Kun viime vuoden vaelluksilla olin lähes vuotta aiemmin päättänyt suurimman osan kuukausittaisista vaelluskohteistani, jäi tämän 2026 vuoden helmikuun vaelluksen suunnittelu taas viime tippaan samalla tavalla kuin tammikuukin. Olin varannut töistä neljän päivän vapaat jotain vaellusta varten, mutta se joku oli mysteeri. Olin pallotellut mielessäni Torronsuon hiihtovaellusta, mutta lunta ei ollut tarpeeksi. Selailin netistä sopivan mittaisia vaelluskohteita Etelä-Suomen alueella ja vastaan tuli Joutsijärven noin 27 km pitkä kierros. Reitti oli sopivan pituinen käytettävissä olevaan aikaan nähden ja mikä jännintä, reitin varrella oli myös autiotupia! En ehkä ollut aiemmin ajatellut, että niitä löytyisi näinkin etelästä. Rannikon lumitilanne näytti vähäiseltä, joten selviäisin kävellen. Neljän päivän vapaat supistuivat koiran hoidon haasteiden takia kolmeen, mutta ehtisin kyllä kiertää reitin ja minulla oli ekstrapäivä aikaa suunnitella ja pakata reissua varten. Niinpä sunnuntaiaamuna kaikki oli valmiina ja ajelin parin tunnin ajomatkan kohti Ulvilassa sijaitsevaa Joutsijärveä.

Ensimmäinen vaelluspäivä — Tammen leirikeskus – Sisälmystenlahden autiotupa (n. 12km)

Vaellusta edeltävänä iltana kurkkuni oli hieman karhea, mutta aamulla olo oli ihan hyvä. Olen hyvin harvoin kipeänä ja tälläkin kertaa oletin pienen oireilun häviävän matkan varrella. Koko edellisen päivän oli satanut noin 10 cm lunta ja saapuessani Joutsijärvelle paistoi aurinko. Maisema oli kertakaikkisen kaunis, sillä kaiki puut olivat lumen peitossa. Tuuli tiputteli välillä pieniä lumipaakkuja alas, jotka hajosivat oksiin osuessaan tuhansiksi välkkyviksi kimalteiksi.

Parkkipaikalla oli hyvin tilaa ja auton töksähdettyä parkkiin, jäin hörppimään autoon kuumaa mehua lievästi karheaan kurkkuuni. Vieressä lähtöä teki hiihtoporukka. Kysäisin heiltä yöpymissuunnitelmat, jotta voisin itse tarvittaessa muuttaa omia suunnitelmiani. Mietin hetken, onko typerää olla liikkeellä jalan, kun hiihtääkin voisi. Hiihtäminen ei kuitenkaan onnistuisi poluilla, vaan homma pitäisi hoitaa jäällä. Halusin kuitenkin tällä kertaa nimenomaan tutustua järven kiertävään viralliseen reittiin, hiihtohommelit saisivat jäädä seuraavaan kertaan.

Lähdin matkaan ja hetken tietä kuljettuani saavuin luontopolulle. Luontopolku on noin neljän kilometrin mittainen ympyräreitti, josta puolet kuuluu yhteisesti Joutsijärven kiertävään reittiin. Aurinko kutsui kulkemaan polkua toiseen suuntaan, mutta suunnitelmani oli palata vaelluksen jälkeen kiertämään luontopolku kokonaisuudessan ilman rinkkaa, joten käänsin selkäni kohti aurinkoa ja lähdin kiertämään Joutsijärven rantoja.

Polulla oli juuri sopivasti lunta, ei tarvinnut kahlata, se ei ollut liukas, vaan kauniin valkoinen ja selkeä. Polku oli merkitty punaisin maalitäplin, mutta sitä pystyi seuraamaan lumesta huolimatta myös katseellaan. Polku kulki metsässä, joka oli mukavan vaihtelevaa. Alussa ohitin joen varressa olevan Tammen leirikeskuksen, jonka jälkeen saavuin lyhyelle pätkälle, jossa kaatuneiden puiden takia joutui etsimään sopivaa reittiä jostain polun ulkopuolelta.

Luontopolku haarautui pian omalle kierrokselleen, minä jatkoin rantoja kiertelevää pääreittiä pitkin. Ohitin Pitkäniemen taukopaikan, jossa päiväretkeilijä oli virittelemässä tulia. Hän oli saapunut paikalle jäitä pitkin ja tunsin itseni hetkellisesti mielikuvituksettomaksi ja tylsäksi retkeilijäksi valitessani itsestäänselvän polun.

Nälkä alkoi kurnimaan vatsassa ja olin päättänyt pitää lounastauon venelossien luona. Olin lukenut jostain, että ylityskohdat sisältävät virtapaikkoja ja jää saattaa olla niistä kohdista auki. Olin varautunut kiertämään sulat kohdat kauempaa jäätä pitkin, mutta paikalle saapuessani ne näyttivät olevan paksussa jäässä. Veneet odottivat lumeen hautautuneina kevään tuloa. Uskalsin marssia suoraan jään yli, koska joku muukin oli siitä vasta kävellyt. Saavuin ihanaan pieneen saarekkeeseen, jossa hakeuduin rantaan pitääkseni lounastauon. Aurinko paistoi makeasti ja oli ihana istua paikallaan kiireettömästi imien auringon lämpöä jokaiseen soluun. Maisema oli valkoinen, hiljainen ja kulkematon.

Pian saavuinkin Tuuraanniemelle, jossa oli ensimmäinen autiotupa. Hiihtoporukka oli seinään nojaavista suksista päätellen jo saapunut määränpäähänsä, enkä viitsinyt mennä häiritsemään, vaikka olisikin ollut mielenkiintoista kurkata tupaan sisälle.

Olin suunnitellut yöpyväni ensimmäisen yön Sisälmystenlahden autiotuvalla ja matkaa sinne oli vielä muutama kilometri. Olin hyvässä aikataulussa. Järven pohjoispuolella polku ja maisema muuttui kivikkoisemmaksi, mutta ei kuitenkaan vaikeakulkuiseksi. Tupa ilmestyi yllättäen eteeni ja se vaikutti määritelmänsä mukaan täysin autiolta. Kurkkasin sisälle ja tupa tuntui vielä edellisen käyttäjän jäljiltä hieman lämpimältä. Se oli pieni hämärä tupa, jossa oli laverit neljälle, pöytä penkkeineen ja kamiina. Kävelin rantaan hakemaan hieman lisää puita, vaikka tupaan niitä olikin jätetty edellisen käyttäjän toimesta mukava kasa.

Laitoin heti tulet pesään. Kamiinan etuluukkua joutui välillä pitämään auki, että ilma kiertäisi paremmin, eikä tuli tukahtuisi. Aloitin veden sulattamisen lumesta. Kaivo olisi puolen kilometrin päässä, mutta minulla ei ollut mitään tietoa, oliko se talvella käytössä, joten edestakainen tiedustelureissu sai jäädä. Ilta kului puuhastellessa ruokien ja vesien kanssa. Tupa lämpesi hyvin ja illan mittaan oli vähennettävä vaatteita. Illalla oli hieno kuutamo ja kävin pienellä kävelyllä järven jäällä katselemassa tähtitaivasta. Oloni oli siedettävä, mutta vilunväreet seilasivat aina välillä ympäri kehoani. Nukkumaan käydessä tupa oli sen verran lämmin, että makuupussiin ei ollut tarvetta heti kömpiä. Kamiinan jäähdyttyä kerroksia oli kuitenkin pikkuhiljaa lisättävä. Tupa ei ollut niin sanotusti hiljainen tupa, vaan naksahteleva ja paukahteleva. Hiiristä oli mainintoja vieraskirjassa ja laitoinkin ruuat varmuudeksi naulaan roikkumaan, mutta en kuullut yön aikana mitään rapinoita, enkä nähnyt hiiren jätöksiä missään.

Toinen vaelluspäivä – Sisälmystenlahti – Hiivaniemi (n. 10km + 6km)

Heräsin aamulla viileästä tuvasta ja vitkuttelin makuupussissani. Viimein ylös päästyäni laitoin tulet kamiinaan ja keitin lisää vettä. Samalla pakkasin tavaroitani ja söin aamupalaa. Tuvalla oli aika valita, jatkaako joko järven kiertoa tai lähteekö tekemään ylimääräisen lenkin, joka käy muutaman mielenkiintoisen tuvan kautta. Päätin tehdä reippaan aamupäiväretken kiertäen ylimääräisen 5-6 kilometrin mittaisen lenkuran ilman rinkkaa ja jatkaa sen jälkeen matkaa reittiä järven ympäri.

Aamu oli sumuinen ja rannassa käydessäni maisema oli aivan piilossa, vastassa oli vain vaalea seinä. Sumu leijui myös metsikössä, kun lähdin kävelemään ja oli vaihteeksi ihanan kevyttä kävellä ilman rinkkaa. Polku oli koskematon, mutta lunta ei ollut liikaa ja siinä oli mukava kävellä. Polku oli paikoin kivikkoinen, mutta ilman rinkkaa ihan kohtuullinen kuljettava. Ohitin reipasta tahtia Kakkurin laavun ja jatkoin matkaa kohti korsua. Täällä polulla olikin tosi isoja lohkareita, joiden kohdalla täytyi olla tarkkana, ettei jalka luiskahda kiven koloon. Korsu ilmestyi näkösälle ja se oli hyvin matala rakennelma. Kurkkasin sisälle ja se oli hieman roskainen ja maalattian kanssa ei niin houkutteleva, mitä tuvat yleensä ovat. Ulkopuolelta löytyneessä kyltissä kerrottiin, miten korsussa oli asustellut sodan aikaan metsäkaartilaisia eli rintamakarkulaisia. Korsun takana oli ilmeisesti myöhemmin rakennettu laavu. Korsu pisti miettimään sotaa ja elämää karkuruuden alla.

Korsulta jatkoin polkua pitkin kohti seuraavaa mielenkiintoista kohdetta, Kustaan savupirttiä. Savupirtti on siis tupa, joka lämmitetään ikäänkuin kiukaalla eli valtavan kiviröykkiön alle laitetaan tulet. Tuvassa ei ole piippua, vaan savut tulevat ovesta ulos. Kun kivet ovat lämmenneet, tulet sammutetaan ja ovi laitetaan kiinni, jolloin kivet pitävät tuvan lämpimänä. Tässä Kustaan pirtissä kivet olivat alkuperäiset, pirtti puolestaan oli rakennettu uudestaan vanhan tilalle. Täällä olisikin tosi mielenkiintoista viettää yö ja kokeilla ylipäätään savupirtin lämmittämistä. Savupirtin pihapiiristä löytyi myös kota.

Reitti palasi kohti Sisälmystenlahtea ja matkan varrella oli kaivo. Pohjalla oli jonkun verran vettä ja sain täytettyä litran pullon kaivovedellä. Kaivo sijaitsee puolen kilometrin päässä Sisälmystenlahden autiotuvalta.

Parin tunnin seikkailun jälkeen söin tuvalla lounaan ja lähdin rinkan kanssa jatkamaan matkaa. Tulin uudestaan Kakkurin laavulle, jossa joku rakentaja oli viimeistelemässä uutta huussia. Jatkoin matkaa kohti Kronikiston taukopaikkaa ja pidin tällä hyvin yksinkertaisella taukopaikalla pienen tauon. Polttopuuhuolto täällä on lopetettu ja tyhjässä puukatoksessa makasi maassa satunnaisia lankunpätkiä.

Vuorossa oli pidempi siirtymä kohti Kulhan laavua. Olo oli hieman räkäinen ja ajattelin päättää Kulhalla, jatkanko vielä matkaa Hiivaniemeen vai jäänkö sinne. Etappi kulki syvemmällä metsässä ylittäen monet sillat. Kuljin lähinnä omissa ajatuksissani ja Kulhalle saavuttuani päätin pitää tauon. Kaivoin toppatakin päälleni ja kömmin laavulle syömään evästä. Olin yhtäkkiä jotenkin aivan umpijäässä. Ei tehnyt mieli liikkua, vaan kaivauduin syvemmälle muhkean toppatakkini uumeniin, söin leipää ja jumitin. Päätin kävellä täydessä vaatetuksessa Hiivaniemeen saakka, jotta saisin lämpöä kehooni.

Matkalla Hiivaniemeen saavuin risteykseen, josta olisi hieman vajaa kilometrin matka laavulle ja vaihtoehtoisesti reilu viisi kilometriä Tammen parkkipaikalle, jossa autoni oli. Jäin punnitsemaan vaihtoehtoja. Olo oli kurjanlainen ja ajatus siitä, että olisin vielä samana iltana omassa sängyssä nukkumassa, alkoi houkuttelemaan. Toisaalta seuraavalle päivälle oli luvattu taas aurinkoista ja olisi kiva kulkea alkupään luontopolku kokonaisuudessan. Niinpä käännähdin kohti Hiivaniemeä.

Reitti niemen kärkeen oli kiva. Se kulki pitkospuita pitkin kaislikossa, ylitti sillan ja mutkitteli metsikössä kohti niemen kärjessä sijaitsevaa laavua. Lumessa oli tasan yhdet askeleet poispäin laavulta, joten todennäköisesti sain viettää yöni rauhassa. Saavuin perille, heitin rinkan pois selästä ja tutkiskelin paikkoja. Kuvittelin paikan kesänäkymin ja kyllä, tämä oli todella kiva. Rannassa oli laituri, tulipaikkoja oli kaksi ja laavun lisäksi huussi ja puuvarasto. Kävin jäällä kuuntelemassa taas hiljaisuutta.

Sytytin tulet nuotiopaikalle ja laitoin laavulle makuukamppeet valmiiksi. Sulattelin lumesta vesiä itselleni ja söin närppien sitä sun tätä. Ei ollut oikein nälkä. Pieni metsämyyrä vilahteli laavulla ja keräsin ruuat pois näkyviltä. Olin laittanut makuupusseihini kuumavesipullot ja kaikki vaatteet päälleni, mitä minulla oli mukana. Yöllä en varsinaisesti palellut, mutta vilunväreet kulkivat kehossani ja tukkoisen nenän takia oli pakko hengittää suu auki ja maata vain selällään. Pakkasta oli noin kymmenen astetta ja se kuivatti kitalaen ja sadattelin mielessäni tulevaa huonosti nukuttua yötä.

Kolmas vaelluspäivä – Hiivaniemi – Tammi (n. 5 km + 4km)

Yö oli kurja, mutta sain jonkun verran kuitenkin nukuttua. Tunsin itseni aamulla kipeäksi. Aamutoimet olivat aika verkkaiset ja palelin sen verran, että lähdin matkaan kaikki vaatteet päälläni. Tiesin, että ennen pitkää toppatakissa rinkan kantaminen kävisi hikiseksi, mutta en voinut edes ajatella lähteväni liikkeelle vähemmissä vaatteissa. Suunnitelmana oli edetä verkkaisesti ja pitää taukoja, kun tulisi liian kuuma.

Niinpä matka autolle kuluikin muurahaisen askelin ja kun hiki alkoi tuntumaan selässä, pidin tauon ja heittäydyin makaamaan milloin lumeen, milloin penkille, milloin pitkospuille ja olin siinä siihen saakka, kunnes vilunväreet palasivat. Matkan varrella oli kaivo, mutta sen kansi oli jäätynyt kiinni. Sen jälkeen tuli vastaan viimeinen taukopaikka Rekitaipaleenjärvi ja sinne jäinkin hetkeksi istuskelemaan ja haukkaamaan lisäenergiaa. Matkan varrella oli monta siltaa ja paljon pitkospuita. Lähestyessäni parkkipaikkaa näin jonkun hiihtävän jäällä, muuten ihmisiä oli näkynyt todella vähän.

Autolle saavuttuani heitin rinkan kyytiin ja tunnustelin oloani. Halusin kovasti kiertää vielä luontopolun, koska täällä nyt olin. Kevensin vaatteita, tankkasin vettä sekä evästä ja lähdin kiertämään neljän kilometrin luontopolkua huomattavasti reippaammalla tahdilla. Sää oli todella upea, aurinko paistoi ja se oikeasti jo lämmitti.

Olin kiertänyt luontopolusta jo puolet ensimmäisenä päivänä ja nyt lähdin vastakkaiseen suuntaan, jotta saisin kulkea ennestään tutun osuuden eri suunnasta. Kirjoitan erillisen postauksen luontopolusta.

Kiersin polun reippaasti ja saavuin autolle tyytyväisenä takaisin. Ajoin parin tunnin matkan kotiin ja automatkan aikana olo alkoi muuttumaan todenteolla ankeaksi. Niinpä kotiin päästyäni totesin, että olin kuumeessa ja rinkan purkamisen jälkeen oli aika hypätä suoraan sänkyyn lepäämään. Ensimmäistä kertaa olin tullut kipeäksi vaeltaessani.

Yhteenveto

Tykkäsin tästä reitistä todella paljon. Reitti oli hyvin merkitty, ylläpidetty ja tuvat toivat siihen erämaista tunnelmaa. Taukopaikkoja oli paljon ja täällä tosiaan pystyy liikkumaan paikasta toiseen joko perinteisesti patikoiden tai sitten järveä pitkin hiihtäen tai meloen. Voin kuvitella, että kesäaikaan täällä voi olla aika paljonkin retkeilijöitä, mutta näin talvella ja arkena sai kulkea täysin rauhassa. Alueella on myös majoituspalveluita, joten jokainen voi leipoa vierailustaan juuri itselleen sopivan.

Reitti kiersi järven ympäri ja polut kulkivat rantaa myötäillen joko aivan rannan tuntumassa tai syvemmällä metsässä. Länsireunalla on kaksi venelossia, joita voi omatoimisesti käyttää. Tuvat sijaitsevat pohjoispuolella ja kaivoista yksi on pohjoisessa ja yksi itäpuolella. Toki järvivettä voi hyödyntää keittämällä tai suodattamalla.

Paikka oli kivan erämainen, tosin itälaidalla hieman liikenteen melu kantautui reitille. Mökkejä ei järvellä ole liiaksi asti ja moottoriveneiden käyttöäkin on rajoitettu pieniin tehoihin. Jos tykkää pitkospuista, niin täällä niitä riittää. Pohjoisen puoli on kivikkoisempaa ja hidaskulkuisempaa, mutta ei kuitenkaan haastavaa. Metsät olivat vaihtelevia koivikoista kuusikoihin ja sekametsään. Paikoin maasto oli soista, mutta pitkospuut auttavat sulan maan aikaan pitämään jalat kuivina. Eläimiä en valitettavasti nähnyt muita kuin laavulla majailevan metsämyyrän, satunnaisia tiaisia sekä käpytikan. Ilveksen jäljet seurailivat polkua jonkun matkaa.

Helmikuinen eteläsuomalainen talvi oli harvinaisen armelias säineen, eikä minun tarvinnut liukastella poluilla tai rämpiä vesisateessa. Aurinko paistoi kahtena päivänä ja puhdas luminen luonto oli niin kaunis, mitä se tähän vuodenaikaan voi ylipäätänsä olla. Tänne toivon tulevani joskus vielä uudestaan esimerkiksi kajakin kanssa tai polkujuoksun merkeissä. Vinkkasin jo kaverilleni, että käydään joskus kesäaikaan juoksemassa reitti ympäri ja varataan sen perään majoitus saunalla.

Piian pisteet: 5/5

“Mahtava paikka eteläisessä Suomessa toteuttaa pieni vaellus ja yöpyä vaikka autiotuvassa. Tuville voit patikoida rantoja pitkin merkittyä polkua pitkin tai saapua vettä pitkin meloen tai hiihtäen. Pieni erämainen helmi.”

Kohde löytyy muunmuassa näistä retkeilykirjoista:
Luontokohteet tutuiksi
Suomen upeimmat patikointipolut


Hyvä kartta alueesta löytyy täältä:
https://cms.pori.fi/uploads/sites/3/2022/11/joutsijarvi-retkeilyreitti.pdf