut yksinvaellusteni aikana. Tunsin ärtyväni helposti. Koiran haukkuminen ärsytti myös aivan kamalasti, se häiritsi omaa rauhaani. Leirielämää oli enemmän, päivämatkat todella hyviä, mutta tahti oli aika hidas. Huomasin kaipaavani vaellukselta sitä, että se on samalla jonkunlainen urheilusuoritus. Syke nousee, hiki kastelee selän, tältä tuntuu hyvä pk-pitkis. Oli myös aika hiljaista. Kaipasin enemmän spontaaniutta, riemunkiljaisuja, hulluja ideoita ja koska en jaksa olla aina se aloitteentekijä niille jutuille, joita kuvista muistellaan myöhemmin, vetäydyin.”

“Rakastan aurinkoa ja huiputtamista ja huipulla istumista auringossa. Kaverille tuli kylmä, minä olisin vielä jäänyt, koska tämä oli se hetki. Sateenkaari ja kaikki.”

Pelot

Olen lähtökohtaisesti aika peloton, mutta kyllä minua jännitti lähteä ensimmäistä kertaa ulkomaille teltan kanssa. Eniten jännitin epävakaita ihmisiä, jos vaikka joku ihme hyypiö lähtisi seuraamaan tai tulisi samaan leiriin, jonka takia joutuisin vaihtamaan paikkaa. No voin sanoa, että nämä jännityksen aiheet osoittautuivat heti turhiksi. Ensimmäisen yön vietettyäni tarpin alla La Gomeralla olin aivan varma, että minua ei uhkaa mikään. Siihen vaikutti paljon se, että tunnelma saarella oli hyvin turvallinen. Ja tajusin myös nopeasti, että pimeän tultua, ei poluilla liiku enää ketään. Päiväretkeläiset poistuvat hyvissä ajoin reiteiltä ennen pimeää, samoin paikalliset. Jos joku ilmestyy jostain otsalampun kanssa, on sataprosenttisen varmaa, että se on toinen vaeltaja, jolla on syystä tai toisesta päivä venähtänyt pitkäksi.

Ainut asia, joka herätti itsessäni epämukavuutta ja levottomuutta, olivat koirat. Ruotsissa vaeltaessani vastaan tuli nainen taluttaen kahta isoa koiraa, jotka eivät olleet hallinnassa. Toinen niistä pääsi melkein puraisemaan minua. Fuerteventuralla eräällä syrjäisellä rannalla omistaja piti isoleukaista molossikoiraa irti, eikä saanut sitä kutsumalla luokse. Se juoksi vartiovietissään kohti minua kovasti haukkuen, mutta ei onneksi tullut iholle, eikä lähtenyt seuraamaan.

Vaelsin paikoissa, joissa ei tarvinnut pelätä villieläimiä. Joissakin paikoissa nostin evääni yöksi puuhun, jotta hiiret eivät tuhoaisi ruokiani tai telttaani syömällä siihen reikää.

Ihmisiin liittyvät harvat ja ehkä vähän naurettavat pelot liittyvät nykyään siihen, että pelkään todistavani sivusta jotain rikollista toimintaa ja joudun vaikeuksiin, mikäli tekijä havaitsee minut. Birgitan polulla olin juuri kömpinyt telttaani, kunnes kuulin yhtäkkiä auton saapuvan leiriin. Mietin mielessäni, että mitä jos asialla on polttopuuvarkaat, jotka hermostuvat, kun huomaavat, että leirissä onkin joku. Tai ulkomailla mietin, että mitä jos joku tulee piilottamaan ruumista jonnekin ja tajuaa, että teolla on silminnäkijä. Nämä eivät ole tietenkään kauhean todennnäköisiä tapahtumia, mutta ehkä ainoat asiat jota saattavat pimeässä putkahtaa mieleen.

“En pelkää, että joku tekisi minulle pahaa. Se, että joku murhaaja odottaisi pusikossa ohikulkevaa vaeltajaa, on aivan absurdi. Koska maailmassa kuitenkin tapahtuu kaikenlaista outoa, pelkään sitä, että syrjäisissä paikoissa joudun vahingossa todistamaan jotain rikollista tapahtumaa ja joudun sen takia vaikeuksiin.”

“Täällä makaan teltassa, enkä pelkää mitään. Viime yönä jännitin hieman kivivyöryn mahdollisuutta. Tänään tein myös tyhmän reittivalinnan, jossa kivet olisivat voineet lähteä luisumaan. Täällä on turvallisen oloista. Kukaan ei liiku pimeässä poluilla. Muistelen sitä maagista yötä La Gomeralla Valle Gran Rey:n yläpuolella, kun jouduin nukkumaan aivan polun vieressä taivasalla, kaupungin valot alapuolellani ja palmun lehdet ja tähtitaivas yläpuolellani.”

En pelkää myöskään eksymistä. Ostin alkuvuodesta joululahjarahoillani Garminin GPS-laitteen, josta pystyn tarkistamaan sijaintini ja lähettämään tarvittaessa hätäkutsun, mikäli puhelin ei toimi tai kenttää ei ole. Kuljin vuoden vaellukset pitkälti merkattuja reittejä pitkin ja apunani oli offline-kartat. Selviytymiskoulutus antoi varmuutta suunnistamiseen ja Ruotsissa Mudduksessa vaelsinkin reittien ulkopuolella koko puiston läpi pohjoisesta etelään. Siellä tipuin suo-ojaan täydessä varustuksessani, mutta uskon selviytymiskoulutuksen antaneen tähänkin hyvää oppia. Pysyin rauhallisena ja selvisin tilanteesta hienosti.

Talous

Varustehankintojen lisäksi rahaa meni tietenkin matkoihin ja muutamiin harvoihin majoituksiin hotelleissa. Kuivat retkiruuat otin mukaan aina kotoa, mutta niin kuin kaikki tietää, tulee reissuissa aina myös syötyä ulkona. Samoin erilaiset pääsyliput museoihin tai turistikohteisiin veivät jonkun verran rahaa, mutta ne olivat sellaisia, joissa halusinkin käydä, kun kerta olin kohteessa.

Sen, että pystyin olemaan vuodesta niin monta viikkoa reissussa, mahdollisti aiempina vuosina kertyneet ylityövapaat sekä tietysti lomat. Eli nostin koko vuoden normaalia palkkaa. Tunsin kuitenkin paikoin huonoa omatuntoa rahankäytöstäni.

“Ennen viimeistä reissua: valtava tarve skarpata taloudellisesti. Tunnen muutoksen siemenen. Hoidetaan pois alta ja sitten kohti uusia tuulia. Raha-asiat stressaa.”

“Tämän vuoden kaksi viimeistä vaellusta edessä. Olenko innoissani? En. Olenko haikeissa fiiliksissä? En. Haluanko lähteä? Mielummin lähteä kuin jäädä. Mikä ongelma? Harmittaa oman budjetin ylitys ja se, että joudun tekemään tän reissun jälkeenpäin sisään. Vuoden vaihteessa vaan päätin toteuttaa nää reissut ja se on tullut aika kalliiksi. Ens vuonna on mentävä enemmän budjetilla (muuten vaan varasin heti ens vuodelle sen Norjan jäätikkövaelluksen). Tästä syystä päätin, etten lyö ensi vuodelle lukkoon mitään kohteita ja kestoja, päätän sitten lennossa. Tekisi kuitenkin nyt mieli jatkaa tätä vaellus per kuukausi, mutta joinakin kuukausina ihan sellanen viikonloppureissu on riittävä. Talvivaellukset vois tehdä Lapin sijaan Etelä- ja Keski-Suomen alueella.”

Koti, perhe ja ystävät

Vaikka koin todella paljon ahdistusta reissujen jälkeen, löysin paikoin myös iloa omasta kodistani. Siitä, että on paikka, johon palata. Koska reissujen väliset ajat kuluivat lähinnä töitä tehdessä, palautuessa ja seuraavaa reissua suunnitellessa, jäivät spontaanit retket kavereiden kanssa vähemmälle. Kaipasin sellaista letkeää hengailua ilman suunnitelmia. Muutaman viikonlopun ehdin kesällä viettää mökillämme ja vaikka harvoin jaksan pysyä paikallani, olivat ne viikonloput jotenkin erityisen rentoja ja nimenomaan palauttavia.

“En tiedä johtuiko konmarituksesta (kaverini kanssa aloitettiin siivoushaaste) vai siitä, että lokakuussa tuli lyhyemmän lähivaelluksen takia pidempi breikki reissaamiseen, niin olen löytänyt hyviä asioita arkeeni, eikä ole niin pakottava tarve muuttaa elämä joksikin muuksi. Aloin syömään paljon monipuolisemmin ja jotenkin se paransi huomattavasti vointiani. Marraskuu on todella likainen ja harmaa, mutta se ei ole vielä toistaiseksi ärsyttänyt liikaa. Se helpottaa, kun tietää pääsevänsä kohta taas seikkailemaan.”

“Rytmi on vähän sekaisin, kaipaan arkea. Syön miten sattuu ja vaikea aloittaa jotain tavoitteellista urheilua, vaikka sitä kaipaisin. Kaikki kuitenkin vaellusten takia keskeytyy. Pitäisi oppia sietämään sitä epävakautta ja tekemään parhaansa siinä hetkessä. Treeni silloin tällöin on aina parempi kuin ei treeniä ollenkaan. On tullut halu alkaa treenaamaan juoksemista tavoitteellisemmin. Kaipaan sitä tunnetta, kun on tehnyt pitkän lenkin ja menee uimaan sen jälkeen.”

“Kaipaan sitä, että voin pyöräillä rannalle viettämään aikaa kavereiden kanssa. Tai vaan vetelehtimistä, Hesessä istumista tai urheilua yhdessä. Käydä tanssitunneilla.”

“Kaipaan spontaaneja päiväretkiä kavereiden kanssa, jotka jäi tosi vähälle, koska vaellusten välissä aika oli kortilla ja vapaat meni pakkaamiseen/suunnitteluun/varusteiden hankintaan tai ihan vaan palautumiseen.”

“Toisaalta kuitenkin joka kerta, kun tulin kotiin, oli ihanaa, että on paikka, johon palata. Saa kaikki kamat kuivamaan, kaikki omat tavarat löytyy ympäriltä ja harrastustavarat löytyvät täältä. Mutta samalla sietämätön olo, vois vaan räjähtää, jopa pelko siitä, että tekee jotain harkitsemattomia liikkeitä (lähtee vaan menemään sanomatta kenellekään mitään). Yksinäisyys, kun ei ollut Suomessa ketään, kenen kanssa jakaa reissufiiliksiä, koska ei oo ehtinyt näkemään kavereita.”

“Toivottavasti vanhempani pysyvät terveinä. Olen nöyrä ja kiitollinen siitä, mitä kaikkea olen päässyt kokemaan ja miten varsinkin vanhemmat ovat olleet siinä suurena apuna. Niin kuin aina kaikessa. Haluaisin sanoa vanhemmilleni juuri nyt: Kiitos, kun olette, tuette ja autatte.”

Mitä opin?

Näistä opeista jotkut ovat joillekin jo varmasti naurettavan selviä juttuja, mutta nämä olivat ennen kaikkea asioita, mitä juuri minä opin.

Opin ennen kaikkea hyvää vaellusrutiinia. Opin aika hyvin määrittämään, mikä on itselle sopiva päivämatka missäkin maastossa. Opin tutkimaan karttoja ja etsimään etukäteen sopivia leiripaikkoja. Maaliskuun hiihtovaellukselle olin iloinen saadessani käyttää niitä oppeja, joita olin eräopaskoulussa oppinut ja kaikki sujui todella hyvin. Siellä opin monta asiaa lumen käyttäytymisestä ja tajusin myös sen, miten alkuvaiheessa olen kaiken oppimiseni kanssa, koska en asu niissä olosuhteissa.

Vaellustahtini myös kasvoi, halusin loppua kohti kävellä yhä reippaammin (vastapainona myös vaan jumittaa ja fiilistellä maisemia). Yritin keventää rinkkaani, mutta en aina onnistunut. Huhtikuussa otin Skotlantiin kymmenen päivän ruuat mukaan ja se oli virhe. Rinkka oli todella painava ja jos olisin tehnyt vielä paremmin kotiläksyt, olisin löytänyt tietoa, miten paljon ruokavaliooni sopivia täydennysmahdollisuuksia olisi reitin varrella ollut.

Yksi asia, mitä aion ottaa tulevilla vaelluksillani huomioon erityisesti ulkomailla, on vallitsevat sääolosuhteet. Kanariansaarilla jouduin välillä niin tuulisiin paikkoihin, että hyvä kun pysyin pystyssä. En tiennyt, olivatko tuulet niissä paikoissa täysin normaaleja vallitsevia sääolosuhteita vai mahdollisia myrskytuulia. Sääennusteista ei ollut apua, koska ei ollut aikakautta, johon tuulennopeutta voisi vertailla. Toki yritin seurata mahdollisia säävaroituksia, mutta mistä ihmeestä tiedän, jos joku varoitus on voimassa suurimman osan vuodesta? Eli jatkossa yritän tarkkailla paikan säätietoja jo ennakkoon.

Skotlannissa olin liian heppoisilla sadevarusteilla liikenteessä. Pari päivää satoi lähes tauotta, ja vaikka rinkan sisällä olevat tavarat olivat jätesäkin sisässä, niin kyllä vesi sinne vaan löysi tiensä, kun koko päivän olit sateen armoilla. Haluan tulevaisuudessakin Skotlantiin vaeltamaan, mutta erityisesti sinne aion hankkia superhyvät sadekamppeet. Seurasin paikallisia päiväretkeilijöitä ja he säilyttivät sadevaatteensa autojen takakontissa. Vaeltamaan lähtiessä he vetivät kunnon sadevaatteet yllä olevien vaatteidensa päälle ja autolle palatessa heittivät märät päälikamppeet taas takakonttiin ja lähtivät mukavasti kuivissa vaatteissa ajelemaan kotia kohti. Skotlannissa oli valtavasti ulkoiluun ja vaeltamiseen keskittyviä kauppoja ja ehkä seuraavan kerran sinne mennessäni teen ostokseni sieltä paikan päältä. On Suomessakin sateista, mutta yleensä sateet ovat kuitenkin lyhytjaksoisempia (tiedän, että poikkeuksiakin löytyy!) ja sanoisin, että Skotlannin sateet ovat aika omaa luokkaansa.

Lämpötiloista opin myös ottamaan huomioon korkeuden, jossa liikun ja nukun. Suomessa on Haltia lukuunottamatta leiripaikat melko maltillisissa korkeuksissa ja lämpöeroa ei tarvitse niin paljon huomioida. La Gomeralle mennessäni katselin etukäteen rannikon sääennustuksia, mutta en tosiaan tajunnut, että korkeammalla on keskimäärin 6,5 astetta kylmempää/ kilometri. Niinpä palelin ensimmäisenä vaellusyönä aika paljon, kun lämpötila oli noin 10 astetta vähemmän, mitä ennustuksissa.

Paimionjoen melontavaelluksella opin kantapään kautta kantamaan kajakkiani. Tulevilla melontareissuilla osaan paremmin ottaa huomioon mahdollisten maata pitkin olevien siirtymien pituudet ja niiden raskauden. Paimionjoelle lähtiessäni en rehellisesti ajatellut edes koko asiaa, vaan se valkeni minulle raadollisesti ensimmäisen padon kohdalla. Ehkä tulevaisuudessa hankin jonkun kevyen kajakkikärryn.

Viimeisten vaellusten fiiliksiä

Loppukesästä ja alkusyksystä olin kokoajan jossakin, töitä oli todella paljon ja olo oli kaikista upeista kokemuksista huolimatta väsähtänyt. Olin itkuinen ja hukassa. Lokakuussa oli vain muutaman päivän vaellus ja sen ympärille tuli pidempi tauko. Se palautti ja löysin taas arjestakin mukavia asioita. Loppukesästä olin sitä mieltä, etten enää seuraavana vuonna halua jatkaa tällaisella rytmillä vaeltamista, mutta lokakuussa Birgitan polulla olin taas toista mieltä.

“Loppukesästä mietin, etten ehkä jatka tätä 12 vaellusta vuodessa. Nyt on mieli muuttunut. Haluan jatkaa! Mutta ens vuonna enimmäkseen pieniä reissuja, talous on pakko saada kuntoon. Ja työtunnit tehtyä sisään. Sellasia 2-3 yön pitkiä viikonloppuja jossakin lähimaastoissa, jotka saan toteutettua halvalla. Sit se Norjan juttu ja ehkä joku Ruotsin. Ja Oana (koirani)! Haluan keskittyä häneen ja hänen ehkä viimeiseen vuoteensa.”

Koin paikoin huonoa omatuntoa siitä, että koirani vietti aika paljon aikaa hoidossa. Mutta vanhempani ja ystäväni pitivät hänestä hyvää huolta ja koirani sai viettää kesällä paljon aikaa mökillä saaressa. Koirani on nyt 15-vuotias ja haluan antaa hänelle enemmän yhteistä laatuaikaa mahdollisen viimeisen vuoden ajalle.

Vuoden viimeiset vaellukset tein Kanariansaarilla ja pääsin sopivasti pakoon inhoamaani vuodenaikaa. Vaellukset menivät todella nappiin ja nautin upeista avaruusmaisemista. Tunsin itseni onnekkaaksi ja kiitolliseksi.

“Vika yö teltassa ja 12 vaellusta vuodessa 2025 on takana. On rauhallista, tähdet näkyvät teltan avoimesta oviaukosta. Vasen hartia ja vasen akillesjänne/pohkeen alaosa sisäsyrjästä vähän juilii. Hiukset niin rasvaset, että ne voi vaan kammata taaksepäin ja ne jää sinne. On lämmin ja hiljaista. Olen tulvavesiuomassa yötä niin kuin monena muunakin yönä. Olen hyvillä fiiliksillä, sillä sain toteutettua kaikki vuoden vaellukset! Uskomatonta, että kaikki järjestyi. Rahaa meni kyllä paljon ja nyt joutuu hieman paukuttamaan ylitöitä, että saa viimeisenkin reissun tunnit tehtyä. Vaikea kuvitella juuri nyt Suomen joulukuuta, tuntuu jopa ihan mahdottomalta ajatukselta. Mitä alkuvuonna? Iskeekö ahdistus? Vai saanko tsempattua itseni uusiin juttuihin? Upea vuosi kyllä takana. Opin paljon, vaelluksesta alkaa tulemaan rutiinia. Olen miettinyt paljon Kalottireittiä. En pääse ehkä vielä ensi vuonna, mutta jos sitten seuraavana?”

Vaellukset paremmuusjärjestyksessä:

Mietin jossakin vaiheessa vuotta, haluanko ylipäätänsä edes tehdä tällaista listausta, koska kaikissa vaelluksissa on omat juttunsa ja niitä voi olla vaikea vertailla. Mutta aloin miettimään asiaa uudestaan viimeisen vaelluksen aikana ja loppupeleissä niiden arvioiminen oli yllättävän helppoa.

1. La Gomera GR132 (helmikuu), seitsemän päivää ylösalas saarta ympäri, aivan järjetöntä hikoilua. Todella raskas, mutta mielettömän upeet maisemat, ihania ihmisiä, vaihtelevaa maastoa, vaihtelevia yöpaikkoja. Seikkailu isolla ässällä. 
   
2. Hetta-Pallas-Hetta hiihtovaellus (maaliskuu). Eka hiihtovaellus yksin ja selvisin niin hemmetin hyvin ja opin ihan älyttömästi kaikkea. Oli aivan valtavia onnen tunteita olla tunturissa. Sopivasti haastetta laskuissa ja sopiva reitti taitotasoon nähden. Kaikki yöt teltassa ja kaikki ruuat bensakeittimellä.
   
3. La Gomera, GR131 (tammikuu). Vuoden eka vaellus, vähän lyhyt, mut ihana pieni paratiisi. Tosi vaihtelevaa maisemaa, paljon poluilla. Ehkä kauneimmat maisemat. Pohkeet muussia, mutta fiilikset katossa.
   
4. West Highland Way, Skotlanti (huhtikuu). Upeet maisemat, jätti nälän mennä uudestaan. Jokaisen oikeudet, bothies (autiotuvat), huippujen keräily, rock scrambling, ridge walking, kaikenlaista mielenkiintoista uudenlaista vaellusolosuhdetta, josta haluais oppia lisää. Pikkasen liikaa tiellä kävelyä. Huiputukset mahtava lisä reissuun.
   
5. Kevo kokonaisuudessaan (syyskuu). Maisemat ja leiripaikat olivat kyllä todella hienot. Jäi nälkä päästä uudestaan.
   
6. Fuerteventura, GR131 (joulukuu). Vaihtelevaa maastoa, aavikko oli hieno uusi kokemus ja näin niin upeita kuutamoita sekä auringonnousuja ja -laskuja. Tännekin voisin mennä tietyille osuuksille uudestaan.
   
7. Muddus, Ruotsi (elokuu). Ekaa kertaa poissa poluilta. Oli raskasta, mut myös tajusin osaavani suunnistaa. Tipuin suo-ojaan kainaloita myöten ja hävitin mun puukon. Parasta oli löytää tiensä syrjäiselle autiotuvalle ja tajuta, ettei siellä käy kesäisin kukaan, kun sinne on niin vaikeeta päästä. Viikon vaellus, olin tosi väsynyt tän jälkeen kaikesta suolla ja metsiköissä rämpimisestä.
   
8. Lanzarote, GR131 (marraskuu). Hienot avaruusmaisemat. Kaikki meni nappiin, mikään paikka ei ollut kipeänä. Polkuosuudet oli parasta, muuten aika paljon tietä ja asutusta.
   
9. Höga Kusten, Ruotsi (kesäkuu). Jalat paskana, liian kova aikataulu. Maisemat hienoja ja monipuoliset leiripaikat. Vähän liikaa tiellä kävelyä.
   
10. Päijänteen lyhyehkö melontavaellus koiran ja kaverin kanssa. Se oli liian lyhyt. Harvoja reissuja, jossa olin kaverin kanssa. Sadepäivä teltassa oli täydellisesti suunniteltu herkkuineen ja peleineen. Sisälsi melonnan lisäksi kivasti kävelyä. Nälkä jäi päästä uudestaan.
    
11. Birgitan polku, Lempäälä (lokakuu). Leppoisa ja ihan ok vaellus koiran kanssa, mut maisemat ei mitenkään ihmeelliset ja asutus lähellä.
    
12. Paimionjoki (toukokuu). Ainoa vaellus ikinä, jonka oon oikeasti meinannut keskeyttää. Fyysisesti liian raskas, mutta opinhan kantamaan kajakkiani. Ruskea vesi ei ollut kauhean houkutteleva esim. iltauinteihin.